Feminas hominem esse

eli rupsahtamisilmiön monet puolet

Länsimaassa me naiset olemme tasa-arvoisia. Meillä on oikeus paljastaa vartalomme ja kuunnella sitten tuntemattomien kommentteja siitä miten voisimme parhaiten miellyttää heitä. Äläkkä nousee vasta sitten jos nainen haluaa peittää itsensä ja tylysti kieltää muilta oikeuden tietää heti kättelyssä, miltä hänen ruumiinsa tarkalleen ottaen näyttää. Sellainen ei ole avointa, ymmärrättehän. Vapaa nainen haluaa kalastella muiden suosiota ulkonäöllään, ja jos nainen haluaa jotakin muuta, hän ei ymmärrä paikallisista sosiaalisista peleistä yhtään mitään. Joko hän ei ole vapaa tai vapautunut, mutta varmasti hänessä on jotakin vikaa. Paitsi jos hän on vanhempi nainen: mitä vanhemmaksi nainen tulee, sitä paremmin hänen on alettava sulautua tapettiin. Eiväthän vanhat naiset enää ole nuorempiensa kaltainen ilo silmille.

Televangelista Pat Robertson neuvoi hiljattain naista joka kärsi siitä että hänen miehensä flirttaili estottomasti muiden naisten kanssa. Robertson kehotti naista huolehtimaan paremmin ulkonäöstään, olemaan iloinen ja ymmärtäväinen. Ongelma ei tietenkään ollut siinä ettei mies kunnioittanut vaimoaan vaan oli piittaamaton tämän kärsimyksestä. Ehei. Nainen syyttäköön itseään sekä omista että miehen ongelmista. Suomessakin Robertsonin mielipiteelle riittää ymmärtäjiä. Miehen seksuaaliset ongelmat ja huono käytös ovat aina johdettavissa naiseen. Jos mies laiminlyö naistaan, vika on siinä ettei naisen ruumis ole tarpeeksi haluttava. Jos haluaa aviopuolisonsa pitävän kiinni tämän antamasta uskollisuudenlupauksesta, on parasta laittaa meikkiä nassuun ja vetäistä minihame täydellisen vartalon peitoksi. Ja olla ymmärtäväinen: eihän pettämistä ole se että toisen mielestä tehtyä sopimusta on rikottu, vaan se on tiukan teknisin termein määriteltävissä oleva juttu, eikä flirttailu mitenkään täytä määritelmää. Ainakaan jos flirttaileva osapuoli on mies. Jos sitten käy niin että oman miehen lisäksi muutkin sankarit lumoutuvat naisen viehätysvoimasta siinä määrin etteivät enää osaa käyttäytyä hyvin vaan tulevat flirttailemaan, kähmimään tai peräti raiskaamaan, sekin on naisen vika. Mitäs on sellainen lumppu. Naisen seksuaaliset ongelmat ja huono käytös ovat siis aina johdettavissa hänen omiin vikoihinsa. Tämä on taas tätä naisia koskevaa erityistä etiikkaa, joka on minulle ehtymätön ihmetyksen aihe.


2010-luvulla vapautuneet naiset eivät ole enää huoria tai madonnia- nykyään on kyllä parasta olla molempia yhtaikaa. Mutta naisten on edelleen vaikea olla vakavasti otettavia ammattilaisia, ajattelevia ihmisiä tai edes toisten miesten vaimoja, tyttäriä, äitejä ja sisaria joita kohdatessaan kunnon mies yrittäisi pitää silmänsä ja ajatuksensa kurissa. Feminas hominem esse- feminismin perusajatus jonka mukaan naiset ovat ensisijaisesti samanlaisia tuntevia, ajattelevia ja kokevia yksilöitä kuin miehetkin, ei vielä tunnu aivan uponneen kulttuuriin. Että olisimme ensisijaisesti jotakin muuta kuin Sukupuolemme ja Seksuaalisuutemme inkarnaatioita. Niin kauan kuin yhteiskunnassamme on iltalehtikansaa jolle hyvä käytös on tuntematonta, burkhan käytön on oltava naisellinen perusoikeus. Palataan huntukieltoon sitten kun nätit naiset saavat täällä pukeutua paljastavasti, olla rauhassa ärsyttävältä huomiolta ja tulevat huomioiduksi persoonina. Sitten kun naisen ei tosiaan tarvitse peittää itseään tullakseen huomatuksi ihmisenä. Tilanne jossa nainen saa paljastaa muttei peittää, ja jossa paljastaminen merkitsee esineellistetyksi tulemista, on vähintään yhtä alistava kuin rekallinen wahhabiitti-imaameja.

Minulle selvisi jo nuorena, mistä maaginen ilmiö nimeltä puolison rupsahtaminen johtuu. Ensimmäinen avomieheni oli ihan kivan näköinen kaveri, vaikka olikin seitsemän vuotta itseäni vanhempi. Näin kuvittelin aina siihen asti kun sitten erään riidan jälkeen, alkusyksyn kirkkaassa valossa, huomasin että todellisuus oli kaikkea muuta. Minulla kesti jonkin aikaa tajuta että kysymys ei ollut fysikaalisen todellisuuden muuttumisesta vaan siitä että hormonihuurut olivat haihtuneet päästäni, itsepetoksen rajat olivat tulleet vastaan ja tajusin vihdoin selkeästi että tuo ihminen kohtelee minua tosi huonosti. Ihminen jonka seurassa tuntuu jo parikymppisenä siltä kuin olisi sisältä vanhuuteen kuolemaisillaan, ei vain voi näyttää unelmien prinssiltä. No, erohan siinä lopulta tuli, ja hyvä niin. Kokemus oli kuitenkin sen verran karmaiseva että vielä paria vuotta myöhemmin, Puolisoon tutustuessani, yritin olla parhaani mukaan ajattelematta sitä tosiasiaa että hän on itse asiassa oikein kivan näköinen. Vasta viime vuosina olen alkanut lipsua huomatessani että tilanne vain paranee ajan myötä. Pelättyä rupsahdusta ei vain näy eikä kuulu- vanhoista valokuvista minua on ruvennut sen sijaan katselemaan mies joka on vähän turhan nuoren näköinen. Johtopäätös: rakastetun ulkonäkö sijaitsee omassa päässä, ei objektiivisessa todellisuudessa. Niin kauan kuin toista rakastaa hän voi ryhtyä kulkemaan vaikka ämpäri päässä. Jos taas tunteet ovat kuolleet, vikaa löytäisi vaikka Zachary Quinton nuoresta Spockista. En myöskään ole tavannut vielä yhtään ihmistä joiden kohdalla rupsahtamisilmiö näyttäisi olevan se perimmäinen tunteiden lakastumisen syy. Yleensä rupsahtaminen on vain kätevä peitetarina vähän isommille ja vaikeammille asioille, jopa sille ettei ihminen alun perinkään onnistunut erottamaan hormonipöllyä rakkaudesta. Ulkonäkökeskeisessä maailmassa rupsahtamisesta vain on paljon helpompi puhua kuin monesta muusta asiasta. On helpompi kestää pinnallisen ihmisen leima kuin monen muun lajin haukut. Laadukkaalla peitekynällä selviää hyvässä lykyssä muistakin ongelmista kuin tummista silmänalusista. Tuskallinen kissojen pöydille nostelu ja suoraan puhuminen (sekä sellaisen puheen kuunteleminen) ovat asioita joita täytyy harjoittaa vain jos on vakavasti sitä mieltä että juuri tämä ihminen on tuskan ja vaivan arvoinen. Hormonihuuma harvemmin sitä on. Onnetonta on, että hormonihuuma ja rakkaus menevät niin helposti sekaisin.

Naisten oikeus olla käyttämättä ruumiillisia avujaan työelämässä, politiikassa ja seuraelämässä on jotenkin kyseenalainen. Jos uudesta pääministeristä kertovassa uutisessa arvioidaan aluksi vartalo ja pukeutuminen, ei meillä täällä yhteiskunnallisen asteikon alemmilla portaillakaan majailevilla taida paljon toivoa olla. Mitkä poliittiset mielipiteet? Mikä kokemus? Mitkä haasteet? Eivät ne ole ollenkaan niin kiinnostavia kuin se onko kuntosalilla käyty ja onko kampaus freessi. Siinä on taas nainen pistetty paikalleen: pääministeri voi ehkä seistä valtakunnan kaapin päällä, mutta sielläkin naispääministeri on ennen kaikkea koriste.

Entä jos jotkut meistä haluaisivat olla vapaita tuntemattomien miesten katseista kasvoillamme ja vartalollamme? Entä jos haluaisimme säästää ruumiimme vain niille katseille jotka itse kutsumme? Entä jos jotkut meistä eivät halua kuulla edes kehuja ulkonäöstään, vaan vain ajatuksistaan, teoistaan ja luonteenhyveistään? Entä jos haluaisimme tulla paitsi huomatuiksi, myös huomioon otetuiksi? Eikö nyt voitaisi millään päästä siihen että ihmisten ulkonäöstä kommentoiminen on heidän läheisimpiensä etuoikeus- sitten kun nämä läheiset ovat muutaman vuoden aikana osoittaneet että he näkevät ja arvostavat myös ihmistä ulkonäön takana? Entä jos haluaisimme että jopa puolisomme rakastaisivat meitä ihmisinä eivätkä vain mielihyvän välineinä? Jos olemme vapaita naisia, onko meillä oikeus valita myös vapaus sopimattomiksi kokemistamme katseista? Onko meillä oikeus toivoa tulevamme kohdelluksi ihmisinä? Ei madonnina eikä huorina vaan erehtyväisinä, hyvän tavoitteluun kykenevinä moraalisina toimijoina?

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments