Kun moraaliyhteisö murenee

Pohjanmaalla tapahtunutta: lasten ruumiilliseen kurittamiseen saarnassaan kehoittanut lestadiolaissaarnaaja saa uutisten mukaan jatkaa virassaan. Rukoushuoneen johtokunnan mielestä häntä ei voida erottaa, sillä erottamisperuste olisi täyttynyt vain mikäli hän olisi saarnannut jumalansa sanaa vastaan. Ja raamatussa on kohtia jotka eivät ainoastaan salli lasten ruumiillista kurittamista vaan kehottavat siihen. Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa ja niin edelleen. On tietysti totta että raamatusta löytyy kehoituksia moneen muuhunkin väkivallantekoon joihin tarmokkainkaan fundamentalisti ei ryhtyisi (ainakin minun on vaikea kuvitella esimerkiksi katkarapujen syöjien tai sekoitekankaiden käyttäjien vainoamista). Kirjoitusten positiivisen sisällön lisäksi on siis olemassa niiden vakiintunut tulkinta. Jostakin syystä, lasten kurittaminen on päässyt tämän tulkinnan ja siten uskonnollisperäisten moraalikäsitysten korpuksen piiriin kun taas katkarapujen syöjien jahtaaminen ei. On tietysti ymmärrettävää että jos moraalisääntöjä on paljon, niiden välille kehittyy pakostakin jonkinlainen hierarkia. Uskonnollisperäisessä moraalissa on vain se ongelma ettei laki yleensä päädy hierarkian yläpään lähellekään. Teko joka pääsee yhteisesti hyväksytyn moraalin korpukseen voi olla joko yhteneväinen maallisen lain kanssa tai sitten se voi olla lain yläpuolella. Se onko jokin oppi fundamentalistinen tai ei, riippuukin siitä miten kannattajat määrittelevät suhteensa (enimmäkseen) uskontoneutraaliin maalliseen lakiin. Pyritäänkö uskonnolliset käsitykset sovittamaan yhteen yleisen oikeustajun kanssa ja alistutaanko viime kädessä maalliseen lakiin (kuten esimerkiksi evankelis-luterilaisen kirkon valtavirrassa pyritään tekemään) vai katsotaanko että jumalallinen laki on ehdottomasti maallisen lain yläpuolella. Tällöin voi olla olemassa rikoksia jotka eivät kuitenkaan ole tuomittavia. Yhteisö voi myöntää erehtyneensä ainoastaan jos se on erehtynyt uskonnollisen lain tulkinnassa. Ristiriidat maallisen lain kanssa eivät ole ongelmia, koska maallinen laki joutuu hierarkiassa väistymään aina jumalallisen lain tieltä. Onkin hyvä kysymys, onko tällainen yhteisö ensinkään osa suurempaa oikeudellista yhteiskuntaa vai onko sen harmittomuus vain seurausta siitä että monissa arkisissa tilanteissa normien välisiä konflikteja ei pahemmin ole?

Konservatiivinen lestadiolaisuus on mielenkiintoinen ilmiö. Ymmärrän, että valtakunnan lain on vaikea saada siitä otetta. Mutta miksei myöskään evankelis-luterilainen kirkko, johon he kuuluvat, saa sitä ruotuun? Miten kirkko voi olla täysin voimaton lestadiolaisten kanssa, kun se toisaalla antaa kylmää kyytiä toisuskoisille ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille? Minulle tulee mieleen vain yksi selitys: lestadiolaiset voivat emokirkonkin mielestä olla hiukan vanhoillisia, mutta pohjimmiltaan heidän tulkintansa uskosta on niin pätevä että voidaan edelleen puhua yhteisestä uskosta. Todellista välimatkaa täytyy ottaa vain niihin jotka ovat jollain perustavalla tavalla erilaisia. Mahdollisesti asiaan saattaisi liittyä myös se, että lestadiolaiset muodostavat suuren osan etenkin pohjoisemman Suomen kirkkokansasta. Heidän rahoj…tarkoitan kuolemattomien sielujensa menetys olisi kova isku kirkolle. Joten ehkäpä maltillisen luterilaisuuden edustajat vain tyytyvät rukoilemaan iltaisin että lestadiolaiset pysyisivät poissa näkyvistä. Niin säilyy sopu. Emokirkko saa pitää kannatusprosentteihin ja varallisuuteen perustuvan yhteiskunnallisen valtansa ja lahkolaiset saavat ne edut joita suureen ja vaikutusvaltaiseen organisaatioon kuuluminen tuo tullessaan. Tässä suhteessa Luther-säätiön toiminta on ollut valaisevaa. Se on koetellut emokirkon kärsivällisyyttä järjestämällä omia riittejä, katkaisemalla ehtoollisyhteyden ja valitsemalla oman piispan. Kirkon sanktiot ovat olleet yllättävän lempeitä –verrattuna jälleen kerran siihen miten kirkko on ärähdellyt monissa muissa asioissa. Niitä on kuitenkin alkanut tulla. Toisin kuin Luther-säätiön väki, lestadiolaiset ovat sittenkin käyttäytyneet hyvin ja järjestäneet toimintansa siten ettei se ole haastanut emokirkkoa. Heidän protestinsa on ollut passiivinen, ja siten sen kanssa on voinut tulla toimeen. Merkittävät moraaliset erot valtavirran ja herätysliikkeen välillä eivät siis ole olleet ongelma vaan se miten niitä on käsitelty.

Hämmentävää tässä on se että kirkko, tai monoteismi ylipäätään, on maallistuneissa länsimaissa kuitenkin profiloitunut ennen kaikkea moraali- ja ideologiayhteisöksi. Etenkin kotoinen luterilainen kirkkomme on puolustanut asemaansa kansankirkkona nimenomaan moraalisin perustein: se harjoittaa hyväntekeväisyyttä, mainostaa kristillistä lähimmäisenrakkautta kovan kapitalismin läpitunkemassa yhteiskunnassa ja silittelee pilttien päitä. Toinen valttikortti on yhteisöllisyys. Kirkko tarjoaa komeimmat puitteet siirtymäriiteille ja sen määräämän tahdin mukaan vietetään tämän maan juhlapyhät. Moraaliyhteisöksi profiloituminen onkin ymmärrettävää. Onhan kirkon ote totuudesta lipsunut jo myöhäiskeskiajalta lähtien, eikä loppua näy.Valtionkirkko kuitenkin esiintyy ajanmukaisena, tämän päivän ihmistä puhuttelemaan pyrkivänä instituutiona. Se on mahdollista jos ydinsanoma löydetään muualta kuin maailmankuvallisista totuuksista. Mutta jos kirkko itse on sisäisesti hyvin joustava moraalinsa suhteen jos rah…tarkoitan tarpeeksi monista sieluista on kyse, herää kysymys, onko moraaliyhteisökään todellinen. Onko kyse vain valtarakenteesta ja sitä ylläpitävästä institutionaalisesta koneistosta jolle omasta olemassaolosta on tullut korkein päämäärä?

Etiikka ei tunnetusti ole eksaktia tiedettä. Siksi yhteiskuntamoraalin ympärille ryhmittyminen ja identiteetin määrittely moraaliyhteisönä tiedollisen yhteisön sijaan on strategisesti järkevä puolustustaistelun seuraava siirto. Siinä on vain se ongelma –jota taistelun tuiskeessa ei ehkä huomaa– että uskonnon ja ideologian välinen ero hämärtyy entisestään. Jo nyt yhteiskunnallisessa keskustelussa on kuultu puheenvuoroja joiden mukaan kirkkoon kuuluminen olisi ”suomalaisuuden ja suomalaisen arvomaailman puolustamista”. Hieman perspektiiviä tämän argumentin tarkasteluun voi hakea vaikkapa Yhdysvalloista. Kansojen sulatusuunissa kansallisidentiteettiä ei ole koskaan voinut perustaa tukevasti etniselle yhtenäisyydelle. Korvikkeeksi on löydetty yhteiset uskonkappaleet: amerikkalainen unelma, ja uudempina tulokkaina sosialismin pelko ja kristinusko. Tämän ajattelutavan mukaan kunnon amerikkalainen voi olla minkä värinen tahansa, kunhan hän ajattelee amerikkalaisittain. Yhtenäisyyttä haetaan siis erottautumalla muista. Erottautumisen voisi periaatteessa tehdä myös rauhanomaisesti, vahvistamalla omia juuriaan. Mutta suomalaiselle ja amerikkalaiselle retoriikalle on kuitenkin ollut yhteistä vastakkainasettelu johon olennaisena osana kuuluu erilaisuuden ja moniarvoistumisen näkeminen uhkakuvana. Toiset uskonnot ja aatteet eivät vain voi harventaa rivejämme vaan lopulta ne syövät meidänkin identiteettimme. Jos meillä ei ole oikeaa uskoa, onko meillä mitään? Määritellessään itsensä moraaliyhteisönä kirkko siis höllentää linkkiään maailmankuvansa totuuteen. Mutta mitä tapahtuu jos moraalikin joutuu konfliktiin ympäröivän yhteiskunnan kanssa?

Jos moraaliyhteisön kriisi koskettaa yhteiskuntaa laajasti, esimerkiksi jos kriisiytyvä yhteisö sattuu olemaan valtionkirkko, yhteiskunnassa aletaan laajemminkin nähdä uskonto ja ideologia toistensa synonyymeina. Suomenusko? No se on sitten varmaan jonkin sortin kansallismielisyyttä. Tällöin kadotetaan entistä kauemmaksi se, että ainakin joillakin uskonnoilla saattaisi olla myös jotakin hyvää annettavanaan. Ei tieteenvastaisia maailmanselityksiä eikä käskytysetiikkaa vaan maailmankuvia, välineitä ymmärtää itseämme, ihmisyyttä ja paikkaamme multiversumissa. Entä jos ihmisen paljonpuhuttu kaipuu jonnekin arkimaailmaa syvempään todellisuuden kokemiseen ei olekaan selitysten ja seremonioiden kaipuuta vaan pyrkimystä harmoniaan muun olevaisen kanssa? Entä jos totuuden tietäminen ei olekaan yhtä tärkeää kuin syvenevä ymmärrys? Monoteismin moraaliyhteisöstrategian ajautuessa kerta toisensa jälkeen törmäyskurssille muun yhteiskunnan kanssa on hyvä muistaa että uskonto voi tarkoittaa myös maailmankuvaa ja sitä kieltä, jolla itse kukin parhaiten ymmärtää syviä syntyjä. Pohjoiselle sielunmaisemalle perimmiltään vieraan valtionuskonnon rytiseminen voi olla hyvä uutinen eikä se uhkakuva jollaisena arvoyhteisön mureneminen kirkon taholta esitetään. Jospa saisimme perinnäisseremonioiden tilalle juuret, käskytysmoraalin tilalle hyveet, teologian tilalle havainnon, järjen ja myyteistä välähtelevän vanhan viisauden. Jos saisimme kaikkivaltiaan, mielivaltaisen jumalan tilalle harmonian muun maailman kanssa ja ymmärryksen siitä että muille suuri maailmamme voi näyttää aivan erilaiselta. Silloin olisimme ottaneet askelen lähemmäksi minun utopiaani.

2 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Pointtinsa lie myös siinä, että vaikka lasten ja katkaravusyöjien hakkaaminen kumpikin mainitaan Raamatussa, lasten hakkaaminen on niin paljon vaivattomamapaa ja tuottoisampaa omien paineitten purkamiselle, kun ne eivät pienen kokonsa vuoksi pysty kunnolla vastustamaan eivätkä pääse pakoon.

Jos saarnaaja alkaisi hakata katkaravunsyöjiä, hän joutuisi todennäkösiesti kohtaamaan kokoisensa vastustajan, joka ei yhtään tykkää sekopäistä, ja niin saarnaajan nenään saattaisi sattua. Pahasti.

Tämän vuoksi lasten hakkaaminen hyväksytään mutta katkaravunsyöjät ja sekoitekankaiden käyttäjät saavat jatkaa jumalatonta menoaan kuten lystäävät.

Saara kirjoitti...

Kylmä ajatus...hyvin kylmä...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments