Vain parasta

Useimmat ekologisesta elämäntavasta innostuneet tietävät miten oikein syödään. Eikä nettiä tarvitse kauan selata ennen kuin käy selväksi, että lähes kaikki ovat keskenään eri mieltä, toinen toistaan paremmilla perusteilla. Jo pelkästään erilaisista kasvisruokavalioista saa pystyyn hyvän väittelyn. Sitten ovat vielä paleodieetin kannattajat, luomun ja lähiruuan ystävät, kotitarveviljelijät ja monet muut. Kaikki osaavat vedota sujuvasti ravitsemussuosituksiin –paitsi ne jotka muistuttavat hanakasti että elintarviketeollisuuden edustajat osallistuvat suositusten laadintaan ja siksi sopii epäillä edistetäänkö suosituksissa muutakin kuin kansalaisten terveyttä. Jokaisella on hyviä perusteluita sille miksi juuri hänen perheensä ruokavalio on paras. Mutta eivät kai kaikki voi olla oikeassa?

Meillä kävi niin että ruokavalion suuntaviivosta tuli päätettyä puolitiedostamatta talokauppojen yhteydessä: hiilihydraattitietoisuus ainakin jää niille joilla ei ole perunamaata eikä satoa säilöttäväksi. Samoin Helsingin herkkukauppojen erikoisuuksiin raskaasti nojaavat mieltymykset voi rauhassa unohtaa kun ruokakauppavaihtoehtoina toimivat lähinnä perusmarketit. Kaikilla mahdollisilla mittareilla tarkasteltuna ruokavaliomme on parantunut paljon maalaistumisen myötä. Mutta Suuressa Ruokakeskustelussa ei etsitä parannuksia vaan parasta. Mikään vähempi ei kelpaa.

Aikamme rakastaa äärimmäisyyksiä, ja se näkyy myös elämäntapaneuvojen markkinoilla. Paras guru on se joka elää kaikkein omituisimmin ja omaa ehdottomimmat periaatteet. Kauhistelemme arabilarppaajiksi yhdessä yössä muuttuvia muslimikäännynnäisiä jotka suhtautuvat shariaan paljon intohimoisemmin kuin useimmat syntymämuslimit. Kummastelemme ekosotureita jotka siteeraavat hartaasti Thoreauta joka eristäytyi viettämään äärimmäisen askeettista elämää Waldenin lammen rannalle- ja unohtavat että Henry David hipsi takaisin sivistyksen pariin kahden vuoden päästä. Lopullisesti. Itsessämme ilmeneviä hurahtamisia ja äärimmäisyyksien ihannointia onkin sitten vaikeampi tunnistaa. Huipuille ja äärirajoille voi pyrkiä lukemattoman monessa lajissa, yhteistä pyrkimyksille kuitenkin on se että enemmistön kohdalla niistä jää usein käteen vain epäonnistumisen tunne ja kauas karannut paratiisi. Hetken hengähdyksen jälkeen vastaan tulee taas uusi villitys. Mutta montako kertaa ihminen jaksaa heittäytyä ja hurahtaa täysin ennen kuin vastaan tulee lopullinen väsähdys ja kaikennielevä kyynistyminen?

Näissä olosuhteissa kohtuullisuus –johon yksinkertainen elämäntapakin nimestään huolimatta pyrkii- on huonossa huudossa. Gurua etsiville kohtuullisuus on liian leppoisaa ja nautinnollista.
Niin onkin, niin leppoisaa ettei se polta tavoittelijaansa loppuun. Onko oikeastaan kovin järkevää ajatella että paatoksen määrä paljastaa luotettavasti viisauden määrän? Eikö se ole juuri sitä huomiotaloutta jota kritisoidaan, sitä että tehokkuuden nimissä katsotaan vain pintaa ja hyväuskoisesti luotetaan siihen että asiat ovat täsmälleen sitä miten ne näyttävätkin olevan? Miksi me olisimme niin luottavaisia etsiessämme oppaita elämän suuriin kysymyksiin, kun toisaalta itsekin olemme jo pienestä pitäen oppineet muokkaamaan niitä mielikuvia joita itsestämme annamme? Kohtuullisuus vaatii pysähtymään jo heti alkajaisiksi.

On tietysti vaikea erottaa, missä kohtuullisuus loppuu ja tekosyyt alkavat. En minä vaan tiedä. Mutta sen tiedän että se kohta on paljon ennen äärimmäisyyksien portteja. Jos Thoreaulta kysytään, hän varmaan sanoisi että olen surkea ympäristöeetikon irvikuva mukavuuksieni ja lihapatojeni keskellä. Mutta minä olen asunut valtakunnassani jo kohta neljä vuotta eikä minulla ole pienintäkään aikomusta palata mukavampiin oloihin. En tiedä miltä elämä täällä näyttää neljän tai viiden vuoden kuluttua. Tänä vuonna puissamme on kuitenkin enemmän linnunpönttöjä kuin ennen, kasvimaalle on tulossa taas muutamia parannuksia ja kunnallispolitiikassakin olen saanut jotakin aikaan. Tulosten syntymiseen ei aina tarvita valtavaa stressipaatosta. Kohtuullisuuteen kuuluu myös olennaisesti tyytyväisyyden vaaliminen. Keskeneräisyys on aivan rakastettavaa. Mielihyvän ja onnistumisen kokemuksia ei tarvitse säästellä sinne tulevaisuuteen jossa kaikki on valmista. Ensi vuonna kaikki on ehkä ja toivottavasti taas vähän paremmin kuin tänä vuonna. Siihen asti eletään tätä vuotta. Eletään, ei vain suoriteta. Ei eletä syödäksemme vaan syödään elääksemme. Maksimaalisen pitkään vai maksimaalisen nautinnollisesti? Se on aito arvovalinta.

Kohtuullisuus on keskitie. Se on tie, koska sitä pitkin on tarkoitus kulkea eteenpäin. Se on keskellä, koska sen oikeanpuoleinen oja on täytetty uupuneiden neurootikkojen raadoilla. Vasemmanpuoleinen piennar taas on täynnä sammaloituneita kiviä jotka lähemmässä tarkastelussa paljastuvat niiden fossiileiksi jotka eivät koskaan liikkeelle lähteneetkään.

2 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Luulen että avain kohtuullisuuden vaikeuteen on siinä tavallisuudessa, jota se merkitsee. Tänä aikana on hirveän vaikea olla tavallinen, kun kaikkien pitäisi olla jotakin. Jos ei ole jotain miksi voi itsensä määritellä, niin tulee epämiellyttävän paljon avointa tilaa. Siinä ahdistuksissaan ei välttämättä huomaa, että tarjolla olisikin juuri sitä vapautta, jota on koettanut tavoitella milloin minkin aatteen kautta.

Ilmaisinko itseni riittävän mutkikkaasti?

Saara kirjoitti...

Oletpa onnistunut puristamaan monta hyvää ajatusta pieneen tilaan. :D

Taidanpa pohdiskella tätä vähän lisää ja kirjoittaa sitten ihan oman postauksen...

Juu-u, minulla on nyt erilaisissa haudutuksen asteissa jo kolme kommentoijien inspiroimaa postausta...toivon teiltä kärsivällisyyttä kanssani, sillä kiireisinä puutarhaviikkoina ajattelukapasiteettini on vähissä

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments