Ote kodinvaltiattaren käsikirjasta

Keittiön pöydältä löytyi taas aukirevityn kirjekuoren jämät. Noin 640 kertaa Puolisoni on kärsivällisesti muistuttanut siitä että minun pitäisi muistaa viedä kuorenraadot kierrätykseen. Jonkun kerran olen muistanutkin, mikä on edistystä. Mutta en niin montaa, että haluaisin alkaa laskemaan prosentuaalista osuutta. Pyyntöjä, kärsivällisyyttä, muistutuksia. Jonakin päivänä vielä opin. Mutta se ei ole tämä päivä.

On vanha juttu että oma viehätysvoima on useimmalle meistä arka paikka. Se on niin arka että siihen liittyvää haavoittuvuutta hyväksi käyttämällä järkeville aikuisille saa myytyä melkein mitä vain. Markkinointikoneiston mukaan osallistumme joka päivä kilpailuun. Jos olemme yksin, potentiaaliset kumppaniehdokkaat arvioivat meitä ja sen he tekevät äärimmäisen raadollisin kriteerein. On kuitenkin erehdys kuvitella että pariutuminen jotenkin helpottaisi tilannetta. Valittua puolisoa vertaillaan edelleen lakkaamatta muihin ja jos jostakin löytyy joku kauniimpi, menestyvämpi tai coolimpi, puolisosta tulee ex-puoliso ja olemme paitsi hävinneet kilpailun kumppanista myös menettäneet jo jotakin saavutetuksi luultua. Ja se on täysin oma vikamme, ei suinkaan Kumppanin moraalinen ongelma ja valinta. Jos olisimme käyttäneet oikeita tuotteita ja olleet jotenkin filmaattisempia, olisimme voineet välttää onnettomuuden. Tämä on vanha juttu ja näin artikuloituna se kuulostaa aivan päättömältä. Mieleen se kuitenkin luikertelee salakavalia teitä. Vaikka Puoliso olisi kuinka rakastava ja hellä, joskus mielen perälle eksyy omituisia, epävarmoja ajatuksia. Eikö vielä joskus koita se päivä jona hän huomaa että maailmassa on helpompiakin naisia? Ja kauniimpia? Naisia joilta puuttuvat minun vikani? Naisia jotka eivät kammoa hämähäkkejä? Ongelma ei ole siinä etteikö Puoliso olisi sittenkään riittävän rakastava vaan siinä että hän on jo lähtökohtaisestikin ihminen joka voisi halutessaan tökätä yleisesti ottaen hyvinkin paksunahkaisen egoni maan rakoon pelkän katseen voimalla. Mikään määrä erinomaisuutta hänen puoleltaan ei riitä poistamaan tiettyä haavoittuvuuden tunnetta. Haavoittuvuus taas on maailman ärsyttävin tunne. Eikä sen perustamiseksi tarvita muuta kuin se, että välitän hänestä paljon enemmän kuin olisi hyväksi stoalaisen mielentyyneyden saavuttamisen kannalta. Nirsk.

Epävarmuus on siis pohjimmiltaan sisäinen tila. Tästä seuraa tietysti että sen täydellinen eliminointi on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Halusimme tai emme, niin kauan kuin rakastamme, rakastetulla on meihin nähden valtaa. Se on vain siedettävä ja toivottava parasta. Parisuhteessa tästä kuitenkin seuraa jotakin hyvin mielenkiintoista. Jos olemme jonkun puolisoita, meillä on käsissämme todellista valtaa toisen ihmisen elämään. Olemme näin ylittäneet psykologian ja filosofian välisen rajan. Epävarmuuden ymmärtämiseen ja sen kanssa toimeen tulemiseen pyrkiminen on psykologiaa, mutta kysymys siitä mitä meidän käsissämme olevalla vallalla pitäisi tehdä, on normatiivisen etiikan parasta a-luokkaa.

Tämä kysymys onkin kiero kuin neulakintaan aloitus. Toisaalta minusta on niin että jos ihmissuhteen tahtoo saada kukoistamaan, sen ainoa lähtökohta on toisen perustavanlaatuinen hyväksyminen sellaisenaan, nahkoineen ja karvoineen ja luottamus siitä että tämän ihmisen vikojen kanssa kyllä tulee jotenkin toimeen jos on pakko. Pyrimme siis tulemaan toimeen todellisuuden, emme utopian kanssa. Emme aseta rakkaudelle mahdottomia tai edes omasta mielestämme perin kohtuullisia ehtoja. Toisaalta taas vallankäyttöä on pidemmän päälle mahdotonta täysin välttää, ja pitemmällä aikavälillä puolisot myös kasvattavat toisiaan –johonkin suuntaan. Luin jostakin, että noin kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen puoliso on hyvin pitkälle vastuussa toisen itsetunnossa. Oma empiirinen aineistoni ei vielä ihan kymmenen vuoden ajalta ole, mutta olen kyllä valmis allekirjoittamaan väitteen. Siinä tapauksessa ettei suhde ole ajautunut välittämisen puutteeseen, kannattaa peilistä katsella muutakin kuin ryppyjen syntymistä. Minulla on valtaa, mutta käytänkö sitä viisaasti? Jos Puoliso on ottanut elämäntehtäväkseen minun miellyttämiseni, niin miellyttävätkö minua ne asiat joiden pitäisi? Kun harjoitan mielipidevaikuttamista Puolison suuntaan, kiinnitänkö huomiota toisarvoisiin asioihin ja pinnallisiin mielihyviin parempien ja syvempien asioiden sijasta? Ohjaanko häntä tavoittelemaan pinnallista ja häilyvää? Jos ohjaan, sitten ei ole mikään selittämätön ihme jos herään jonakin aamuna tuuliviirin tai jonkun muun omituisen hirviön vierestä. Vai tuleeko hänestä minun seurani ansiosta vähitellen parempi ihminen? Niin tai näin, vallasta seuraa myös vastuu alkaa kehittämään parempia mieltymyksiä. Onko minulla ylipäätään moraalista oikeutta vain nauttia hyvästä palvelusta, vai sittenkin vain velvollisuus huolehtia siitä että toisen hyvä tahto kanavoituu myös yleisempien ja suurempien hyvien (kuten hänen onnellisuuttaan edistävien asioiden) toteutumiseen? Itsekkäästi käytetty valta voi ilahduttaa hetken, mutta kestävää onnea tavoittelevan on taas parasta tehdä asiat vaikeimman jälkeen.


Paitsi että rakastavaa kumppania on helppo kannustaa, häntä on myös helppo latistaa, jopa niin hienovaraisin keinoin että sen jäljille pääsee vasta jälkikäteen.
Entä jos minun varomaton tokaisuni tai tuhahdukseni saakin hänet aivan raiteiltaan? ”Jokainen Puolison uhraus joka ei ole välttämätön on liikaa” onkin hyvä periaate mietittäessä pyyntöjä paitsi siksi että se voi hyvin olla totta, myös siksi että on äärimmäisen vaikeaa tulla niin oikeudenmukaiseksi ettei koskaan tulisi vahingossa vaatineeksi jotakin vähemmän välttämätöntä uhrausta.

Koska jopa sankaripuolisolla on rajallisesti voimavaroja, on siis parasta olla pyynnöissään tarkka. K
ärsivällisyydestä puhumattakaan. Parhaat ja rakentavimmatkin ajatukset ovat vasta alku, eikä toteutuspuoli käytännössä ole yleensä ollenkaan niin mutkatonta kuin fantasiamaailmassa. Yhtään todella tärkeää kehitysprojektia en ole vielä saanut vietyä läpi pelkästään reklamoimalla. Vaikka asian alkusynty kuinka olisi esittämäni kohtuullinen ja mitä parhaiten perusteltu pyyntö, päädyn tekemään itse yhtä kovasti töitä kuin Toinenkin. Jotenkin jälkimauksi on jäänyt se että näin sen on hyvä mennäkin.

posted under , , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments