Sanoja joista pidän

Kulunut viikonloppu oli osaltani erinomaisen onnistunut, vaikka univelkaa kertyi ja pyykkivuori kasvoi. Prinsessahäätkin jäivät välistä. Minulla oli parempaa ohjelmaa Vasemmistoliiton puoluekokouksessa. Vasemmistoliitto hyväksyi uuden, erinomaisen hyvän ja edistyksellisen puolueohjelman. Puoluekokous toi tullessaan myös uusia tuttavuuksia ja ajatuksia. Kaikkein parasta viikonlopussa kuitenkin oli. että sain kuulla usein ja tunteella lausuttuna suosikkisanojani, vieläpä samassa merkityksessä jossa itsekin niitä käytän:

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus: Yhteiskuntanäkemykseni voisi hyvin pitkälle tiivistää sanomalla, että yhteiskunta on hyvä silloin kun se on oikeudenmukainen.
Kaiken maailman keplottelijat vetoavat mielellään toimiensa laillisuuteen. Itse olen kuitenkin Olaus Petrin kanssa samaa mieltä siitä että se mikä ei ole kohtuus, ei voi olla oikeuskaan. Lainsäätäjäkin voi erehtyä tai lainsäädäntö voi muuten vain vanhentua. Itse asiassa, sellaista tapahtuu koko ajan. Laillisuus ei siis ole mikään itseisarvo, vaan myös lakeja on tarkasteltava kriittisesti ja mikäli ne poikkeavat olennaisesti yhteiskunnan arvoista tai ovat oikeustajunnan vastaisia, niitä tulee muuttaa.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus merkitsee minulle sekä kansalaisten vapauksien ja itsemääräämisoikeuden kunnioittamista että myös positiivista oikeudenmukaisuutta: pyrkimystä siihen että kaikilla myös käytännössä on mahdollisuus toteuttaa vapauttaan. Esimerkiksi muodollinen vapaus hakeutua korkeakoulutukseen ei toteudu, ellei kaikilla nuorilla ole myös taloudellisia mahdollisuuksia opiskella.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus viittaa myös moniin muihin arvoihin, kuten tasa-arvoon, heikommista huolehtimiseen ja ihmisarvon kunnioittamiseen. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa lakien avulla ei mahdollisteta yhteiskunnan heikompien jäsenten riistämistä, syrjintää tai heitteillejättöä. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa lakeja käytetään suojaamaan heikkoja ja vääryyttä kärsineitä. Siellä hallinto sekä talous ovat olemassa ihmisiä varten, ei toisin päin. Hallinto ja talous ovat arvokkaan elämän välineitä, eivät päämääriä joiden edessä ihmisarvon ja inhimillisen hyvän on alistuttava. Siksi ketään ei saisi syrjiä tai kohdella kaltoin vetoamalla hallinnollisiin tai taloudellisiin ”realiteetteihin.” Voimavarojen rajallisuus on mahdollista tunnustaa ilman että kiistetään ihmisten oikeudet. Oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa tunnustetaan myös, että ihmisten yhteiskunta elää ja kukoistaa biologisen perustansa ja luonnon olosuhteiden puitteissa, ei niistä riippumatta. Siellä ympäristösuhde ei perustu vahvemman oikeuteen vaan lähtee pyrkimyksestä harmoniaan luonnon kanssa.

Reiluus: Armo on uskonnollinen käsite ja sisältää hierarkkisen suhteen: on olemassa armahtaja ja armahdettava. Reiluus sen sijaan perustuu sen tunnustamiseen että kaikilla on pohjimmiltaan yhtäläinen arvo. Kun puhumme ihmisistä, reiluus viittaa siihen että me kaikki kykenemme kärsimään ja unelmoimaan –vaikka joskus kärsimme niin paljon että unohdamme miten unelmoidaan. Reiluus perustuu siitä että kun jaamme omastamme, olemme aina rikkaita, mutta silloin kun ahnehdimme lisää, olemme aina tyytymättömiä ihmisiä joita niukkuus kuristaa. Reiluus on sitä ettei jokaiselle anneta vain sitä mikä hänelle oikeuden mukaan kuuluu, vaan jos se vain on mahdollista, enemmän ja parempaa. Ja silloin kun reiluus ei ole mahdollista, tilanteessa on sopivaa tuntea tyytymättömyyttä.

Vastuu: Se se vasta on hieno sana moninaisissa muodoissaan. Siitä pitäminen on luullakseni myös välttämätöntä ihmiselle jolla on sekä korkeaotsainen oikeudenmukaisuuskäsitys että edes hippunen todellisuudentajua. Viime aikoina erityisesti esillä ovat olleet (suur)yritysten yhteiskunta-, ympäristö-, ja työllisyysvastuu, lähinnä silloin kun on todettu ettei niitä nykyään liiemmin ole juhlapuheiden ulkopuolisessa todellisuudessa, vaan löperö lainsäädäntö ja valvontaan osoitettujen resurssien niukkuus mahdollistavat erittäin vastuuttoman toiminnan. Myös kuntien riippuvuus suuryritysten tuomista verotuloista on johtanut monesti siihen ettei edes rikollisen vastuuttomaan toimintaan aina puututa tehokkaasti, vaikka se periaatteessa olisi mahdollista.
On olemassa muitakin yhteiskunnallisia vastuita joista pidän kovasti: vastuu tuleville sukupolville, harmaan talouden kitkemiseksi väläytelty tilaajavastuu, oikeusturva eli yhteiskunnan vastuu siitä että kansalaisilla on todellinen mahdollisuus vedota lakien teoriassa tarjoamaan suojaan, sekä meta-arvo vastuullisuuteen kannustaminen (ei pakottaminen, kuten oikeistolaiset asian usein tulkitsevat). Yhteiskuntaa täytyy kehittää pitkäjänteisesti, kansalaisilla on oltava hyvä oikeusturva ja valitus- ja muutoksenhakumahdollisuuksien on oltava todellisia ja johdettava aitoon harkintaan viranomaisten taholta.

Viimeisenä, ja kenties kaikkein tärkeimpänä, tulee yksilöiden vastuullisuus. Se joka pyrkii oman elämänsä mittakaavassa vastuullisuuteen, pyrkii siihen todennäköisesti myös saatuaan valtaa. Tavallisten ihmisten vastuu läheisistään, yhteisöstään ja ympäristöstään on kaiken muunkin vastuullisuuden kulmakiviä. Mikä tekisikään maailmasta paremman paikan kuin kansalaisten omaehtoisen vastuullisuuden lisääntyminen? Siis meidän jokaisen, niissä olosuhteissa ja tässä arkisessa elämässä.

Tasa-arvo: Viime aikoina olen joutunut tekemisiin hieman keskivertoa hienovaraisempien epätasa-arvoistamispyrkimysten kanssa. Yhteiskunnassa ongelmia aiheuttaa lisääntyvässä määrin räikeämpikin epätasa-arvo. Tasa-arvo sukupuolten välillä ja erilaisiin vähemmistöihin nähden on tärkeää, ja sen toteutumisessa on vielä paljon parannettavaa. Epätasa-arvoisen kohtelun uhriksi voi joutua myös hienovaraisempien syiden kuten varallisuuden, yhteiskunnallisen aseman, ulkoisen olemuksen tai ihan vain puolustuskyvyttömyyden johdosta. Epätasa-arvo ei aina myöskään johdu mistään yksilön ominaisuuksista, vaan esimerkiksi kuntien erilainen resurssitilanne voi johtaa siihen että eri kuntien asukkaat saavat eritasoisia palveluita. Joissakin kunnissa kuntalaiset taas joutuvat tappelemaan jopa laissa säädettyjen minimietuuksien ja –oikeuksien saamiseksi. Epätasa-arvossa on pohjimmiltaan kyse väärien yleistysten tekemisestä, epäolennaisuuksiin tarttumisesta ja silkasta hyväksikäytöstä. Epätasa-arvo oikeutetaan usein jonkinasteisilla ”realiteeteilla” tai ”välttämättömyyksillä”. Minusta on tärkeää että ihmiset sekä yksilöinä että yhteisönä irtisanoutuvat kaikesta tahallisesta eriarvoistamisesta. Epätasa-arvoistaminen on kuitenkin syvällä, ja parhaista pyrkimyksistä huolimatta on helppoa syrjiä huomaamattaan. Tämän vuoksi tarvitaan paitsi selvää sitoutumista tasa-arvon ihanteeseen myös jatkuvaa kriittistä reflektiota joka nostaa syrjivät ajattelumallit ja käytännöt päivänvaloon.

Heikompien puolustaminen: Vahvat pitävät kyllä huolen itsestään. Aina ei kuitenkaan ole mitenkään selvää, kuka milloinkin on vahva tai heikko. Esimerkiksi, vaikka naiset ovat yhteiskunnassa monissa asioissa alakynnessä, avioerotilanteissa miehet ovat usein heikommassa asemassa etenkin huoltajuuskysymyksissä. On siis mietittävä tarkkaan, kuka milloinkin on se heikko osapuoli, kenen oikeuksia on loukattu, ja ovatko ne oikeudet joihin kulloinkin vedotaan, todellisia oikeuksia vaiko vain lain siunaamaa riistoa. Tekijänoikeus ja patenttikysymykset ovat vain yksi esimerkki aloista, joissa kohtuullisuuden ja heikomman osapuolen määritteleminen ovat hyvin ajankohtaisia. Meidän on huolehdittava heikoista myös siksi että heikkous ei ole mikään pysyvä olotila vaan tämän päivän yhteiskunnan hyljeksimät ominaisuudet (ja ihmiset) voivat olla huomisen yhteiskunnalle korvaamattomia.

Kestävä yhteiskuntakehitys: Nykymeno ei voi jatkua, mikäli mielimme pitää ainoan tunnetun ihmiselämää ylläpitävän planeetan jatkossakin elinkelpoisena. Kritiikki tämänhetkisiä olosuhteita kohtaan voi vakuuttaa suunnanmuutoksen tarpeellisuudesta. Kuitenkin kestävälle kehitykselle tarvitaan myös konkreettisia tavoitteita ja päämääriä. Kokemukseni ovat myös vakuuttaneet minut siitä että ennen kaikkea tarvitaan keskustelua siitä, millä keinoilla hyviin päämääriin pyritään. Keinolla millä hyvänsä- ajattelun ajan täytyy olla ohi, jos haluamme kehittää yhteiskunnastamme inhimillisesti ja ekologisesti kestävää. Kestävässä yhteiskuntakehityksessä tarvitaan sekä idealismia että rehellistä työtä. Se on idea, jonka alla filosofit ja käytännöllisemmät ihmiset voivat kokoontua rauhassa rakentamaan tulevaisuutta.

Nämä ovat sanoja joista pidän. Nämä ovat arvoja, joita omalta osaltani puolustan tinkimättömästi parhaan taitoni mukaan. Näihin arvoihin peilautuu kohdallani usein yhteistyökykyisyyden ja hankalaksi heittäytymisen välinen raja. Tänä vuonna minusta on liian monta kertaa tuntunut siltä että olen arvojeni kanssa yksin. Viikonloppu toi minulle tullessaan kaivatun muistutuksen siitä että samoin ajattelevia ja samojen arvojen puolesta työtä tekeviä ihmisiä on sittenkin aika paljon. Ei vielä tarpeeksi paljon, tietenkään. Mutta niin paljon kuitenkin, että ihmiskuntaa kohtaan tuntemani syvä uskonpuute on ainakin hetkeksi lientynyt.


***

Ja tämän myötä pyörähtää käyntiin yhteiskunta-teemaviikko. Sen aikana käsittelen (ja todennäköisesti abstrahoin reippaasti) puoluekokouksessa esiin nousseita teemoja ja ajatuksia.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments