Keittiössä kaikki alkaa arjesta

Kulutusjuhlaan on tullut useampikin hyvä kommentti tästä postauksesta jossa pohdin maaseudun tulevaisuuden lisäksi sitä, miksi kaupasta ei tahdo löytyä monia aivan tavallisia, Suomessa hyvin menestyviä puutarhan tuotteita. Kommenteissa nostettiin esiin useampi tärkeä ja enemmänkin pohtimisen arvoinen näkökulma. Sanon suurimman oivallukseni heti aluksi. Kommentaattorit muistuttivat minua taas siitä, että pienet asiat joita tehdään kodin seinien sisällä ovat tärkeitä ja kauaskantoisia useammalla tavalla kuin arvaammekaan. Kokonainen vallankumous voisi hyvin alkaa keittiöstä. Onhan keittiö se piste jonne kaikki tuotantoketjun osat tähtäävät ja jonne jokainen kaupassa tarjolla oleva tuote tahtoo päästä.

Miten eksoottisista hedelmistä on tullut tutumpia kuin suomalaisen puutarhan tuotteista? Kauppa sponsoroi reseptivihkoja ja koekeittiöitä. Näiden ohjeiden tavoitteena ei ole kansanvalistus, vaan myynnin edistäminen ja uusien tuotteiden käyttöön opastaminen. Eihän kukaan tosiaankaan osaa sellaista ostaa, mitä ei osaa käyttää. Esimerkiksi tänään postilaatikkoon saapuneessa Yhteishyvässä oli runsaiden tuote-esittelyjen ohessa myös silkkaa mielipidekirjoittelua: einekset ovat aivan hyvää ruokaa, oikeaa ruisleipää saa kaupasta, viisas veneilijä muistaa myös (merkki ja hinta mainittu) pelastusliiivit. Hyvä asian ohella kansalainen tulee helposti nielaisseeksi mainoksenkin, tai ainakin ne asenteet joita halutaan markkinoida. Mukana tullut reseptilehtikin oli kriittisestä näkökulmasta mielenkiintoista luettavaa. Huis vain, resepteihin sujahtavat mukaan pinjansiemenet, sambal oelek-kastike ja kookoskerma. Näin me opimme käyttämään niitä, mieluummin kuin herukoita, nokkosia tai tuoreita herneitä joita saadakseen kaikkien ei tarvitsisi edes mennä kauppaan vaan pihan perälle tai torille.Toisaalla teolliset, usein ulkomaista alkuperää olevat tuotteet, kuten jugurtit, kastikkeet ja pakasteet totuttavat meidät eksoottisten raaka-aineiden makuun. Vähitellen kotipuutarhan tuotteet alkavat maistua vieraalle ja epäilyttävälle, niin että niihin palaaminen vaatii aikanaan oman totuttelunsa.

Makumaailmastamme tulee sellainen kuin sen halutaan olevan. Koska saamme valita tarjolla olevista vaihtoehdoista haluamamme, olemme muka kuninkaita. Vaan todellinen kuningas taitaa olla se joka päättää siitä, mitä vaihtoehdot ovat.

Ruuanlaitto ylipäätään on maassamme taantuva taito. Kotikokit jaetaan mediassa helposti kahteen kastiin: niihin jotka voisivat pyörittää keittiöstään käsin vaikka pientä ravintolaa, ja niihin kiireisiin kansalaisiin joiden ruuanlaitto ainakin arkena nojaa raskaasti einesten hyödyntämiseen. Yhteistä näille kahdelle tyypille on se, että molempien ruokakorit ovat erittäin kauppiasystävällisiä. Gourmetkokki maksaa mielellään vähän enemmän kalliista, erikoisista raaka-aineista. Einesten kuluttaja maksaa hänkin. Näennäisestä edullisuudestaan huolimatta einekset kun ovat huomattavasti kalliimpia kuin niihin käytetyt raaka-aineet. Tämä pätee niin purkkihernekeittoon kuin pakastesusheihinkin. Välimuoto, siis arkenakin kotiruokaa alusta asti tekevät, ei ole kaupalliselta kannalta katsottuna kiinnostava. Pääosa meidän kulutuksestamme on perusraaka-aineita, joihin ei saa istutettua lisäarvoa sitten millään. Keittotaidossamme on kyse nimenomaan taidosta valmistaa ruokaa, ei taidosta poimia ruokakoriin parhaita löytöjä suuresta valikoimasta.

Katsotaanpa lähempää. Mitä tapahtuu ihmiselle joka valmistaa vuoden aikana perheelleen äkkiseltään arvioituna parisataa ateriaa ja leivonnaiset siihen päälle? Omalla kohdallani olen huomannut, että ruuanlaittoon on kehittynyt jonkinlainen repertuaari ja rutiini. Kun ruuanlaitossa on tämä perusvarmuus ja kohtalainen kasa reseptejä tulee ainakin melkein ulkomuistissa, improvisoimaan ryhtyminen on luonnollinen seuraava askel. Uusia reseptejä ei tee mieli alkaa tuunaamaan. Mistä sitä tietää, miten uusi raaka-aine siinä käyttäytyy? Vanhat reseptit taas alkavat jossakin vaiheessa suorastaan kaivata vaihtelua. Mitäs jos kaalikääryleet tekisikin siitä lehtikaalista, kun sitä kerran tuolla kasvaa? Ei kai tuotakaan wokkia paljon pahentaisi, jos sekaan silppuaisi vielä yhden kesäkurpitsan? Kun omenoita nyt kerran on se viitisen sataa kiloa, voi korillisen tai parikin hyvin uhrata outoihin semitieteellisiin kokeiluihin. On kiva, jos puutarhan tuotteiden käyttämiseen löytyy reseptejä. Mutta suuri osa sadostamme kuluu siihen, että sitä vain käytetään sinne ja tänne. Keittiötaidollinen luovuus taas ei vaadi kehittyäkseen synnynnäisiä lahjoja tai edes syvää omistautumista aiheelle vaan vain sitä että ruuanlaitosta on tehty osa arkea. Muu tulee sitten perässä.

Toinen näkökulma on vieläkin puhtaammin kaupallinen: tehokkuuden nimissä kauppa haluaa pitää sesonkituotteiden määrän rajallisena. Sesonkituotteet eivät ole yhtä kiinnostavia kuin ne jotka ovat hienosti sanottuna toimitusvarmoja ja tylsästi sanottuna löytyvät aina hyllystä. Toimitusvarmuus on sekin epävarman ruuanlaittajan ystävä. Kun tiedämme, että kaupasta löytyy aina banaaneja, osaamme etukäteen katsoa valmiiksi banaanireseptit. Rakkaassa 50-luvun keittokirjassani opastettiin emäntiä ruokaostoksille myös täysin päinvastaista lähestymistapaa hyödyntäen: ostetaan kaupasta sesonkituote ja katsotaan sitten, mitä siitä syntyisi kun sen yhdistää kotoa jo löytyviin peruselintarvikkeisiin. Jos ruuanlaittajalta löytyy kohtuullinen määrä kokemuksen tuomaa itsevarmuutta, tämä tosiaan on mahdollista. Kaalinpäästä voisi syntyä kaalikeittoa, lammaskaalia, kaalivuokaa, kaalikääryleitä joko liha- tai kasvisversiona, piirakkaa, kaalipuolukkasalaattia, coleslaw’ia…


Ruuanlaitossa, kuten elämässä yleensäkin, vapaus ja vaihtoehdot eivät synny siitä että tarjolla on monia vaihtoehtoja vaan siitä että toimija itse on tietävä ja taitava, osaa säätää ja soveltaa. Eniten vaihtoehtoja ei ole sillä joka asuu suurimman kaupan vieressä vaan sillä joka on parhaiten perehtynyt ruuanlaittoon. ”Perehtyminen” ei tässä yhteydessä tarkoita taitoa tehdä mahdollisimman hienoa ja erikoista vaan sitä että osaa tarjota hyvää, yksinkertaisista raaka-aineista tehtyä ruokaa päivästä ja viikosta toiseen. Viikossa voi syödä vain yhden sunnuntaipäivällisen, mutta helposti kuusi arkisempaa illallista. Arki ja rutiinit tuovat mukanaan sen kokemuksen, josta on hyvä ponnistaa kohti kotitarveviljelyä, luomu-ja lähiaktivismia, kasvissyöntiä -sitä eettisen keittiötaidon haaraa mikä itse kullekin sattuu parhaiten sopimaan. Suuri muutos kohti kestävämpää, eettisempää ja laadukkaampaa saavutettaisiin jo sillä jos ehtisimme palata hellan ääreen ja tehdä perusraaka-aineisiin perustuvasta ruuanlaitosta osan arkista rutiinia.

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments