Hitaasti ja hiljaa

Useimmat tapaamani yksinkertaistajat mainitsevat elämäntapamuutoksensa syiden joukossa halun päästä eroon jatkuvasta kiireestä ja hälystä. Hidastamisen toivotaan tuovan mukanaan sitä rauhaa ja hiljaisuutta jonka nyky-yhteiskunta tuntuu kadottavan päivä päivältä yhä kauemmaksi.

Mutta hidastaminen on vaikeaa. Alkajaisiksi on hyväksyttävä että eläessämme hidasta elämää saamme aikaan vähemmän mitattavia asioita kuin olisi teoriassa mahdollista. Tyytyväisyys, tasapaino ja sen sellaiset ovat abstrakteja asioita kun taas tehtävälistaan ilmestyvät yliviivaukset ovat konkreettisia asioita. Kun hidastamme, arvokkuutemme suorituskeskeisen yhteiskunnan mittareilla laskee väistämättä. Projektien ja mitattavien päämäärien tilalle tulee toimeliaisuuden hyve. Koko ajan ahkeroidaan monenlaista ja välillä valmistakin tulee. Mutta puutarhasta eivät työt lopu koskaan, samat asiat on siivottava aina uudelleen eivätkä pakastimeen tehdyt sämpylätkään ikuisesti säily. Arvioidessamme onnistumisia ja kehityskohteita joudumme alkamaan arvioimaan elämän virran sujuvuutta, emme sitä millaisen kasan yksittäisiä tehtäviä olemme saaneet suoritetuksi (hm, tämähän kuulostaa hiukan siltä mitä joku valtamerimaailman ajattelija voisi sanoa!).

Keskittyessämme kulloinkin käsillä olevaan tehtävään ja tilanteeseen emme voikaan enää monisuorittaa. Uppoutuessamme arkisiin rutiineihin ja keskittymistä vaativiin taidonnäytteisiin tehtävälista toisaalla kasvaa. Ja kun ehdimme vähemmän, joudumme alkamaan laittaa asioita tärkeysjärjestykseen entistä huolellisemmin. Elämä yksinkertaistuu kun siitä on pakko karsia pois vähemmän välttämättömiä menoja ja puuhia. Mutta tyhjemmäksi se ei tule. Vähitellen alamme ihmetellä ihmisiä jotka näyttävät suunnattoman aikaansaavilta ja joiden kalenterit ovat aina täysiä. Sitten huomaamme että he ihmettelevät takaisin- ihmettelevät ja paheksuvat. Yhteiskuntamme ilmasto kun arvostaa kiirettä ja helposti mitattavia suorituksia korkealle. Toisaalla tietysti ihmetellään, mistä kaikki pahoinvointi johtuu ja idiotismi kukoistaa…

Yhteiskunnan arvoilmaston merkitystä ei kuitenkaan pidä aliarvioitaman. Sen ote on tiukka ja siitä irti pääseminen vaatii todellista ajattelun ja toiminnan muutosta. Ei riitä että periaatteessa arvostamme kotitekoisia omenapiiraita ja rauhallisia hetkiä käsitöiden parissa. Ei ole temppu eikä mikään arvostaa periaatteessa ja tehdä käytännössä täsmälleen päinvastaiseen johtavia valintoja. Ero periaatteessa arvostamisen ja todellisen arvostamisen välillä on se mikä näkyy esimerkiksi monen hyväntekeväisyyttä kunnioittavan tiliotteelta kerran kuussa.

Jos haluaa tavoitella aitoa hitautta, on tehtävä toisin kuin Henry David Thoreau joka muutti Waldenin lammen rannalle koska halusi maksimoida kokemuksensa elämästä ja pidettävä mielessä että hänen tehokas asketisminsa kesti sen kaksi vuotta. Ei pidä kysyä, mikä toiminta johtaa nopeimmin ja tehokkaimmin asetettuihin päämääriin vaan mitkä muutokset ovat sellaisia joista voisi kenties tehdä pysyviä. Visioilla, tarkasti asetelluilla päämäärillä ja tavoitteiden toteutumisen seuraamalla pääsee varmasti ihan hyviin suorituksiin. Mutta elämän virtaan astutaan pienin askelin. Se mihin lopulta päädymme on yhteistyötä menijän ja virran välillä, ei muistomerkki tahdolle joka puski läpi vaikka harmaan kiven. Ensin uskomme, sitten tiedämme että enemmän näkee se joka ei hakkaa päätään kiveen vaan kiipeää sen päälle.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments