Stoalaisperäisiä mietteitä

Tänään päiväni alkoi taas todella ikävän työtehtävän merkeissä. Kiristellessäni hampaitani mieleeni tuli, mitäköhän stoalaiset olisivat kiukustani ajatelleet. Suurelle yleisölle stoalaisuudesta tutuinta taitaa olla tunneteoria. Kaikki varmaan ovat kuuleet stoalaisesta tyyneydestä jota mikään ei järkytä. Karkeasti sanottuna, stoalaiset ajattelevat että tunteet ovat pohjimmiltaan kielteinen asia ja viisas pyrkii tilaan jossa mikään ei häiritse hänen mielenrauhaansa. Stoalaisten mukaan myös niin sanotut myönteiset tunteet ovat pahasta. Ne sitovat ihmisen mielihyvän aiheuttajaan, ja sisältävät siten aina potentiaalin kärsimykseen. Stoalaisten mukaan ainoa todella hyvä asia on hyve sinänsä, ja se taas on riippumatonta asioista jotka ovat kontrollimme ulkopuolella. Ihmiselle aiheuttaa kärsimystä se että hän kuvittelee monenlaisten, todellisuudessa yhdentekevien, asioiden olevan aidosti hyviä ja pahoja. Tunne tai mielenliikutus on siis aina arvostelma, ja kärsimyksen kokemuksen lisäksi tunteellinen ihminen erehtyy, arvosteleehan hän hyviksi tai pahoiksi asioita jotka ovat pohjimmiltaan yhdentekeviä. Harhaisilla arvostelmillaan ihminen siis orjuuttaa itsensä yhdentekevien asioiden alle. Seneca huomauttaakin, että ihminen joka haluaa asioiden tapahtuvan toisin kuin ne tapahtuvat, murehduttaa itsensä kuvitelmiensa -siis olemattoman- takia.

Olen aina ajatellut olevani pääpiirteissään samaa mieltä stoalaisten kanssa: useimmat asiat jotka ihmiset yleensä ajattelevat välttämättömiksi onnelleen, eivät todellisuudessa ole sitä. Omaisuus, hyvä terveys ja ystävät ovat miellyttäviä asioita, mutta ne eivät sinänsä aiheuta onnea tai onnettomuutta. Ne ovat myös asioita joihin nähden meillä on vain rajallisesti valtaa, kun taas omiin asenteisiimme ja suhtautumiseemme meillä on kaikki valta. Siksi onnen ripustaminen tällaisten ulkoisten asioiden varaan on lähinnä hyvä tapa tulla onnettomaksi. Toisaalta stoalaisesta tyyneydestäkin voi helposti muodostua loukku. Aito mielentyyneys on vaikeasti saavutettavaa, ja arvelen että paljon helpompaa on saavuttaa tila joka muistuttaa sitä mutta on pohjimmiltaan kärsimyksen pelkoa. Jos pyrimme liian tarmokkaasti eroon kaikesta tunteellisuudesta, on vaarana että alamme tehdä sen vääristä syistä: emme siksi että näkisimme mielenrauhan hyvyyden vaan siksi että pelkäämme niitä ikäviä asioita joille tunteet ihmisen altistavat. Tällöin motiivinamme olisi siis raukkamainen pelko. Kärsimyksen välttämisessäkin täytyy siis ymmärtääkseni olla kohtuullinen. Yleisesti ottaen se on hyvä pyrkimys, mutta on myös hyvä jos maailmassa on asioita jotka ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen hyvinvointini. Jotkut asiat ovat tunteiden ja niiden mukanaan tuoman kärsimyksen arvoisia. Toisaalta tunne on myös olennainen osa inhimillistä maailman kokemista ja siksi voi olla hyvä jos tunteille on muutamia arvollisia kohteita abstraktin hyveen lisäksi, esimerkiksi asioita jotka ilmentävät sitä hyvää ja kaunista mikä on olemassa itsen ulkopuolella. Joissakin tilanteissa on hyvä tuntea suuttumusta, joskus on oikea aika riemuita, ja on ihmisiä joihin kiintyminen on hyvästä. Jos vältän tarkasti kaikkea mikä voi vaikuttaa tunteisiini, vältän myös elämää ja monia sen parhaista puolista. Todellista taitoa vaaditaan sitten sen erottamisessa mitkä näitä todella arvokkaita asioita ovat, ja mitkä taas ovat sellaisia asioita joihin tunteitaan ei kannata uhrata.

Ehkäpä yksi hyvä neuvo tähän on Guillaume deVairinkin esittämä ajatus, jonka mukaan tunteellinen reaktio tulee kohdistaa kohteeseensa sellaisena kuin se on. Esimerkiksi, jos joku rakastaa lastaan, hänen tulee rakastaa tätä kuolevaisena ja puutteellisena olentona. Jos vanhempi idealisoi lapsen joksikin jumalankaltaiseksi olennoksi, tämän kuolema tai pahat teot aiheuttavat vanhemmassa tarpeetonta kärsimystä. Tunteet jotka kohdistuvat olioihin sellaisina kuin ne todella ovat, ovat siis erilaisia kuin ne tunteet joita ihmisillä on tapana heitellä huolimattomasti ympäriinsä. Äärimmäinen esimerkki valaisee sitä että kun stoalainen kohtaa houkutuksen suhtautua johonkin asiaan tunteellisesti, hän näkee selvästi että tunteilla on hintansa. Onko mielekästä kiintyä syvästi siihen mikä on haurasta, kuolevaista ja epätäydellistä? Tämä on hyvä kysymys, ja usein tässä vaiheessa stoalainen toteaa ettei ole. Mutta jos mielekkyys sittenkin löytyy, tunne on stabiili eikä perustu epärealistisiin odotuksiin joihin on mahdollista pettyä. Äärimmäisen esimerkin valossa näkee myös selvästi että lähes kaikilla meistä on luontaista lahjakkuutta paitsi kohdistaa tunteitaan arvottomiin kohteisiin, myös tuntea väärällä tavalla arvollisiakin asioita kohtaan. Suremme kohtaamiamme vääryyksiä, koska olemme olettaneet maailman ystävällisemmäksi kuin se on. Petymme rakkaisiin ihmisiin, koska rakastamme haavekuvia emmekä todellisuutta. Vihastumme ystäviin, koska olemme heissä pitäneet ystävyyden ideasta emmekä epätäydellisestä, erehtyvästä ihmisestä. Kun teemme näin, tunteemme paitsi aiheuttavat meille kärsimystä, myös menevät kohteestaan ohi. En ole tähän mennessä tavannut montaa ihmistä (enkä yhtään ei-filosofia) jotka huomaisivat oikeastaan syyttävänsä muita omista harhoistaan ja erehdyksistään. Esimerkiksi ystävyys ei tuota pettymystä, koska se on idea ja ihanne. Ystävä ei tuota pettymystä, jos näemme hänet tarkasti ja hyväksymme sen että hän on monelta osin erehtyväinen ja viallinen. Sen sijaan omiin harhoihimme joissa sotketaan suuret ideat ja pienet ihmiset, on hyvin helppoa pettyä ja sitten kuvitella että olemme nyt löytäneet jonkun suuren, synkän totuuden maailmasta.

Kiukkuun sovellettuna, ärtyneen ihmisen kannattaa heti alkajaisiksi ymmärtää että suurin osa puhinasta on voimatonta. Ainoa olio johon tuntemallani tuohtumuksella on vaikutusta, olen minä itse, ja sitä sopiikin miettiä, millaisia nämä vaikutukset ovat. Omalta kohdaltani olen todennut että toisinaan kiukun voimalla saa ihmeitä aikaan ja motivoidun tekemään paljon sellaista mitä en auvoisan tyynessä mielentilassa vaivautuisi. Tyyni asenne voi toisinaan johtaa välinpitämättömyyteen ja maailma jossa ihmiset suhtautuvat rauhallisesti esimerkiksi heikompien sortamiseen tai julmuuteen on maailma jossa pahuuden monia muotoja olisi vieläkin helpompi toteuttaa kuin täällä. On siis kysyttävä, mitkä asiat ovat kiukkuni ja sen aikaansaman kärsimyksen arvoisia. Ja sitä, millainen kiukku on rakentavaa ja missä vaiheessa se lipsahtaa itsetuhoisuuden puolelle. On myös varottava antamasta oikeutetunkaan suuttumuksen värittää liikaa maailmaa. Se millaisena tunne, esimerkiksi suuttumus, näyttää maailman, on yleensä jotakin muuta kuin se millainen maailma todella on. Kiukkuunkin siis pätee se että se on puolustettavissa silloin jos sitä osaa tuntea oikein ja rakentavasti ja ymmärtää että arvostelemalla jonkin asian ärsyttäväksi luo maailmaan myös linkin jota siinä ei välttämättä tarvitsisi olla ja altistaa itsensä arvostelun harhoille joilta voisi olla mahdollista välttyä. Jos tähän kaikkeen ei pysty, on parempi yrittää suhtautua tyynesti. Jos taas pystyy, tietyssä mielessä aina kerjää verta nenästään.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments