Juhannusaattoilta utopiassa

Astu portista. Vain yksi askel riittää tuomaan sinut tulevaisuuteen jota ei ole. Olet yhteiskunnan sydämessä, maalaistalossa. Kuten utopioissa aina, on täälläkin keskikesä ja aurinko paistaa korkealta. Ahomansikat ovat kukassa, kärpäset surisevat ja tehtävää on vielä paljon ennen kuin saapuu ilta ja voi rauhoittua. Jossakin murisee moottorisaha, kukkapenkissä kasvaa punaisia pioneita ja reheviä rikkaruohoja. On aivan tavallista, mutta maiseman värittää silti ihmeen ja epätodellisuuden kultainen utu. Tämä maisema on todellinen ja silti vieras. Olemmehan utopiassa. Riisut kenkäsi ovensuussa, astut sisään taloon ja kysyt: miltä täällä näyttää?

Utopioiden eli ihanneyhteiskuntahahmotelmien kehitteleminen on etenkin menneinä aikoina ollut suosittua filosofista ajanvietettä. Nykyään harrastus on kuitenkin laskusuunnassa. Olemme ehkä huomanneet että utopia kertoo loppujen lopuksi paljon kirjoittajansa yhteiskunnasta ja jopa hänen persoonastaan. Tai ehkä maailman monimutkaisuus vain on jo lamauttavalla tasolla. Francis Fukuyaman usein siteeratun (ja sittemmin kritisoidun) lausahduksen mukaan historian suurten kertomusten aika on ohi. Ja mikäpä olisikaan hauraampi kertomus kuin utopia, analyysi yhteiskunnasta jota ei edes ole. Korkeintaan kannattaa pohtia futurologiaa, jolla –kuten George Friedman vakuuttaa- on juurensa nykypäivässä.

En voi olla ajattelematta, että tulevaisuudentutkimuksen konkretian ja järkiperäisyyden korostaminen on sekin kuva omasta ajastamme. Maailma jossa elämme on monilta osin hyvin satumainen. Toisaalta se taas on oudon lattea. Pohtiessamme tulevaisuutta pohdimme usein teknologian kehitystä, valtasuhteiden muutoksia, konfliktiskenaarioita ja nykyään ympäristön muutoksen aiheuttamien uhkakuvien toteutumista ja sitä miten mahdollisesti reagoimme niihin.
Voisi kenties sanoa, että hahmotamme nykyään maailmaa kahden k:n, konkretian ja konfliktien kautta. Pohjavireenä on usein se että kaikki muuttuu kuitenkin, eikä miljoonan vuoden päästä millään ole lopulta paljon väliä.

Taannoin lukemani Marco de Plano Carpinin mongolien historia kertoi paitsi mongoleista, myös kirjoittajasta joka hahmotti maailman eri tavalla. Kuvatessaan mongoleja hän oli ennen kaikkea kiinnostunut heidän sisäisestä maailmastaan: mitä he uskoivat, miten he ajattelivat, mitkä olivat heidän käsityksensä oikeasta ja väärästä. Nykypäivänä de Plano Carpini olisi kai filosofi. Mongolien historia onkin hyvä esimerkki siitä, että todellisuudessa ne asiat joita pidämme merkityksellisinä ja mainitsemisen arvoisina ovat aina valittuja asioita- joskin usein valinnat ovat toki tiedostamattomia.

Sateisena juhannusaattona, neulotun puutarhan kanssa puuhastelemisen ohessa, olen viihdyttänyt itseäni miettimällä, millaista utopiaa minä alkaisin tekemään. Tapani mukaan päädyin aloittamaan abstraktista: ihanneyhteiskuntani olisi paikka jossa ajatellaan muutamasta perustavanlaatuisesta asiasta toisin kuin täällä. Valtiomuotoa en ehtinyt iltapäivän kuluessa lyödä lukkoon, joskin parhaiden valta eli aristokratia sanan klassisessa merkityksessä, on perinteisesti vahvoilla. Ajatus ihmisen perustavanlaatuisesta itsekkyydestä ei millään mahdu kurkustani alas. Miksei vallanpitäjä voisi olla epäitsekäs ja hyväntahtoinen? Jos näin ei todellisuudessa ole, eikö se voisi johtua siitä että yhteiskunnassamme on vielä paljon kehittämisen varaa eikä muuttumasta ja yleisestä ihmisluontoa koskevasta totuudesta? Niin tai näin, ihanneyhteiskunnassani tärkeää olisi myös kansalaisten aktiivoiminen- sen tunnustaminen ettei hyvässä valtiossa ole niitä jotka käyttävät valtaa ja niitä jotka tottelevat, vaan jokaisen mielipiteellä on ainakin toisinaan merkitystä. Valtakunnassani myöskin käsitys hyvästä elämästä olisi toisenlainen. Tärkeää ei olisi ”elämässä eteenpäin pyrkiminen”, josta palkinnoksi saa rikkautta, kuuluisuutta ja kunniaa. Myös hiljaisen elämän arvokkuus tunnustettaisiin. Yhteiskunnassani elämänmeno olisi niin hidasta ettei mukana pysyttelemiseksi tarvitsisi tehdä kovasti töitä.

Utopiassani olisi korkeaa teknologiaa ja tiedettä arvostettaisiin enemmän kuin täällä. Silti siellä oltaisiin myös teknologiakriittisiä. Jokaista uutta keksintöä ei automaattisesti pidettäisi hyvänä ja edistyksellisenä. Se olisi paikka jossa sähköiset hyttysenpuremanhoitokoneet ja yhdeksän munan munankeittimet eivät saisi myyntilupaa. Ihanneyhteiskunnassa tieteen ja teknologian kehityksen ei myöskään oletettaisi ratkaisevan kaikkia ongelmia, esimerkiksi moraalisia ongelmia. Yhteiskuntaa, oikeutta ja filosofiaa tutkittaisiin paljon nykyistä enemmän. Toisaalta mielessä pidettäisiin, että moniin hyvinvointiongelmiin ratkaisu voi löytyä myötätunnon ja lempeyden hyveiden harjoittamisesta.

Suunnilleen tähän asti pääsin tänään ennen kuin puutarhanneuleeni valmistui ja ruuanlaittopuuhat kutsuivat. Kuulostaako riittävän utopistiselta?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments