Apologia palaneille käntyille ja muille räpellyksille

"On etuoikeus kun ammattilaiset ratkaisevat meidän tavallisten kotikokkien arjen ja juhlan ruokapulmat.” julisti uusimman Pirkka-lehden pääkirjoitus joka sattui silmiini lounasta mutustaessani. Tosiaan. Jos kaupallisia tahoja on uskominen, koko elämän voi antaa nopeasti ja kätevästi ammattilaisten hoitoon. Lastenkasvatuksessa ammattilainen on toki paljon parempi vaihtoehto kuin rakastavat vanhemmat, kodin pienet remontit on parasta teettää aina ammattimiehellä ja vaatteet kannattaa ehdottomasti ostaa valmiina. Itsereflektiotakaan ei tarvitse harjoittaa: kyllä ammattilaiset kertovat mistä kenkä puristaa, kohtuullista korvausta vastaan tietenkin. Sitten voimme keskittyä vapaa-ajallamme siihen mikä meiltä sujuu kuin itsestään: kuluttamiseen ja möllöttämiseen. Jos haluamme, voimme varovaisesti verrytellä ruumista ja mieltä. Mutta kannattaa miettiä kolmesti ennen kuin uskaltaudumme yrittämään jotakin mukavuusalueemme ulkopuolella olevaa. Epäonnistuminen puuhassa jonka ammattilainen hoitaisi suvereenisti on pahinta mitä kuvitella voi. Ihmettelen enää, miten "anna ammattilaisen huolehtia siitä"-asenne voisi olla kenellekään hyväksi pitkällä aikavälillä. Miten haasteiden välttely edistää inhimillistä kukoistusta ja kasvamistamme taitavammiksi, luovemmiksi, paremmiksi ongelmanratkaisijoiksi?

Tässä ajattelumallissa palaneet leivänkäntyt ja muut arjen epäonnistumiset kasvavat suuriksi asioiksi jotka kertovat syvällisiä ja epämiellyttäviä totuuksia meistä ihmisinä. Pohjaanpalanut sämpylä ei kerro siitä että vielä pitää harjoitella vaan se on lahjomaton todiste siitä että leipomishaaveet olisi parasta unohtaa. Hiukan epätasainen ommel ei kerro että vaate on tehty ihan itse vaan että ompelija on tyhmä kun ei älyä että täydellistä jälkeä saisi kaukoidän hikipajasta vain muutamalla kympillä. Ihminen joka haluaa opetella uutta ja tehdä itse ei ole aktiivinen ja mieleltään virkeä vaan typerys joka ei tajua mitä varten Ammattilaiset ovat olemassa. Alamme lyhytnäköisesti ajatella että tärkeintä on välitön lopputulos. Mikä pitkä aikaväli? Mikä kukoistus?


Lopulta meidän tarvitsee vain eksistoida: elämisen taidosta on tullut niin vaikea ajatus ettei yrittämään kannata vaivautua. Kuka tarvitsee jotain ihme sisäistä maailmaa kun voimme puhua loputtomasti vaikka ostamistamme palveluista ja tavaroista? Sisäiseen maailmahan ei koskaan ole virheetön. Katsokaa vaikka: ajattelun ammattilaisen status antaa minulle ehkä tiettyä rohkeutta julkituoda ajatuksiani…paitsi tietysti, jos älyäisin pysähtyä vertaamaan itseäni moniin tapaamiini ihmisiin joiden ajatukset laukkaavat vaivattomasti siinä missä minä harjoitan henkistä suojuoksua. Ketä kiinnostaa lukea Nuoren Filosofin mietteitä, kun tarjolla olisi Platoniakin? Todella viisas ihminen kai sammuttaisi valot ja olisi ihan hissukseen. Sitä olisi paljon vaikeampi arvostella. Ellemme ole ammattipoliitikkoja, kannattaa myös yhteiskunnallinen päätöksenteko jättää muiden huoleksi. Eihän meillä ole asiantuntemusta eikä oikein mielipiteitäkään. Voisimme vaikka päästää suustamme jotakin typerää ja paljastua tässäkin asiassa pahaisiksi puuhastelijoiksi! Ja sitten taas saa hävetä. Mitä me oikeastaan edes olemme työroolin ulkopuolella? Vain lompakonkantotelineen rooli on turvallinen eikä rasita liikaa.

Minusta kotitöiden tekeminen on pohjimmiltaan ilo ja etuoikeus (vaikka joskus sitä on toki vaikea muistaa). Kotitöitä voi olla vain sellaisella jolla on koti, siis se jonka vastakohtana on kodittomuuden lisäksi myös asunto. Koti jos mikä on etuoikeus. Kun sijoitan työtäni, ajatteluani ja tunnettani arkisiin rutiineihin, niistä tulee vähemmän suorittamista ja enemmän hyvän elämän rakennusaineksia. Arjen pienet vastoinkäymiset alkavat näyttäytyä esteiden ja epäonnistumisten sijaan mahdollisuuksilta. Kun ne arkipäiväistyvät, niistä tulee myös vähemmän vakavia. Se että en osaa jotakin ei olekaan kiusallinen ja vähän hävettävä juttu joka pitää ohittaa mahdollisimman sulavasti. Ihmisellä voi olla suurempiakin vikoja kuin tietämättömyys ja hidasjärkisyys. Esimerkiksi taipumus vältellä oppimista. Kyllä. Asiat kannattaa tehdä vaikeimman jälkeen, koska niin tekevät vain ne jotka osaavat ja ne jotka haluavat oppia.

Virheistä oppiminen on sitä mitä suuri osa elämän oppimisesta on. Kenestäkään ei tule mestaria ennen kuin hän on ensin ollut aloittelija. Jos siis haluaa olla hyvä monessa asiassa, on siedettävä pitkän aikaa se että ei ole kovin taitava yhtä monessa asiassa. Ja jos haluamme että ystävämme ovat fiksuja, taitavia ja mielenkiintoisia ihmisiä, on parasta kannustaa heidänkin sähellyksiään.

Maailmanparantamista parhaimmillaan on yrittää tulla toimeen oman epätäydellisyyden lisäksi myös muiden tumpeloiden kanssa. Kärsivällisyydellämme voimme rohkaista myös läheisiämme kasvamaan vähän taitavammiksi ja itsellisemmiksi. Parannusehdotuksia, rakentavaa ja ”rakentavaa” kritiikkiä on aina tarjolla yltäkylläisesti. Kannustusta joka ei pääty ”mutta sitten ensi kerralla…” sen sijaan on jaossa rajallisesti. Kuuluivat palaneet käntyt, epämääräiset linnunpesän täytteet ja muut vastaavat itselle tai toisille, ne kaikki ovat sittenkin paljon parempia inhimillisemmän maailman rakennusaineita kuin ammattilaisen viimeistelty kädenjälki.

1 kommenttia:

Ma-Riikka kirjoitti...

Hyviä huomioita. Harrastajateatterilaisena näen, kuinka paljon vaivaa on esityksen tuottamisessa. Jos kritiikki (itse- tai Naapurikaupungin Lehden) vertaa teatteriesitystä parhaisiin ammattilaisiin, se ei tunnu reilulta. Hyvään kannattaa silti pyrkiä. Mutta itse tekeminen, oli kyseessä sitten leipominen, ompeleminen, näytteleminen, musiikki tai ajattelu, on itsessään arvokasta toimintaa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments