Kun valehtelija maailman rakensi

Olen kirjoittanut totuudesta ja valehtelemisesta jo aikaisemminkin, mutta koska Hesari julkaisi aiheesta jutun, on aiheeseen hyvä palata juuri nyt.

Jotta emme puhuisi toistemme ohi, on keskustelun kohde parasta määritellä. Mitä siis on valehteleminen? Minusta kelpo määritelmä on ”tietoinen totuudenvastainen puhe”. Vaikeneminen ei siis ole valehtelemista, ei myöskään vasten parempaa tietoaan puhuminen. Edes vastapuolen hämääminen retorisilla tempuilla ei välttämättä ole valehtelemista, joskaan itse en turvaudu sellaiseen mielelläni. Totuuden ja valheen välissä on sumea vyöhykkeensä jonne eksyminen voi olla paras ja ymmärrettävä vaihtoehto, mutta jonne ei kannata telttaansa pystyttää. Ainakin minulle suoran valehtelemisen johdonmukaisessa välttämisessä on aivan riittävästi haastetta. Toisaalta totuus myös yksinkertaistaa asioita juuri sillä brute force-ominaisuudellaan jota siinä eniten pelätään. Totuus on sittenkin yksinkertaisempaa kuin kaikkien koottujen selitysten, oikeutusten ja muiden valehtelemisen mukana tulevien "välttämättömyyksien" mielessä pitäminen.

Rehellisyyttä ihannoiva yhteiskuntamme opettaa ihmisiä valehtelemaan toisaalla ja rankaisee totuuden puhumisesta toisaalla. Vähemmästäkin hämmentyy. Esimerkiksi valta ja asema tuntuvat lisäävän yksilön oikeutta valehdella. Kuten artikkelissa huomautetaan, sossun luukulla asioivalta vaaditaan pilkuntarkkaa rehellisyyttä, mutta valtionyhtiöltä kultaisen kädenpuristuksen saavan ansiot saattavat hyvin olla jossakin aivan muualla kuin rehellisyydessä. Yhteiskunnassa valehtelu on kuitenkin mielestäni rappeutuneisuuden merkki. Perustuuhan yhteistoiminta suurelta osin siihen että uskomme toisten olevan luotettavia ja rehellisiä. Onnistuessaan valehteleminen on tällöin vapaamatkustamista. Joka tapauksessa se nakertaa toimijoiden välistä luottamusta- se on pieni askel kohti hobbesiaanista kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Yhteiskunnan merkkihenkilö voi saada palkkioita valehtelemisesta huolimatta tai jopa sen johdosta, mutta samalla hän vähentää kansalaisten luottamusta julkiseen valtaan ja jopa yhteiskuntajärjestykseen itseensä. Silläkin on seurauksensa.

Jotakin yhteiskunnastamme myös kertoo, että Hesarinkin artikkeli ymmärtää valehtelemista kovin pitkälle ja korostaa totuudenpuhumisen vaikeutta ja epäkiitollisuutta. Oman kokemukseni perusteella asiat eivät ole aivan niin yksioikoisia. Usein pelkäämme sanoa totuuden, koska pelkäämme siitä koituvia ikäviä seurauksia. Mutta mistä lähtien olemme olleet luotettavia oraakkeleita? On totta ettei totuuden täräyttämisestä aina hyvää seuraa. Mutta olen huomannut että useimmiten pelätyimmät kauhuskenaariot eivät toteudu. Useimmiten totuutta ja sen sanojaa arvostetaan, tai ei ainakaan pistetä välittömästi päiviltä (vaikka kieltämättä se joskus tuntuu ihmeeltä). Totuudesta ei ole mikään pakko pitää, mutta totuuden olemus –se että totuus tuo kuulijalleen informaatiota siitä millainen todellisuus on- tekee sen vaikeasti sivuutettavaksi, sitten kun joku on vastoin ilmeistä etuaan nostanut sen esiin. Valehtelu voi olla inhimillistä, mutta kaikki mikä on inhimillistä ei ole oikein eikä viisasta. Parempaa ja ainutlaatuisempaa inhimillisyyttä edustaa hyvään pyrkiminen ja totuuden arvon ymmärtäminen. Olen tavannut paljon ihmisiä joiden mielestä totuuteen pyrkimisen vaatimus on liian kova. Olen tavannut myös niitä joiden mielestä totuudet ovat vaarallisia ja ihmisiä pitäisi pyrkiä siksi suojelemaan tietyntyyppisiltä totuuksilta. Mutta en vielä ketään jonka mielestä totuus ei ole millään lailla arvokkaampaa kuin epätotuus.

Ihmiset valehtelevat, koska olettavat maailman olevan tietynlainen. Totuuden puhumiseen sitoutunut taas saa selville, millainen maailma todella on. Tekomme rakentavat aina maailmaa- vähintään subjektiivista maailmaamme. Valehtelija rakentaa fantasiamaailmaa. Toisaalta valehteleminen oikeutetaan vetoamalla kuvitteellisiin asiantiloihin. Toisaalta se myös konkreettisesti ylläpitää näitä fantasioita. Ei vain sen mielessä joka valheen nielee, vaan se myös vahvistaa valehtelijan käsitystä siitä että maailma todella on paikka jossa valehteleminen kannattaa. ”Nytkin kun valehtelin, tämä sujui niin sutjakasti.” Valehtelija kuvittelee siis saaneensa palkkion valehtelemisestaan, vaikka todellisuudessa hän ei tiedä, miten asiat olisivat sujuneet jos hän olisi yrittänyt pärjätä totuuden kanssa. Onko siis olemassa valhetta jonka sanoja ei valehtelisi samalla itselleen? Voiko valehtelija olla eksymättä itse rakentamaansa, todellisuutta pahempaan maailmaan?

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments