Rakkauden kesä 2010

Sellaiseksi tämä uutiskesä näyttää menneen. Kesäkuukausien aikana otsikoihin ovat nousseet homojen oikeudet ja syrjintä, avioliiton ja valtionkirkon välinen suhde ja viimeisimpänä moniavioisuuden peikko. Korkeatasoiseksi julkista debattia ei ole voinut luonnehtia. Sekaisin ovat menneet laki ja (uskonnollinen) moraali, demokratia ja enemmistön diktatuuri, siviiliavioliitto ja kristillinen avioliitto, puurot ja vellit. Jos sopasta haluaisi vetää jonkin johtopäätöksen, pitäisi ensin päättää mistä puhutaan. Nyt puhutaan kaikesta yhtä aikaa, ja siksi harvoin saadaan sanotuksi mitään. Mutta myönteistä on että kuristavan yhtenäiskulttuurin vuosisatojen jälkeen yhteiskunnassamme ilmenee edes tarvetta puhua. Aivan viime aikoina olen ilahtunut jopa siitä että keskustelussa on ollut havaittavissa pientä yritystä kyseenalaistaa perinteisten rakenteiden mielekkyys ja oikeudenmukaisuus. On myönnetty että nykysuomen avioero- perheväkivalta- ja huostaanottotilastot saattaisivat viitata siihen etteivät perinteiset käsitykset kenties ole ihan parhaita mahdollisia. Että perinteisen perhe-elämän sivutuotteena usein syntyvää inhimillistä kärsimystä ei kenties tarvitsisi pitää mysteerinä tai merkkinä yksilöiden moraalisesta puutteellisuudesta joka on heidän oma häpeänsä vaan asiantilana jota myös yhteisö voisi olla lievittämässä.Ehkä se viittaa jopa siihen etteivät muiden kulttuureiden käsitykset automaattisesti ole huonoja ja moraalittomia. Kenties jopa holtittomuudestaan tunnettujen filosofien moraalikäsityksissä saattaisi olla järjen hiven?

Pohjimmiltaan kyse on yksilönvapauksista: siitä miten saamme ihmissuhteemme järjestää, kenestä saamme ottaa yhteiskunnan edessä vastuuta ja kuuluvatko itse kunkin perheasiat julkiselle vallalle tai Enemmistölle lainkaan. Kuten olen jo aiemmin sanonut, minusta julkisen vallan tulisi edistää vastuullisuutta ja yhteiskunnan vakautta. Ja toiseksi julkisella vallalla pitäisi olla hyvin rajoitetusti sananvaltaa siihen keiden tasavertaisten kumppaneiden kanssa aikuinen ihminen mitäkin puuhaa ja miten.

Suuressa Moraalikeskustelussa olisi keskeistä huomata se, että vaikka lakien avulla voidaan moralisoida, tuomita ja aiheuttaa ihmisille monenlaista hankaluutta, de facto käyttäytymiseen lait voivat vaikuttaa vain rajallisesti. Se etteivät homot saa mennä naimisiin ei ole estänyt homopareja elämästä yhdessä- se on vain tehnyt näistä pareista näkymättömiä ja aiheuttanut sen etteivät heidän väliset oikeussuhteet ole vastanneet heidän todellisia ihmissuhteitaan. Se että moniavioisuus on kiellettyä ei tee kenestäkään uskollista puolisoa. Päinvastoin, se tarkoittaa sitä ettei avioliiton ulkopuolisissa suhteissa tarvitse edes miettiä vastuullisuuskysymyksiä.

Toisaalta vähemmistöjen huomioonottaminen ja heidän elämäntapojensa salliminen ei pakota enemmistöä muuttamaan käyttäytymistään millään tavalla. Laillisten vapauksien lisääminen lisää valinnanmahdollisuuksia ja niiden mukana tulevaa vastuuta. Näitä mahdollisuuksia on jo nyt enemmän kuin mitä monet haluavat käyttää. Se että avioero on sallittu, suhteellisen yksinkertainen toimenpide, ei pakota ketään ottamaan eroa vaan ihmisillä on edelleen täysi vapaus sitoutua ja pyrkiä elinikäiseen liittoon. Toisaalta ihmisillä on myös tällöin vastuu sopia keskenään siitä, millaisille periaatteille he avioliittonsa perustavat ja mitkä ovat ne tilanteet joissa ero tulisi kysymykseen (jos sellaisia tilanteita ylipäätään on). Se että hetero periaatteessa voisi valita elämänkumppanin myös omasta sukupuolestaan ei synnytä yhtään pakkohomoa- jos hetero on todella hetero, hän kyllä rakastuu vastakkaisen sukupuolen edustajaan. Ja niin edelleen. Ainoa mihin vapauksien lisääminen ihmiset pakottaa on entistä huolellisempi harkinta siitä miten elämänsä elää. Ainoa mihin avioliiton monitulkintaisuus voi johtaa on, että avioon mielivät joutuvat miettimään mitä avioliitto juuri heille merkitsee. Ainakin tämän moraalifilosofin unelma on, että häähumu vähän vähenisi ja morsiusparit käyttäisivät säästyvän ajan ja energian avioliiton peruskysymysten pohtimiselle. Mitä avioliitto meille merkitsee? Onko tuo toinen ylipäätään sellainen ihminen jonka kanssa voin toteuttaa käsityksiäni hyvästä avioliitosta? Mihin sitoudumme (ja mihin kaikkeen emme sitoudu) naimisiin mennessämme? Mitkä asiat saattaisivat olla meillä eroperuste? Voimmeko jotenkin välttää ikävien vaihtoehtojen toteutumisen? Oi, jos suomalaisissa kodeissa alettaisiin pohdiskelemaan näitä asioita vakavasti ja järjen kanssa olen rakastunut/en ole rakastunut- logiikan sijasta, tämä maa voisi olla parempi paikka.

Mitä vapauden vastustajat siis oikeastaan pelkäävät? Sitäkö että ihmisten pitäisi alkaa ajattelemaan itse ihmissuhteidensa tärkeitä pisteitä? Kuvittelevatko he todella että vapauksien kieltäminen pakolla aikaansaa maagisesti sen että ihmiset alkavat elää täydellisiä liittoja? Vai ajattelevatko he että toisin ajattelevat ja toimivat saavat luvan kärsiä erilaisuudestaan? Mikä tekee konservatiiveista moraalisia auktoriteetteja? Minusta moraalinen auktoriteetti on luonteeltaan asiantuntijavaltaa. Hyvä moraalinen auktoriteetti on siis se jolla on korkea moraali ja joka ymmärtää jotakin olennaista siitä mitä moraali ylipäätään on. Jos auktoriteetti tahtoo päästä oikein lakeja säätämään, vaatisin häneltä vielä hyvää ymmärrystä siitä mitkä ovat oikeusvaltion perusperiaatteet ja humaania käsitystä oikeudenmukaisuuden olemuksesta. En ole vielä havainnut tällaisia auktoriteetteja konservatiivien riveissä. Se voi tietysti johtua siitä että en vain ole vielä saanut käsiini tarvittavaa todistusaineistoa. Lähettäkää, jos jostakin löydätte.


Kun perhesuhteista on kyse, liberalisoimisessa kyse on myös lainsäädännön saattamisesta paremmin todellisuutta vastaavaksi. Utopistinen lainsäädäntö jossa kaikki elävät 50-lukulaista idylliä ei ole huono siksi että sen edustama moraalikäsitys olisi kelvoton (se on ihan oma keskustelunsa) vaan siksi että se tuottaa hyötyä vain harvoille mutta johtaa monien epäoikeudenmukaiseen kohteluun. Tyypillisiä uhreja ovat epätoivotuissa perherakenteissa elävät lapset. Perheoikeudenkin pitäisi olla oikeutta, ei laillistettua moralisointia tai kaikkien yhteiskunnan jäsenten pakottamista yhden uskonnon normien noudattamiseen. Jokaisella meistä on tiettyä asiantuntijuutta oman elämän suhteen, ja toisaalta myös vastuu omasta elämästä. Perusteettomasti holhoava lainsäädäntö antaa tämän asiantuntijuuden vain pienelle moraaliselle eliitille ja riistää alamaisilta vastuun. Perhesuhteiden tapauksessa, vastuuta riistetään niin normista poikkeavien suhteiden osapuolilta kuin myös jumalan tai muun moraalisen auktoriteetin suuntaan. Onhan se toisaalta niinkin että jos pakko on ainoa mikä pitää ihmisen oikealla tiellä, hän ei osoita moraalista kiitettävyyttä alistuessaan. Yhteiskunta voi ohjata yksilöitä hyvään, mutta pakottamalla ei kukaan pelastu.

Se suuri kysymys taitaakin olla kysymys keinoista. Tuetaanko perheitä ja puolisoiden välistä rakkautta parhaiten rajoittamalla, kieltämällä ja sanktioimalla raskaasti normipoikkeamat (ns. pelottelumenetelmä)? Vai toimisiko vastuuseen kannustaminen ja esimerkiksi lempeämpään yhteiskunnalliseen ilmapiiriin pyrkiminen paremmin?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments