Vähäisten vääryyksien edistäjä, toivottomien päämäärien puolustaja

Olisipa hienoa, jos voisin tänään sanoa että käytin päiväni sen varmistamiseen että maassa toteutuu oikeus ja kohtuus, viattomille ei tehdä vääryyttä, ja että paha saa oikeudenmukaiset seuraamuksensa… Tai edes jotakin vähän sinne päin. Sellaista kuitenkin tapahtuu vain tieteellisissä artikkeleissa, noissa eetikoiden päiväunissa. Oi, sellaista olisikin taas kiva alkaa näpyttelemään heti kun hetki liikenisi… Tänään kuitenkin väänsin aivoni solmulle ja toisellekin yrittäessäni miettiä miten Suuri Vääryys saadaan väistettyä- ja menestystä pedattua pienemmille nilkeille. Nyt aivoni ovat maalaishyytelöä ja pohdiskelen esoteerisesti, kummasta pidän vähemmän: vähäisten vääryyksien puolustamisesta vaiko toivottomien päämäärien puolesta liputtamisesta. Vaikea kysymys. Ja miten tässä sitä paitsi näin kävi? Eikös etiikan asiantuntijan pitänyt edistää hyvää? Ja kai niillä jaloilla päämäärillä piti olla edes jonkinlainen olemassaolon mahdollisuus?

Tieteellisissä artikkeleissa ratkaisumahdollisuuksien rajana on vain logiikka. Filosofisessa etiikassa parhaiten perusteltu ja loogisin ratkaisu voittaa aina- epäselvää on vain, mikä se ratkaisu mahtaakaan olla. Luulisin että suunnilleen siihen asti kun sain maisterin paperit käteeni, hyväksyin tämän autuaan asiaintilan jotenkin itsestäänselvyytenä. Järki kyllä voittaisi, jos sillä vain riittäisi puolustajia kaikkialle minne tarvitaan. Sitten tutustuin tosielämään. Ei aikaakaan kun minulle selvisi, miksi niin monet urallaan edistyneet eetikot muistuttavat persuuksiin ammutun karhun ja jäävuoren risteytystä eivätkä ollenkaan esimerkkejä siitä onnesta ja mielenrauhasta jonka hyvän elämän tieteen syvällisen tuntemuksen voisi olettaa tuovan tullessaan. Oikeassa elämässä avaruus josta ratkaisun on löydyttävä, on hyvinkin tiukasti rajattu. Vaikka kuinka tiedän mikä olisi oikea ratkaisu, en pysty ajamaan sitä menestyksekkäästi koska se on täydellisen epärealistinen. Eikä realistisuudellakaan ole aina niin väliä: myös väärillä ja huonoilla vaihtoehdoilla on vallan hyvät menestymisen mahdollisuudet, kunhan vain pidetään huoli siitä että yksityiskohdat kuten riittävä äänenvoimakkuus ja kansansuosio ovat kunnossa.

Oikeuden toteuttaminen lakien mukaan muistuttaakin kellosepäntyötä kirveellä. Ainakin jälki on usein sen mukaista. Lain koura on vahva, mutta lyhyt ja kömpelö. Etiikan ulottimet taas ovat pitkät ja notkeat, mutta tiukan paikan tullen niistä löytyy vääntöä suunnilleen saman verran kuin keitetystä spagetista. ”Olet tietysti oikeassa noin loogisesti ajateltuna, mutta me teemme nyt kuitenkin täsmälleen päinvastoin, ihan vain siitä ilosta että se on mahdollista etkä sinä sittenkään mahda sille mitään.” saa etiikan asiantuntijan yleensä vaiennettua ainakin hetkeksi. Usein se on enemmän kuin riittävästi. Teoriassa laillisuus ja oikeudenmukaisuus ovat parhaat kaverit. Käytäntö onkin sitten jotain vallan muuta. Käytännössä todellisuus on yksi asia ja se mitä pystytään todistamaan toinen asia, ja näiden kahden yhteneväisyys on perin satunnaista. Chaïm Perelman, Aulis Aarnio ja kumppanit eivät sittenkään onnistuneet aikanaan täysin selventämään minulle, mitä kaikkea maailmassa ei voida vedenpitävästi todistaa tai vastaavasti, kuinka säälittävällä argumentaatiolla on mahdollista menestyä. Vasta Tosielämässä vietettyjen vuosien ja ”Uskomattomat Räpellykset ja Moralistin Kauhutarinat”-mappiin kertyvän havaintoaineiston valossa se on alkanut vähitellen valjeta. Retoriset ja tulkintataiteelliset temput ja taito kaivaa synkkä totuus esiin tryffelisian varmuudella vaikuttavat maailmaa mullistavilta kollegojen keskellä ja omien rakkaiden seinien sisässä. Käytännössä niistä on ehkä jotakin iloa, yleensä kuitenkaan ei.

Voittaa ei siis voi, tai jos voikin, niin harvoin ettei sitä kannata toivoa. Seuraavaksi tärkein päämäärä on kyynistymisen, rutinoitumisen ja epäoikeudenmukaisuuksiin tottumisen välttäminen.
Jotenkin on vain muistettava että joka kerta avatessani suuni Toivottoman Päämäärän puolesta minun on tarjottava sama, huolellinen argumentaatioketju- vaikka kuinka kokemuksesta hyvin tiedän miten sille tulee käymään. Vallalla ja vakiintuneilla käytännöillä on hyvinkin paljon väliä, mutta aivan kaikki kaikessa ne eivät kuitenkaan ole. Vaikka argumentoisin kuinka toivottomista asemista käsin ja Vastapuoli olisi yhtä kuuromykkä kuin sadalla edelliselläkin kerralla, joka kerta sopassa on kuitenkin ainakin yksi osapuoli jolle näytelmä on ainutkertainen: se jonka edusta yritän taas huolehtia. Se, jolle pieninkin vääntämäni myönnytys merkitsee jonkin konkreettisen hyvän toteutumista tai pahalta välttymistä. Ja sitten ovat ne sivustakatsojat- ne hiljaiset joita aina kuitenkin on. Rohkenisinkohan peräti toivoa, että jotakin merkitystä on silläkin että sinne tänne eksistenssiin pilkahtelee ihmisiä jotka ansiostani saavat hiukan uskoa siihen etteivät maailma ja Systeemi ole aivan täysin mätiä? Vaikka en voisi voittaa, onko mahdollista saada joku ajattelemaan?

posted under , |

2 kommenttia:

Ma-Riikka kirjoitti...

Helpottaisi varmaan, jos pystyi uskomaan näkymättömän käden tai järjen viekkauden kaltaisiin metafyysisiin voimiin.

Toisaalta joskus peruskyynisinäkin hetkinä yllättyy siitä, että sentään hetkittäin maailmassa tapahtuu notkahduksia hyviinkin suuntiin.

Moni ajatuksesi sai minut nyökyttelemään. Kiitos taas kerran kirjoituksesta.

Saara kirjoitti...

Eipä kestä! :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments