Marsista aavikkomaailmoihin

Ajatukseni jättävät Marsin kevyesti kun painan ”lähetä”-nappia ja jätän käsikirjoitukseni tarkastajien haltuun. Se on nyt siinä, sen on oltava siinä. Ajatukset nousevat punaisilta tasangoilta läpi ohuen ilmakehän ja ottavat suunnan kauemmaksi. Avaruusaluksille ohuen ilmakehän ja pienen painovoiman Mars on hankalin mahdollinen paikka laskeutumisen ja nousun kannalta, mutta ajatukset liikkuvat yhtä kevyesti kaikkialla. Suuntaan poispäin Auringosta, kohti syvää avaruutta. Ceres, Vesta, Pluto, Quaoar, Eris ja monet muut plutoidit ja niiden takana Kuiperin vyöhykkeen takana tähtienvälisessä avaruudessa odottavat maailmat jotka odottavat sitä että joku ajattelisi niitä.

Mark Williamson on Star Trekin introa mukaillen sanonut että avaruus on hauras korpimaa. Seuraava tehtäväni on yrittää ymmärtää, mitä elottomien maailmojen hauraus tarkalleen ottaen on ja miten moraalinen ihminen siihen voisi suhtautua. Ympäristöetiikka, sellaisena kuin se Maassa tunnetaan, ei vielä oikein osaa käsitellä elottomia maailmoja. On niin paljon matkaa siihen että ihmiset kohtelisivat kunnollisesti edes delfiinien ja suurten apinoiden kaltaisia eläimiä tai asettaisivat välittömät hyödyt ja rahan sivuun edes hetkeksi. On niin vaikeaa muuttaa suuntaa jonka sivilisaatiomme on ottanut kauan sitten. Mutta avaruus on vielä enimmäkseen koskematon. Siellä meillä on vielä mahdollisuus tehdä toisin- ja jos siinä onnistumme, on toivoa siitä että avaruusromun lisäksi kiertoradalta sataisi tänne myös viisauden murusia.

Tähtien ja kaukaisten planeettojen kauneus vaikuttaa särkymättömältä. Miten mikään mitä me teemme voisi vahingoittaa niin kauniita ja kaukaisia olioita? Ajatus tuntuu mahdottomalta. Eivätkä takaraivossa vellova scifikuvasto ainakaan sitä helpommaksi tee. Avaruus on runsaudensarvi joka tarjoaa ihmiskunnalle mahdollisuuksia, ymmärrystä, resursseja, uusia päämääriä ja tulevaisuuksia ja –kuten Carl Sagan jo kauan sitten ja Stephen Hawking hiljattain totesivat- ihmiskunnalle mahdollisuuden selviytyä, jos ja kun Maapallo kadottaa joskus kykynsä ylläpitää ihmiselämää. Mutta jopa avaruus on muutakin kuin mahdollisuuksia. Minun työtäni on yrittää ymmärtää tätä puolta. Etsiä tasapainon pisteitä intressiemme toteuttamiseen, ei niin että kehitys pysähtyisi vaan niin että –jos suinkin mahdollista- suuri avaruusseikkailumme olisi aidosti edistystä eikä vain uusi luku riiston historiassa jota historialliset löytöretket ovat edustaneet.

Lähempänä maanpintaa tuntuu kuin länsimaiden eettinen ymmärrys horjuisi pikemminkin taakse- kuin eteenpäin. On kuin viime vuosisata olisi unohtunut ja maailma muuttunut niin että yhtäkkiä vihasta ja suvaitsemattomuudesta voisikin todella seurata jotakin hyvää.On kuin rikkaiden maiden ihmisillä olisi kaikkea paitsi sydäntä -ja sen mukana toistensa hyväksyntä. Mutta emme ajattele kaikkea sitä nyt. Olemmehan ajatuksissamme nyt paikassa jossa olemme ihmiskunnan viimeinen reuna, yksin. Katsomme edessämme avautuvaa rannatonta kivistä maisemaa josta mittalaitteet eivät löydä yhtäkään mikrobia, eivät edes pisaraakaan vettä. Aavikkomaailmoissa ongelmat ovat erilaisia, mutta minulla on sellainen tunne että jotkut kaukaisista autiomaista hakemani ajatukset voivat olla hyödyksi myös kotona Maassa. Ehkäpä täältä löytyy elämän sijasta ajatusten aarteita. Maassa historia voi aivan hyvin sahata edes takaisin. Voimme toistaa vanhat virheet uudestaan. Voimme rakentaa virheitä virheiden päälle, ja yritykset palata ja muuttaa suuntaa ovat niin kovin vaikeita. Mutta kun nostamme katseen ylös ja pakenemme Maan painovoimakentästä, kaikki on toisin. Avaruudessa voimme mennä vain eteenpäin.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments