Hätä keinot keksii...todenpuhujallekin

”Mutta,” kysyi Puoliso myöhemmin illalla, ”Täydellinen totuus voi olla julma. Eikö valehteleminen ole joissakin tilanteissa parempi vaihtoehto? Ajattele vaikka jännittäjää joka menee pitämään esitystä ja se menee huonosti. Eikö silloin ole rohkaisevaa sanoa ”Sehän meni ihan hyvin!”? Eikö olisi väärin sanoa sellaisessa tilanteessa totuudenmukaisesti että esitys oli surkea? Herkän ihmisen itsetunto voi kärsiä sellaisen kuulemisesta paljonkin. Jos totuus on julma, eikö joskus ole tärkeämpää olla hyväntahtoinen ja lempeä? ”

Ensiksi osoitin, että vaikka valehteleminen saattaa tällaisessa tilanteessa olla (valitettavasti) ilmeinen vaihtoehto, se ei suinkaan ole ainoa tapa ilmaista kannustusta surkealle puhujallemme. Todenpuhuja voisi ilmaista kannustustaan sanomalla vaikka: ”No, nyt se on ohi! Selvisit siitä!”. Se että meillä on jostakin asiasta mielipide, ei tarkoita sitä että se pitäisi aina ilmaista. Eipä edes sitä että mielipiteemme olisi ainoa sanomisen arvoinen totuus kyseisessä tilanteessa. Jos ihminen on niin surkea esiintyjä että hänelle on saavutus olla pyörtymättä kauhusta, on rohkaisevaa ja oikein keskittyä myönteiseen. Se ei ole valehtelemista, vaan hyvän näkemistä ihmisessä. Jos tosia ovat sekä lause ”Esitys oli surkea” että lause ”Puhuja selvisi hengissä esityksen pitämisestä”, millä perusteella on parempi keskittyä negatiiviseen? Jos molemmilla lauseilla on sama totuusarvo, todenpuhuja voi valita sanottavansa muiden kuin tietoteoreettisten syiden perusteella. Tässä tapauksessa hän on vapaa valitsemaan myönteisen ja kielteisen totuuden sanomisen välillä, ja hyväntahtoisuuden näkökulmasta myönteinen vaihtoehto on parempi. Toisin kuin jotkut tuntuvat kuvittelevan, ilkeys ja epämiellyttävyys eivät tuo totuudelle tietoteoreettista lisäarvoa. Totuus ei ole monoliittinen eikä joustamaton vaan myös totta voi puhua monella tavalla. Jopa ystävällisesti.

Totuuteen sitoutuminen yhdistettyinä kohteliaisuuden vaatimukseen siis pakottaa ihmisen usein etsimään hyvää niistäkin ihmisistä ja tilanteista joihin ensireaktio on jyrkkä ja tuomitsevakin. Jos valehteleminen ei ole käypä vaihtoehto arjen kiusallisista tilanteista luovimiseen, joudumme katsomaan tarkempaa ja harkitsemaan. Sumea alue akselilla jonka päissä ovat ”totuus, koko totuus eikä mitään muuta kuin totuus” ja suora valhe on laaja kaikkiin suuntiin. Se on tarpeellinen, koska vaikka totuus onkin tärkeä hyve, se ei läheskään aina ole ainoa asia joka toimijan pitäisi pitää mielessä moraalisessa päätöksenteossa. Esimerkkitapauksessa on selvää, että moraalisesti kiitettävin ratkaisu ei voi olla sellainen jossa sanomisia ei lainkaan punnita hyväntahtoisuuden näkökulmasta. Jos valehtelemattomuudesta haluaa tehdä universaalin moraalilain, on tosiaan tehtävä kuten kunnon deontologit ja määriteltävä ehdottomasti vältettävän tekemisen ala suppeasti. Totuudellisuuden idea kuitenkin vaatii totuuteen pyrkimistä ja sen pitämistä ihanteena myös silloin kun täydellisestä totuudesta on syystä tai toisesta poikettava piirun tai virstan verran –siis mahdollisimman vähän

Valehtelijan elämä on selvästi helpompaa. Hänen jyrkät ja kielteiset asenteensa saavat kukoistaa kauniin kuorrutuksen alla aivan rauhassa. Hänellä ei ole motivaatiota pyrkiä näkemään asioissa monta puolta eikä kyseenalaistaa vaikutelmiensa kaikenkattavuutta. Koska hänen ei jatkuvasti tarvitse määrittää sijaintiaan totuuteen nähden, hän voi olla iloisesti täysin pihalla koko asian suhteen. Valheen hinnaksi tulee siis ajattelun kangistuminen ja pinnallistuminen. Koska –kuten eilen huomasimme- valhe yleensä oikeutetaan negatiivisilla käsityksillä maailmasta, valehtelu muokkaa harjoittajansa ajatuksia yksinkertaisen kielteisyyden suuntaan. Tulee vaikeammaksi nähdä olemassaolevaa hyvää, ja kielteiset seikat saattavat muodostua kokemusmaailmassa erottuviksi sen takia ettei ihminen ole harjaannuttanut itseään näkemään maailmaa kielteisten asenteidensa takana. Ei ole ihme, että itselleen valehteleminen on niin suosittu katsomus: jos on totuttanut itsensä näkemään todellisuudesta lähinnä sen ikävät puolet, voi lohtu löytyä enää mielikuvitusmaailmasta. Epätoivon ajama eskapisti on syntynyt.

Toisaalta paine nähdä asioissa sekä hyviä että huonoja puolia voi sekin johtaa itsepetokseen. Emmehän valehtele, jos uskomme itse vilpittömästi puhuvamme totta. Ihminen voi siis periaatteessa väittää vaikka Kuuta juustoksi ja olla rehellinen. Tätä vaaraa liennyttää jonkin verran se, ettei myönteisiä näkemyksiä tarvitse yleensä puristaa itsestään peukaloruuvien avulla, vaan kiperistä tilanteista on yleensä useampi kuin yksi ulospääsy. Loppujen lopuksi luulen, että totuudenpuhujan hengissä selviytyminen riippuu lähinnä hänen vakaumuksensa tukevuudesta, siis siitä kuinka vakuuttunut hän on siitä että suoraan valehteleminen ei ole mikään vaihtoehto ja että kaikista ajattelun umpiryteiköistäkin olisi pyrittävä kohti totuutta.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments