Ei kohtuullisuutta ilman vaatimattomuutta

Olen uudistamassa vaatekaappiani. Muutama vanha mekko on todettu täysinpalvelleeksi ja työn alla on pari uutta. Sama kaava, sama helman pituus, eikä uusia kankaita tuliaiseksi tuonut Puoliso varsinaisesti irrotellut kangaskaupassa. Ensi kaudellakin täällä nähdään yksivärisen tummia sinisiä ja viininpunaisia mekkoja. Olen aivan tyytyväinen arkityyliini -itse asiassa, ne mekot joihin olen yrittänyt kehittää jotakin ”vaihtelua”, vaikka sitten miten pientä, jäävät aina vähimmälle käytölle. Mutta välillä mietin silti. Itse tekeminen, kohtuullisuus ja säästäväisyys ovat selvästi hyviä asioita. Mutta meneekö minulla joissakin jutuissa jo vähän överiksi?

Sitten luin Taloussanomista
artikkelin jonka mukaan hidastaminen ja sen ulkoiset merkit ovat uusia statussymboleita. Jo aiemmin tänä vuonna olen huomannut että kohtuullistaminen on tullut muotiin. Mutta jotakin keskustelusta on puuttunut. Jotenkin suomalaisessa kohtuullistamiskeskustelusta kuultaa läpi tietty elitismi ja sen hyväksyminen että hidastaminen onnistuu vasta kun siihen on varaa. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei tunnu millään mahtuvan samaan pöytään. Taloussanomien artikkeli oli vihdoin se ääriesimerkki jonka valossa ymmärsin, mikä mättää. Kohtuullistamis- ja hidastamispuheesta on unohtunut yksinkertaisuuden idea, ja sen mukana koko keskustelu tuntuu menevän jotenkin metsään.

Kun kohtuullistamisesta on tullut trendi, siitä on tullut vain uusi tapa kuluttaa ja ilmaista statustaan ja tiedostavuuttaan. Hidastaminen on jotakin mitä tavoitellaan, ja jossa voi saavuttaa mitattavia tavoitteita joista voi tuntea hetken tyytyväisyyttä- siihen asti kunnes on aika asettaa taas uudet tavoitteet. Näin voi kuitenkin tehdä –Taloussanomien artikkelin viitoittamaan tapaan- ymmärtämättä itse kohtuullistamisen ideasta yhtään mitään. Kohtuullistaminen, ainakin se versio johon olen itseäni yrittänyt kasvattaa jo vuosituhannen alkupuolelta lähtien, on nimenomaan pyrkimystä tavoittelun, kuluttamisen, hetkellisen ilon ja tylsistymisen oravanpyörästä. Se on jatkuvaa yritystä päästä esiin länsimaisen ihmisen peruspaheista: kateudesta, ahneudesta ja tyytymättömyydestä. Esimerkiksi kateus voi olla yhtä hyvin oma mielentila kuin halua herättää muissa kateutta ja ihailua. Samalla se toimii polttoaineena sekä ahneudelle että tyytymättömyydelle.
Statusorientoitunut ihminen voi kerätä ympärilleen kohtuullistamisen merkkejä, ainakin johonkin rajaan asti (jotenkin epäilen ettei räätälillä teetetyistä puvuista pitävä ihan äkkiä vaihda maalaismekkoihin). Mutta ulkoiset merkit eivät tee kenestäkään aidosti kohtuullista. Se joka kuvittelee että kohtuullisuus on pelkkä kulutustyyli jää paitsi niistä hyvistä joista aidosti kohtuulliset ihmiset pääsevät nauttimaan.

Hyve-etiikassa korostetaan joka käänteessä oikeiden motiivien merkitystä. Hyve-eettiseltä kannalta katsottuna on täysin mahdollista tehdä tekoja jotka näyttävät hyviltä (esimerkiksi siksi että ne ovat ulkoisesti samanlaisia kuin aidosti hyvien ihmisten teot) mutta jotka eivät kuitenkaan ole todella hyviä, koska ne nousevat vääristä motiiveista. Sovellettuna: kulutuksen vähentäminen on periaatteessa aina myönteistä. Otetaan vaikka Antti joka ajaa isältään perimällä vanhalla autolla, koska kokee sen riittävän tarpeisiinsa eikä siksi tunne halua ostaa uutta, vaikka hänellä ehkä olisikin siihen varaa. Hänen kaverinsa Pekka ajaa samanlaisella autolla ”koska mallin valmistus on lopetettu ja sellaisia autoja on rajallisesti saatavana, joten ne ovat hienompia kuin uudet autot joita valmistetaan niin paljon että jokaiselle haluavalle riittää”? Kumpi näistä kahdesta on moraalisesti kiitettävämpi? Minä sanoisin, että Antti, sillä perusteella että hänen motiivinsa ovat paljon paremmat kuin Pekan. Pekan toiminnan lopputulos näyttää päällisin puolin samanlaiselta kuin Antin, mutta se on vain sattumaa. Jossakin toisessa tilanteessa Pekan huonot motiivit erottaisivat hänet selvemmin Antista, jonka hyvä toiminta ei ole sattumaa vaan nousee hänen luonteensa erinomaisuudesta. Antin valinta ajaa vanhalla autolla ilmentää hänen tyytyväisyyttään nykytilanteeseen, kun taas Pekkaa riivaavat tyytymättömyys ja näyttämisen halu. Antti todennäköisesti on tyytyväinen riippumatta siitä, onko hänen autonsa trendikäs vaiko ei. Pekka taas todennäköisesti vaihtaa autonsa uuteen ja kiiltävään heti kun muoti taas muuttuu sellaisia suosivaksi. Hän ei arvosta autoaan sinänsä, vaan vain sen symboloimaa statusta ja erottuvuutta. Koska nämä ovat muuttuvaisia asioita, hänen tuntemansa tyytyväisyys on aina ohimenevää.

Kohtuullistaa voi siis monella tavalla, mutta kaikki tavat eivät ole samanarvoisia. Kohtuullisuus vaatii kumppanikseen muita hyveitä. Esimerkiksi vaatimattomuutta: sitä että ihmiselle riittää vaatimattomampikin tyyli eikä hän tavoittele korkeaa statusta. Vähään tyytyvä ihminen on paitsi helpommin tyytyväinen, myös vapaa ahneudesta ja tyytymättömyydestä sekä riippumaton muiden mielipiteistä. Hänelle ihmisten tasa-arvo ei ole vain ihanne vaan hän toteuttaa sitä käytännössä tyytymällä mielellään vaatimattomampaan kuin mihin hänellä olisi varaa ja pyrkimättä asettamaan itseään ulkoisten symbolien avulla muiden yläpuolelle. Väitänpä, että yksinkertaisuus makumieltymyksenä vaatii kultivointia siinä missä hienostuneisuuskin. Ihmisen on helppoa olla tarvitseva ja vaativainen, mutta vaatimattomuus vaatii jo hiukan luonnetta. Vaatimattomuus on vastalause äärimmäisyyksiä ja huippuja tavoittelevalle kilpailuyhteiskunnalle. Onhan se sitä että ihminen kieltäytyy tekemästä ja nauttimasta asioista joihin hänellä olisi varaa, tai vaihtoehtoisesti kieltäytyy hyväksymästä itsessään huonommuutta ja pahoinvointia koska hänellä ei ole varaa samaan (tai mieluiten vähän parempaan) kuin mitä kaikilla muilla on. Jossakin vaiheessa vaatimattomuutta harjoittava huomaakin olevansa rikas: hänellä on varaa kieltäytyä siitä mitä ”kaikki” haluavat. Hänellä on sen verran itseluottamusta ettei hänen tarvitse huolehtia siitä että kulissi on mahdollisimman kiiltävä, ja sen verran omanarvontuntoa että hän tietää olevansa paljon muuta kuin omaisuutensa ja muut menestyksen symbolinsa. Hänen ei tarvitse juosta vaihtuvien hyväksynnän ja statuksen symbolien tavoittelun perässä, koska hän tietää olevansa arvokas aivan muilla perusteilla. Hänen elämänsä merkitys rakentuu itse sisällöstä, ei asemasta suhteessa muihin ihmisiin ja näiden arvostuksiin.

Toisaalta kohtuullistamista ei pitäisi harrastaa vain oman edun takia. Meillä on muitakin hyviä ja tärkeitä syitä pyrkiä kohtuulliseen ja yksinkertaiseen elämäntapaan: esimerkiksi se ettei planeettamme pidemmän päälle kestä nykyisenkaltaista kulutusjuhlaa. Kohtuullistaminen on myös konkreettinen kannanotto sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta. Kolmanneksi, jos mainostamme olevamme täysivaltaisia moraalisia agentteja joita eivät muut määräile, meidän pitäisi kait olla myös vastaavassa määrin vastuullisia. Onhan valta ilman vastuuta vain mielivaltaa. Ihminen joka ostaa vähän mutta entistä hienompaa luksusta, on siis kaukana kohtuullisesta myös siksi ettei hän edelleenkään piittaa sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai omasta vastuustaan vähempiosaisia kohtaan. Jos vähempi riittäisi tyydyttämään hänen tarpeensa, hänen pitäisi kuluttaa vaatimattomasti ja käyttää ylimäärä yhteiseksi hyväksi. Mutta tämä ei taida olla enää alkuunkaan Taloussanomiin sopivaa juttua…


Ehkäpä vaatimattomuuden poissaolo kertoo siitä että vaikka kulttuurissamme on vähitellen pakon edessä alettu huomata oravanpyörän mielettömyys, aihe on yhä kaikkea muuta kuin loppuunkaluttu. Vanhoista ajattelutavoista, kuten halusta kavuta ylöspäin tikapuita joiden yläpäätä ei näy, on vaikea päästä eroon. Elämme monella tapaa sairaassa yhteiskunnassa jossa halut, tarpeet, ihanteet ja konkreettiset teot ovat sekaisin ja ristiriidassa. Pyrkimys selkeyteen, vaatimattomuuteen ja yksinkertaisuuteen on tällöin pyrkimystä tervehtymiseen.
Kohtuullisuuteen pyrkivä ihminen ei tarvitse pelkästään vähentämistä ja hidastamista, vaan myös konkreettista yksinkertaisuutta. Yksinkertaisen elämäntavan arki ei vain ilmennä arvoja, vaan myös tukee ja rakentaa niitä.

Saman voi toki sanoa jokaisesta elämäntyylistä.

2 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Taisin tajuta jotain tänään Fiskarsissa. Ihmettelin jälleen kerran, miten vanhat rakennukset, myös vaatimattomammat, on tehty kauniisti ja koristeellisesti. Äkkiä ymmärsin, että kyse voi olla siitä ettei niiden rakennusaikaan ole eletty nykyisessä yltäkylläisyydessä ja suoranaisessa vaikutteiden tulvassa. Koska kaikkea: materiaaleja, tyylejä, viestinten tuomia kuvia, on ollut niukemmin, on jokaiseen rakennukseen (mekkoon, neulottuun puutarhaan jne :-) suhtauduttu yksilönä. Tämä yksilö on tehty ajan kanssa ja kestämään käyttötarkoituksessaan. Niin ne sitten ovat kestäneetkin, ja aikanaan saamansa keskittymisen ja vaivannäön vuoksi viehättävät silmää edelleen.

Tässä on minulle syvällistä syytä kohtuullistamiseen. Ähkyn vallassa on vaikea edes havaita mitään. Ähky tekee levottomaksi. Kun karsii ja vähentää, siis oikeasti eikä vain näön vuoksi, tulee fokusoidummaksi. Kun on fokusoituneempi, on rauhallisempi ja tyytyväisempi. Ja tekee paremmin sen minkä tekee.

Saara kirjoitti...

Joo-o, ajatuksemme kulkevat taas samoja latuja. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments