Armo? Ei kiitos

Aina välillä joku monoteisti kysyy minulta, eikö ole kurjaa elää ilman jumalan armoa. Enkö millään haluaisi elämääni vapautusta ja tekemieni vääryyksien anteeksiantoa? Suoraan sanottuna: en. Tarkemmin sanottuna ja etiikan asiantuntijan hattu päässä olen sitä mieltä ettei kristillinen armo ole ainoastaan asia jota en koe tarvitsevani, vaan se on suorastaan moraaliton idea josta on seurannut maailmaan paljon pahaa. Kirkkojen -niin katolisen kuin kotoluterilaisenkin- painiessa pedofiiliskandaalien kanssa on otollinen hetki selvitellä asiaa vähän tarkemmin. Mikä kirkkoja riivaa? Onko kyse vain niistä hulluuksista joille kaikki sisäänlämpiävät piirit altistuvat, vai onko kirkoissa jotakin joka tekee niistä erityisen haavoittuvia? Seksuaalikielteisyys on tietysti ilmiselvä riski, ja sitä onkin käsitelty jo laajalti. Sen sijaan monoteistisen uskon ytimessä oleva armon käsite on toistaiseksi selvinnyt vähällä ryöpytyksellä. Johtuukohan se siitä että seksin tavoin myös armo kuulostaa kivalta asialta?

Armo on käsite jonka avulla episteemisestä teosta –siis uskomisesta- tehdään moraalinen teko. Eikä suinkaan mikä tahansa moraalinen teko, vaan ihmisen elämän tärkein kysymys. Vaikka olisit kuinka hyvä ihminen, sillä ei ole merkitystä niin kauan kuin et usko oikein. Uskottomilta jumala vaatii moraalista täydellisyyttä, mikä on ilmiselvästi mahdoton vaatimus. Uskovaisia kehotetaan hyviin tekoihin ja luonteen kehittämiseen. Tietysti moraalisuuteen pyrkiminen on tärkeää uskovallekin. Mutta kuinka tärkeää? Oikeasti? Avaahan usko kuitenkin pääsyn armon luo.

Maailma ilman jumalallista armoa on sen sijaan kova paikka erehtyväiselle ja epätäydelliselle ihmiselle. Parhaillakin ihmisillä on riesanaan sitkeitä paheita, heikkouden hetkiä ja tilanteita joissa järki jättää ja harkinta pettää. Jos armoa ei ole, nämä ovat tilanteita joiden seuraukset on vain kestettävä ja joista voi vain yrittää ottaa opikseen. Vaikka moraalinen ihminen ei armottomassa maailmassa pyri täydellisyyteen, hän kuitenkin pyrkii aina tekemään parhaansa. Ja epäonnistuu. Kerta toisensa jälkeen. Sitten ottaa päähän. Ja se on hyvä, tarjoaahan vastuullisuuden idea ihmiselle erinomaisen motiivin pysytellä kaidalla polulla. Uskonto joka korostaa armon sanomaa syntiselle onkin uskonto jossa uhrin oikeudet helposti unohtuvat. Syntinen joka katuu niin hyvin kuin osaa saa armon, mutta mitä saa uhri? Usein anteeksipyynnön ja kehoituksen olla hyvä ja anteeksiantava ihminen. Jos anteeksiantoa ei tule, se onkin uhri jota on helppo alkaa syyllistämään.

”Anteeksi” on sanamagiaa puhtaimmillaan, yhden sanan loitsu. Odotamme entisten roomalaisten juristien tapaan että jos anteeksipyynnön formulan lausuu oikeaoppisesti ja oikeissa olosuhteissa, asiat korjaantuvat. Todellisuus muuttuu, koska sen on muututtava: uhrilla ei ole oikeutta kieltäytyä vapaasti vastaanottamasta anteeksipyyntöä vaan jos hän niin tekee, hän osoittaa oman moraalisen alemmuutensa. Huomaatteko? Syyllisellä on oikeus aloittaa anteeksipyyntöprosessi, mutta uhrilla ei käytännössä ole oikeutta kieltäytyä osallistumasta siihen. Ainoa asia joka saattaa hidastaa anteeksipyyntöprosessin käynnistymistä (huomattavastikin, se on myönnettävä) on että siihen ryhtyminen edellyttää ainakin näennäistä nöyrtymistä. Mutta Quiriniuksen ja kumppaneiden tapaan uskomme että vain jumalallinen interventio voi häiritä aloitettua formulaprosessia. Onko rikoksia joita hyvä ihminen voi kieltäytyä antamasta anteeksi, jos häneltä pyydetään anteeksi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan?

Sellaisia rikkomuksia on oltava, ja mikä vielä pahempaa, loitsun toimivuuden kannalta on olennaista että uhri saa vapaasti arvostella, mitkä sellaisia rikkomuksia ovat. Jos anteeksi on annettava aina pyydettäessä, ei ole mahdollista tietää koska anteeksianto on vapaaehtoista ja koska
sen perimmäinen syy on uhrin taipuminen normeihin. Tämä alentaa niitäkin jotka pyytävät anteeksi vilpittömästi. Mikä vielä pahempaa, tämä voi hidastaa uhrin paranemisprosessia. Se että ihminen kenties jonakin päivänä kykenee antamaan anteeksi hänelle vääryyttä tehneelle on aivan eri asia kuin se että häneltä vaaditaan anteeksiantoa heti kun sitä keksitään pyytää.

Monoteismi ei kiellä vastuullisuutta eikä suoranaisesti estä ihmistä käyttäytymästä moraalisesti. Tähän sen puolustus perustuukin: pahat ihmiset eivät ole oikeita uskovaisia. Mutta niin kauan kuin uskonnossa puhutaan jumalallisesta armosta joka puhdistaa sisimmän ja pyyhkii pois tehdyt synnit, se sisältää mekanismin joka helpottaa vääryyden tekemistä. Jo ennen kuin vääryys on tehty, tekijällä on mielessään idea siitä miten tilanteen saa korjattua uudenveroiseksi, tai ainakin melkein. Sen sijaan ihmisellä joka ei usko jumalalliseen armoon, on edessään raaka todellisuus. Jos teen väärin, mikään ei ehkä korjaa aiheutettua vahinkoa. Ja jos korjaakin, en ehkä osaa tai pysty tai jaksa tehdä sitä mitä vaaditaan.

Monoteismi siis huolehtii väärintekijän henkisestä hyvinvoinnista kuin Itä-Suomen hovioikeus, mutta vastuullisuuteen perustuva sekulaari etiikka huolehtii myös uhrista. Sellainen asia kuin anteeksianto kyllä tunnetaan, mutta se ei ole lähtökohta konfliktinratkaisussa. Lähtökohta on vastuullisuus ja anteeksi antamisen vapaaehtoisuus. Jos anteeksiantoa ei tipu, niin sitten ei tipu. Sitä on myös pyydettävä täsmälleen oikeasta osoitteesta. Ei siis jumalalta silloin kun vääryyttä kärsinyt osapuoli ei ole jumala. Uhrilla on vapaus ja oikeus arvioida itse kuinka pahasti häntä on loukattu. Rituaalisessa anteeksipyytämisessä tämänkin määrittelyn tekevät ulkopuoliset: he kertovat mikä on anteeksiannettavaa ja mikä ei, ja usein vielä sen että kaiken, aivan kaiken, anteeksiantaminen on se kunniallinen teko. Oikeus inhimilliseen heikkouteen osoittautuu taas vaihteeksi väärin tehneen, ei uhrin, oikeudeksi. Koska uhri ei tehnyt mitään väärää, hänen on tiukan paikan tullen kyettävä myös herooiseen toimintaan. Reilua?

Armoton etiikka lähtee moraalisesta vastuullisuudesta. Jos munaat kunnolla, siitä seuraa ikäviä asioita joiden kanssa on elettävä. Jos omatunto kolkuttaa, ihmisellä on mahdollisuus ja yleensä jopa moraalinen velvollisuus pyrkiä korjaamaan tilannetta. Katuakin saa sydämensä kyllyydestä, mutta on ymmärrettävä ettei sillä välttämättä ole mitään väliä. Etenkin on ymmärrettävä etteivät täydellisimmätkään katumuksenosoitukset todennäköisesti pehmitä Toverien sydäntä siinä määrin että he jättäisivät rikosilmoituksen tekemättä. Vääryyttä kärsineellä osapuolella ei ole mitään velvollisuutta olla sovinnollinen ja jos hänen vapauttaan kunnioitetaan, emme voi sanktioida ei-sovinnollista käyttäytymistä ja syytellä uhria kovasydämiseksi. Armottomassa maailmassa on tilanteita joita ei saada sovitelluksi siihen pisteeseen että kaikki olisivat onnellisia, mutta väitänpä että armoton maailma on myös aito ja rehellinen maailma.


Armottomassa maailmassa anteeksiantoon pyrkiminen ei ole lähtökohta, vaan anteeksi antaminen on jotakin joka voi tulla joissain tapauksissa kysymykseen. Se mihin pyritään on oikeudenmukaisuus: se että tekojen seuraukset kaikille osapuolille ovat oikeanlaiset. Armo on oikeudenmukaisuusajattelun villi kortti -se on sitä että toisinaan kokonaisuutena arvosteltuna oikeanlaiset seuraukset ovat jotakin muuta kuin mitä ne näyttävät olevan mekaanisesti arvosteltuina. Oikeudenmukaisuuskäsityksen perustaminen armolle kuitenkin merkitsee oikeudenmukaisuuden romuttamista. Siitä taas ei seuraa mitään hyvää.

posted under , |

6 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Tällä kertaa en oikein pysy kärryillä; en pysty näkemään kohdetta jota hutkit. En nimittäin itse hahmota armoa ollenkaan noin. Minulle armo on se elementti jonka varassa jaksaa olla niin selväjärkinen ja itsekriittinen omien tekojensa suhteen kuin ikinä osaa. Omatunto on se instanssi joka kolkuttaa silloin kun tästä prinsiipistä yrittää luistaa (mitä tietenkin tapahtuu yhtenään). Mutta ei, armo ei todellakaan ole mikään armahdusautomaatti. En minä ainakaan sitä niin käsitä.

Saara kirjoitti...

Minulle armo on inhimillinen asia, ja kytköksissä myös oikeudentajuun. Ymmärrys omasta erehtyväisyydestä voi inspiroida ihmistä lempeyteen ja kärsivällisyyteen myös suhteessa muihin. Kuinka jyrkkiä voimme oikeutetusti olla muita kohtaan jos hyvin tiedämme itsekin tekevämme virheitä kaiken aikaa? Toisaalta tieto omasta epätäydellisyydestä sisältää myös mahdollisuuden tiettyyn lempeyteen itseämme kohtaan. Erehtyminen ja väärin tekeminen valitettavasti kuuluvat elämään. Hyvä ihminen ei sitten ole se joka ei koskaan tee mitään virheitä vaan se jonka voidaan sanoa pyrkivän hyvään. Aivan samoin kuin filosofi ei ole se joka varmasti tietää miten asiat ovat vaan vain ihminen joka tavoittelee totuutta tarmokkaasti ;)

Kritisoin siis nimen omaan käsitystä armosta moraalisena reset-nappulana, ja siten se on tekstissä määritelty. Esimerkiksi linkittämästäni tekstistä kuultaa tällainen näkemys, ja olen törmännyt siihen muuallakin. Tätä näkemystä, sen taustaoletuksia ja seurauksia yritin kriittisesti analysoida.

Jos armo sinulle merkitsee jotakin muuta, se ei sitten tässä esitettyyn kritiikkiin kaadu.

Liisa kirjoitti...

Eipä niin :-)

sanaton hämmästyksestä kirjoitti...

Mielenkiintoinen teksti! Liippaa läheltä omia kokemuksiani. Mulla on pari läheistä, joille en osaa antaa anteeksi. Olen nuorena eronnut kirkosta,olen agnostikko, mutta silti tunnen syyllisyyttä. Keskustelin vuodenvaihteessa usean ystäväni kanssa siitä mitä anteeksianto on. Halusin tietää miten siihen käytännössä pystyisi, ilman, että se olisi pelkkää sanahelinää. Lopputulos oli, että jäin odottamaan, että josko mä joskus aikojen päästä siihen pystyisin :). Mulle tulisi kuulema itselleni hyvä olo, jos antaisin anteeksi. Tiedä häntä sitten...

marjaisa kirjoitti...

Etiikkasi oli osin etikkaa, mutta armo on kirkon oppien käsitys siitä. Voiko olla Jumalaa ilman sekalaisia kirjoituksia tästä tahosta mustissa tai valkoisissa kansissa. En sanoisi mitään sellaisen puolesta, en kirkossa enkä instituutioiden ulkopuolella. Kyseenalaistuksesi oli hyvä, mistä näkökulmasta sen sitten teetkin. Kyseessä lienee vain uskomus - armo. En silti olisi armoton. Ethän sinäkään?

Saara kirjoitti...

sanaton: Minäkin luulen että paras mahdollinen olo tulee silloin kun on rehellinen itselle ja toisille. Anteeksianto on hyvä asia- ajallaan.

marjaisa: Kiitos! Olisi hienoa jos etiikkani olisi luonnonmukainen yleispuhdistusaine, hyvä salaatinkastike ja antaisi vielä kauniin kiillon hiuksille. ;)

Kirjat eivät tee jumalia sen enempää kuin yksisarvisiakaan olemassaoleviksi, eivät myöskään kansansuosio tai edes tieteellinen todistusaineisto. Jumalolento on olemassa jos ja vain jos hän todella on olemassa. Uskomaan -puolesta tai vastaan- suosittelen sen mukaan mitä todisteet näyttävät. Ja parhaitakin todisteita kannattaa välillä epäillä.

Käsitykseni armosta tulikin esiin tuossa ylempänä. Minulle armo on inhimillistä ja ihmisen on hyvä pyrkiä olemaan armollinen ja anteeksiantava- sikäli kuin se häneltä aidosti luonnistuu.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments