Vapaa nainen rannalla

Muutama vuosi sitten, suunnilleen näihin aikoihin, päähäni hiipi kummallinen oivallus. Tajusin, että vaikka voin valita pukeudunko paljastavasti vaiko peittävästi niin baarikierrokselle kuin viralliseen kokoukseenkin, uimarannalle minun on aina mentävä asussa jota ei erota alusvaatteista muu kuin kankaan laatu. Kaupalliset tahot rientävät kyllä riemumielin apuuni kun yritän uimapukuostoksilla valita hepenettä joka näyttäisi ruumiini niin sievänä kuin suinkin mahdollista. Mutta aina minun on pakko paljastaa ja näyttää. Se nyt vain kuuluu asiaan.

Ja siinä se inhokkisanani tulikin. Pakko, tarkemmin sanottuna pakko jolle ei ole olemassa mitään hyviä konkreettisia perusteluita. Pelkkä yleinen tapa ja vaihtoehtojen puute piiskaavat minut julkisella paikalla alusvaatteisiin tai rannalta pois. Tästä nimenomaisesta pakosta seuraa kaikenlaista: jo varhaisesta keväästä asti lehdistö patistaa naisia laihdutuskuureille ”rantakunnon” varjolla, siis implikoimalla ettei rantaleikkeihin ole asiaa ellei ruumis ole täydellisen timmissä kunnossa. Epätoivo myy. Ja niinhän se usein käytännössäkin menee: rannalla ilakoivat nuoret, itsevarmat ihmiset ja toisaalta vanhempi väki joka on jo tullut sinuiksi itsensä kanssa. Mutta entä tavalliset kolmekymppiset naiset, ne jotka ovat huomanneet jo ruumiinsa alkavan erkaantua täydellisyydestä? Useimmat istuvat rannalla mustissa kokouimapuvuissaan, kotimainen versio korsikalaisista mummoista. He tiuskivat pulikoiville pikkulapsilleen eivätkä juuri pyyhkeeltään nouse. Viisi vuotta sitten he juoksivat veteen poikaystävänsä kanssa. Tänään he elävät toista aikaa, toisessa maailmassa. Ja miehet sitten- niin, mihin miesparat silmänsä pistäisivät? Kotona siitäkin saa varmasti kuulla, jos on erehtynyt lähtemään rannalle jo ennestään äreän ja itsetunto-ongelmaisen vaimon kanssa.


Lähes kaikki tuntemani naiset myös inhoavat uimapukuostoksilla käymistä. Onhan meille taottu pienestä pitäen päähän että ihmisten ilmoilla pitää esiintyä edukseen. Mutta edukseen esiintyminen on aika vaikeaa jos tukka on märkä, mukavedenkestävä ripsiväri valuu pitkin poskia ja vaatteiden virkaa toimittaviin kangaspaloihin ei saisi kunnolla pakattua edes eväsleipiä. Mainoskuvissa uimapuvut näyttävät hyviltä (jos siis ylipäätään sattuu pitämään vaatteista joita ei ole liialla kankaalla pilattu). Mutta photoshopin kulta-aikana edes malleilla ei ole mallivartaloa jolle virtaviivaiset asut on suunniteltu. Koita siinä sitten sovituskopin kelmeässä valossa kiemurrellessa ylläpitää hyvää itsetuntoa ja suhtautua myönteisen hyväksyvästi omaan ruumiillisuuteen.

Ajatusteni kulkiessa näitä ratoja huomasin että omasta puolestani, haluaisin valita. Ihan niin kuin voin valita kaikissa muissakin tilanteissa. Toisin kuin olen oikeastaan koskaan tehnyt rannalle lähtiessäni. Ei ole kysymys estyneisyydestä; siitä ettenkö missään tilanteessa voisi esiintyä paljastavassa asussa vaikka paikallispolitiikasta tutuille. Vaan siitä että aina en ole valmis niin tekemään, enkä ainakaan siitä syystä että minulla on käynyt hiukan huono tuuri ajoituksessa eikä vaihtoehtoja ole. Ei ole kysymys oman vartalon häpeämisestä tai itseinhosta, jos ei halua alistua ruumiiseen kohdistuviin normeihin.
Sellainen on pakkoa. Ja pakko on se mikä naista alistaa, ei mikään määrätty tapa tai käytäntö sinänsä. Omaan ruumiiseen liittyvät kompleksit ja muut- mistä lähtien niitä alettiin mittaamaan ja arvuuttelemaan julkisilla paikoilla? Tavallinen ihminen taitaa kuitenkin olla aivan riittävän vapautunut silloin kun hänen puolisonsa on tyytyväinen.

Lämpimän veden ja pehmeän hiekan kohtaamispaikka on viimeisiä paikkoja maailmassa missä ihmisen pitäisi tuntea olonsa epämukavaksi tai vertailla itseään mainosten muoviseen fantasiamaailmaan. Siellä pitäisi olla rento ja lämmin olo, luottaa niin itseensä kuin siihenkin että lämpimän kesän hetkien kestoa ei kellolla mitata. Ranta on yksi niistä paikoista joissa elämä voi hetken aikaa olla huoletonta ja yksinkertaista.

Onneksi posti kulkee ja netistä saa Suomeenkin tilattua islamilaisten kauppojen uimapukuja. Suuresta valikoimasta löytyi minunkin makuuni sopivia asuja. Hihalliset ja lahkeelliset asut ovat aivan mukavia uidessa. Vaaleaihoisena ja tatuoituna olen iloinen siitäkin että peittävä uimapuku suojaa ihon myös auringolta. Kotimatkalla voi poiketa lähikaupassa ostamassa jäätelön ilman paheksuvia katseita. Ihmettelevät katseet jäävät sinne rannalle. Mutta jostakin syystä ne eivät siellä häiritse. Eivät ne vartaloni mahdollisia puutteita tuijota, kun niitä ei kerran näy. Enkä paljon anna polttoainetta mahdollisten puutteessa elävien rantaleijonien fantasioillekaan.
Vartaloni yksityiskohdat ovat palanneet juuri sille yksityisyyden asteelle jossa ne haluankin pitää. Seuraavalla uimaretkellä haluan ehkä jotakin muuta. Mistäs sitä tietää, näistä oikuista ja mielialoista. Pääasia että minulla on vapaus valita niin kuin itse haluan, ei vain poimia vähiten huonoa annetuista vaihtoehdoista.


***

Filosofinbongauskilpailu on päättynyt. Laimea osanotto koitui Even iloksi: ainoan oikeaan osuneen vastauksen lähettäjänä hän sai palkintonsa ilman arvontaa.




posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments