Muistomerkki kauneudelle

Pahaa on olemassa, koska tahdomme sen olemassa olevaksi. Mutta miksi pahaa tahdotaan? Oma lukunsa ovat ne jotka –kuten jo Sokrates huomioi- tekevät pahaa, koska kuvittelevat sen olevan hyvää ja arvokasta. Esimerkiksi kostonhimoinen ihminen on tämän käsityksen mukaan ihminen joka arvioi koston tuoman nautinnon ja hyvityksen tunteen suuremmaksi kuin kostotoimesta seuraava kärsimys. Ekonomistinen ajattelu on saanut oikeusfilosofian puolella jalansijaa ymmärrettävistä syistä. Mutta koko totuus sekään ei taida olla.

Viime aikoina olen pohtinut enemmän niitä ihmisiä jotka eivät toimi aivan näin suoraviivaisesti. Esimerkiksi arkkiviholliseni, institutionaalinen paha, ei läheskään aina synny siitä että sen toteuttajat saisivat pahoista teoista sinänsä nautintoa. Institutionaalisella pahalla tarkoitetaan oikeusjärjestelmän itsensä sisältämää ja hyväksymää pahaa. Pahat lait –jollaisia esimerkiksi Natsi-Saksassa riitti läjittäin- ovat selvä institutionaalisen pahan ilmenemismuoto. Meidän yhteiskunnassamme ajankohtaisempia ovat pahat käytännöt, nöyryyttämisen kulttuuri ja lakien tarkoitushakuinen tulkinta (yksi sana: Maahanmuuttovirasto), toisin sanoen tietynlaisen pahan olemassaolo ja kukoistus olosuhteissa joissa virallinen normi-ilmasto on tämän tietynlaisen pahan vastainen. Miksi hallintolainsäädäntö ei anna todenmukaista kuvaa suomalaisesta hallinnosta? Miksi ihmisiä voidaan kohdella epäinhimillisesti ja mielivaltaisesti, eikä edes epäkohdista valittaminen tunnu tuovan pysyviä muutoksia? Sanoisin, että meidän ei tule etsiä puutteita lainsäädännöstä vaan käärittävä hihat ja yritettävä ymmärtää hienovaraisen mielivallan olemusta.

Nautinto on mielivaltaisen virkamiehen tapauksessa usein epäsuoraa: esimerkiksi vallan tunnetta. ”Minulla on valta päättää siitä, kärsitkö sinä vai saatko elää rauhassa” sanoo pikkupoika kärpäselle, ja vallan makuun päässyt pikkuvirkamies asiakkaalleen. Sääntöjen mukaan toimiminen on harmaata ja persoonatonta. Mikä tärkeämpää, se ei ole merkki vallasta vaan alistumisesta. Sääntöjä noudattava alistuu auktoriteetin (joka voi olla mitä hyvänsä lähiesimiehestä abstraktiin moraalilakiin) valtaan. Sääntöjä rikkova sen sijaan tuo itsensä esiin yksilönä: minä voin tehdä näin. Minulla on valta päättää tästä. Minua yritetään määräillä, mutta käytännössä olen vapaa tekemään niin kuin haluan. Laki ulottuu minuun vain teoriassa. Minä olen. Mikä onkaan ajassamme tavoitellumpaa kuin kokemus itsestä ainutlaatuisena yksilönä? Mitä olemme jos olemme ensisijaisesti koneiston osia emmekä oman elämämme pikku prinssejä ja prinsessoja?

Hyvyyteen pyrkivä kohtaa ensimmäisen esteen peilissä. Onhan hyvyys juuri sellainen suurempi päämäärä jonka edessä Minän, loputtomien vaatimusteni ja rakkaan egoni on hiljennyttävä. Ääri-individualistinen yhteiskunta on ehkä paikka jossa totalitarististen ideologioiden nousu on vaikeaa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että asiat olisivat sen verran paremmin. Kun oman elämänsä Hitlereitä laitetaan peräkkäin tarpeeksi monta ja jokaiselle annetaan murunen valtaa, saadaan aikaiseksi vanha kehno institutionaalinen paha uusissa vaatteissa. Sääntöjen unohtaminen tilaisuuden tullen korostaa yksilöllisyyttä. Kuitenkin, myös päätös noudattaa sääntöjä on oma valinta ja tahdonilmaus, ei ehkä erottuva mutta sitäkin tärkeämpi. Miten sen saisi sanottua niin selvästi että se todella ymmärrettäisiin: hyvyys ei tee ihmisestä harmaata?

Hienovaraista arjen institutionaalista pahaa tukee nykyään toinenkin rakenne. Verkostoitumisesta on tullut yhteiskunnassamme hyväksyttyä ja tavoiteltua. Mutta mikä tarkalleen ottaen onkaan viattoman verkostoitumisen ja korruption välinen ero? Pelkään, että se on sama ero jota virkamiehiä ohjeistavat lakimiehet joutuvat pohtimaan: missä menee ero normaalin vieraanvaraisuuden ja tarkoitushakuisen kestityksen väillä? Hyvin verkostoitunut ihminen voi edetä urallaan, saada hyödyllistä tietoa ja päästä monin tavoin niiden ohi joilla ei sopivia kontakteja ole. Tämä on, ymmärtääkseni, epätasapuolisuuden hyväksymistä. Sillä on nurja puolensa: jos hyväksymme sen että oikeiden ihmisten tunteminen tuo meille joissakin tilanteissa etuoikeuksia, joudumme hyväksymään myös sen että toisinaan joudumme syrjityiksi siksi ettei meillä ole ystäviä oikeissa paikoissa. Eikä kellään ole ystäviä joka paikassa. Oikeudenmukaisuus olisi se, mikä takaisi meille asianmukaisen osan kaikkialla. Mutta tietysti, se joka tulee oikeudenmukaisesti kohdelluksi ei voi tuntea itseään millään tavalla erityiseksi. Oikeudenmukaisuus on hyvää, mutta kuinka houkuttelevaa se on? Tuttavien ja samanheimoisten suosiminen voi olla hyvin hienovaraista ja vaikeasti toteennäytettävää. ”Relataan vähän muodollisuuksista, minä tiedän tuon tyypin, se on kunnon kaveri.” on ajatus joka on lausuttu minunkin kuulteni ääneen olosuhteissa joissa sellaista ei koskaan pitäisi tapahtua. Kun omien suosimisesta tulee sanaton sopimus, siitä tulee myös velvoite jota on noudatettava, jos mielii pysyä pienen hyvävelikerhonsa jäsenenä. Toisaalta hyvävelikerhoon kuuluminen voi tuoda erityisyyden ja eksklusiivisuuden tunnetta, toisaalta se kuitenkin tarkoittaa tiettyä rajoitusta mielivaltaisuudelleni. Sitä puolta itsestä on sitten toteutettava toisaalla…

Hyvyys ei onnistu typeryksiltä. On ilmeisesti aika vaativa ajatuskuvio ymmärtää että se on muutakin kuin nössöyttä, kaavamaisuutta ja jäykkyyttä. Hyvyyteen sitoutuneet teot, kuten kaikki teot, kuitenkin muokkaavat maailmaa. Oli kyse sitten sääntöjen noudattamisesta tai niistä poikkeamisesta, moraali on luova voima. Rakennammeko maailmastamme monumenttia mitättömälle vallanmurusellemme? Vai pyrimmekö rakentamaan teoistamme muistomerkin kauneudelle?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments