Marsin tasangoilla

Ostimme taimitarhalta heräteostoksena neidonhiuspuun. Kuten kaikki tietävät, neidonhiuspuut ovat eläviä fossiileita. Ne olivat nykyisen näköisiä silloin kun saniaiset valloittivat maailmaa ja kukkivat kasvit olivat vielä vain unia scifiä harrastavien liskojen pikku mielissä. Hieman vähemmän tunnettu on se seikka että neidonhiuspuut olivat yksi harvoista eliöistä jotka selviytyivät Hiroshiman atomipommin räjähdyksestä vain parin kilometrin päässä räjähdyspaikasta. Luonnossa neidonhiuspuut toki viihtyvät rauhallisemmissa oloissa kuten joenpenkereillä tai muissa paikoissa joissa maaperä on rikkoutunut. Mutta tekisi mieleni silti nimittää neidonhiuspuita eräänlaisiksi ekstremofiileiksi, selviytymisen mestareiksi jotka ovat sinnitelleet läpi vuosimiljoonien haasteiden, menettämättä mitään hauraudestaan ja kauneudestaan. Nähtäväksi toki jää, selviääkö viime vuosituhannet Kiinan leveysasteilla viettänyt puu Virkkalan talvista (mistä päästäänkin yhteen tämän tarinan suurista opetuksista: ekstremofiilitkaan eivät ole täydellisiä).

Täydellisyyden puutetta lukuunottamatta ekstremofiilit kyllä ovat niin kiinnostavia otuksia että niille kannattaa uhrata useampikin ajatus. Tunnemme nykyään lajeja jotka kukoistavat olosuhteissa joita pidetään elämälle vihamielisinä. Ekstremofiilit ovat sopeutuneet elämään suolaisissa, kylmissä, kuumissa, kuivissa, karuissa ja jopa radioaktiivisissa ympäristöissä. Ja kaipa niitäkin mikrobeja jotka ovat kulkeutuneet avaruusalusten mukana Kuuhun ja sinnitelleet siellä vuositolkulla voi nimittää sitkeiksi otuksiksi. Onko tietynlaisiin ääriolosuhteisiin sopeutunut mikrobi kiehtovampi kuin se joka selviytyy vihamielisessä ympäristössä jollaisessa se ei varsinaisesti ole kehittynyt?

Ekstremofiilit ovat siis otuksia jotka kertovat paitsi omasta ainutlaatuisesta lajistaan, myös elämästä itsestään. Ne ovat muuttaneet käsityksemme siitä millaisissa olosuhteista elämää voi löytää. Ajatus siitä että elämää olisi voinut säilyä Marsissa meidän päiviimme asti ei yhtäkkiä tunnukaan liikaa scifiä lukeneiden nörttien päiväunelmoinnilta vaan aivan vakavasti otettavalta mahdollisuudelta. Elämä Marsissa, lähellä olevalla ja (suhteellisesti sanottuna) helposti tutkittavalla taivaankappaleella taas olisi avaruusajan alkupuolen lottovoitto. Se että elämää on saattanut säilyä Marsin olosuhteissa tarkoittaa että olemme erittäin onnekas älyllinen laji. Voimme oppia jotakin arvokasta elämästä maailmankaikkeudessa jo avaruudenvalloituksemme alkumetreillä. Se mitä Marsista löydämme, ja se miten löytömme teemme on perintö jolla tulee olemaan kauaskantoiset seuraukset avaruusseikkailuumme.

Jotkut käsilläolevat ihmeet ovat henkilökohtaisempia, mutta eivät varsinaisesti pienempiä. Lomien loppuminen tarkoittaa minun, nuoren filosofin, kohdalla sitä että ajatukseni kurottavat taas kohti Marsia ja kaikkea sitä mitä elämän etsijät saattavat sieltä löytää. Elämäni käänteet ovat johtaneet minut tilanteeseen jossa minullakin on tieteellistä sanottavaa siitä, miten meidän tulisi etsiä elämää tuolta kaukaa. Aloittaessani jatko-opintojani minulla ei ollut aavistustakaan siitä että ajatukseni tulisivat koskaan nousemaan yli niiden pilvien joissa filosofien päät ovat vääräleukojen mukaan aina olleet. Mutta niin vain on että ajatuksistani on tullut kohtalaisen tottuneita multiversumin matkustajia jo ennen kuin väitöskirjan valmistumisajankohdasta on tietoa. Päivän toinen opetus: koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan. Etenkään jos on filosofi.


Tuttavapiirissänikin on jo niitä jotka tekevät työtä sen puolesta että jonakin päivänä meillä olisi millä mennä Marsiin ja kauemmaksikin. Valtavien teknologisten edistysaskeleidenkin aikana on kuitenkin totta että mikään ei matkusta ajatusta nopeammin. Niin meidän pitäisikin minusta lähestyä Marsia ja avaruutta sen takana: ajatukset edellä. Se taas on päämäärä jota minäkin osaan edistää. Loppukesän pimeinä ja lämpiminä iltoina, kotiekstremofiilini vieressä, katselen taas taivaalle. Ja asetan mittanaruni Marsin tasangoille. Ennen kuin sää kylmenee, tieteellinen artikkelini on paketissa.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments