Onko kohtuullistaminen elitististä?

Viime aikoina, tarkemmin ajateltuna samaa tahtia kun ”slow”, ”degrowth” ”voluntary simplicity” ja ”kohtuullistaminen” ovat hiipineet julkiseen tietoisuuteen, yksinkertaistaminen on alkanut saada osakseen myös kritiikkiä. Yleisimmän kritiikin mukaan oravanpyörän kyseenalaistaminen käytännössä on elitististä puuhastelua. Tavallisella tallaajalla ei ole moisiin hömpötyksiin varaa, vaan töitä on painettava täysillä ja oltava kiitollinen siitä että töitä ylipäätään on. Kaupasta on ostettava halvinta mahdollista koska muuhun ei ole varaa. Jo se että kuvittelet vaihtoehtoja olevan olemassa tarkoittaa että kuulut eliittiin. Kohtuullistamisen puolustajat taas ovat melko järjestelmällisesti teilanneet kritiikin suoralta kädeltä: eihän nyt toki! Kaikkea uuttahan aina kritisoidaan, länsimaiden tavallisten ihmisten kulutus sen kun kasvaa ja niin edelleen. Lyhyesti sanottuna: tuntuu ettei kumpikaan leiri kuuntele toista.

Minusta kritiikki pitää lähtökohtaisesti ottaa vakavasti ellei muuhun ole tosi hyviä ja selkeitä perusteita. Kritiikin sivuuttaminen tietämättömien narinana jota ei tarvitse ottaa vakavasti on nimittäin elitistinen kuolemansynti numero yksi. Vähättely ja vastapuolen mitätöiminen ovat ne klassiset keinot päästä eroon ikävästä kritiikistä –silloinkin kun siinä olisi perää. Leimaamalla vastapuoli/alamaiset/erilaiset tietämättömiksi olennoiksi joita ei tarvitse ottaa vakavasti on oikeutettu tässä maailmassa paljon vääryyttä. Kenenkään järkevyyden mitta ei kuitenkaan ole se ajatteleeko hän asioista samalla lailla kuin mä ja mun kaverit. Kysytään me kohtuullistajat siis vielä kerran itseltämme: onko yksinkertaistaminen elitismiä? Miksi järkevät, hyvään pyrkivät ihmiset voisivat ajatella niin? Emme kai vain ole antaneet siihen aihetta?

Minusta valitettavasti näyttää siltä että ainakin suomalaisessa kohtuullistamiskeskustelussa on tosiaan havaittavissa elitismin makua. Esimerkiksi tuoreessa Tiede-lehden artikkelissa kirjoittaja Jarno Forssell neuvoo että työn hidastamisessa auttaa jonkin työprojektin väliin jättäminen tai vaikka yhdestä luottamustehtävästä luopuminen. Minä haluaisin tietää, miten tämä onnistuu vaikka sairaanhoitajalta tai asiakaspalvelijalta jonka niskaan hengittävät sekä pomot että asiakkaat. Haluaisin nähdä sen kotiäidin jolla on aikaa päivittäiseen meditointituokioon. Forssell ei suinkaan ole ainoa yksinkertaistamisteemasta kirjoittanut jonka kohdeyleisö on selvästi keskiluokkainen –toisin sanoen kirjoittajan itsensä kaltainen. Sitä on liikkeellä. Slow ja yksinkertaistaminen esitetään keskiluokan ideana, ei suoraan sanoen vaan keskiluokkaisten taustaoletusten kautta. Duunarit ja työelämän ulkopuolella olevat jätetään Marxin tai luonnonvoimien haltuun. On toki totta että eriarvoistuvassa yhteiskunnassa on paljon niitä joilla on mahdollisuus vaihtaa pienemmälle vaihteelle. On myös yhä enemmän niitä joiden elämä on epävarmaa ja toimeentulo niukkaa. Jos yksinkertaisella elämäntavalla ei ole mitään tarjottavaa tälle kasvavalle kansalaisten joukolle, se tosiaan on elitististä.

Itse olen sitä mieltä että yksinkertaistamista tarvitsee koko yhteiskunta, ei vain eikä ehkä edes kipeimmin keskiluokka. Eri kansalaisryhmät tarvitsevat sitä vain eri tavoin, ja yksinkertaistamiskeskustelun pitäisi olla sensitiivistä sille seikalle että eri ihmisten elämät ovat erilaisia ja niissä on erilaiset haasteet. Keskiluokkaisuusolettama ei toimi, ja sen toimimattomuus on ongelma. Meidän kaikkien länsimaalaisten elämäntapa on kestämätön, ja jos hidastaminen kuuluu vain niille joilla on varaa shoppailla design-kierrätystuotteita ja tehdä vähemmän -mutta kuitenkin kiinnostavia ja työmäärään nähden hyväpalkkaisia- projekteja, olemme totisesti hukassa. Minun versioni yksinkertaistamisesta sisältää olennaisena osana pyrkimyksen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen. Yksinkertaistaminen on yhteiskunnan tasa-arvoistamista. Se on poliittista, koska pyrkimys rahan vallan vähentämiseen elämistämme on paitsi utopiaa, myös politiikkaa.

Toisaalta kohtuullistaminen alkaa aina ihmisen oman elämän mittakaavasta. Kohdataanpa tosiasiat: kaikki eivät voi ryhtyä maalaisfilosofeiksi tai yrttitilan pitäjiksi. Mikä järki siinä edes olisi? Oman elämän mittakaava kuitenkin sopii jokaiselle. Maailmassa tarvitaan myös arkisen työn tekijöitä ja kaupunkilaisia eikä heidän paikkansa ole b-luokan kansalaisina valaistuneiden elämäntaiteilijoiden alapuolella. Luulen, että aluksi olisi hyvä juttu jos ryhtyisimme kantamaan huolta yksinkertaistamiseenkin helposti pyrkivästä välineurheilusta ja arvottamisista.Yksinkertaistamisessakin läsnä oleva huomiotalouden asenneongelma, siis se että meillä on taipumus arvottaa elämämme projektien onnistumista ulkoisten seikkojen eikä sisällön perusteella, on pohjimmiltaan lähtöisin siitä että meillä on niin kova hinku arvostella ja arvottaa niin itseämme kuin toisiakin. Jos sosiaalinen hyväksyntä kuuluu vain niille jotka saavat meiltä hyvät arvosanat, olemme me arvostelijat samalla luomassa heikommille painetta fuskata ja rakentaa kulisseja. Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla, joskin myönnettävä on että ihmisen rohkaiseminen hänen omista lähtökohdistaan käsin on lähes herooinen haaste. Rohkaisussa kun on kyse eteenpäin kannustamisesta juuri sopivalla vaativuustasolla.

Todellinen ja kestävä yksinkertaistaminen siis lähtee aidosta sisäisestä prosessista. Prosessi ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa vaan se myös ilmenee ihmisen elämässä: pelkät ylevät ajatukset ovat vain suuria puheita ellei ihminen myös toimi niiden mukaan. Aikaa myöten, kohtuullistaminen alkaa näkyä myös ulospäin, ja sitä myötä käy vaikeammaksi rohkaista takana tulevia toimimaan omaan tahtiinsa ja olemaan kiinnittämättä vääränlaista huomiota ulkoisiin seikkoihin. Solidaarisuus, olipa se sitten solidaarisuutta toisenlaisia ihmisiä kohtaan tai edes eri vaiheessa henkilökohtaista kohtuullistamisprojektiaan olevia kohtaan, on todellinen haaste.

Yksinkertaistamisen ei pitäisi olla hedonistista egotrippailua tai onnen oikotien etsintää. Sen ei pitäisi olla ”luovu vähästä niin saat tilalle paljon enemmän”-menestysteologiaa. Pahimpiin ajattelun vääristymiin on onneksi keksitty rokote jo kauan sitten. Se on hyväntekeväisyys. Sitä mukaa kun vähennämme omastamme, meidän tulisi jakaa niille joilla alun perinkin on vähemmän. Meidän tiedostavien tulisi käyttää henkistä pääomaamme heikompiemme puolustamiseen- ei alentuvasti, vaan vaikkapa siksi että kaivautuessamme esiin tavaravuoriemme alta huomaamme että pohjimmiltaan elämässä vähemmän saaneet ovat aivan samanlaisia kuin me. Eivät ehkä aivan yhtä koulutettuja, mutta mahdollisesti aivan yhtä fiksuja. Eivät ehkä ihmisiä joilla on kaikki samat mahdollisuudet kuin meillä, mutta kenties ihmisiä jotka olisivat silti kiinnostuneita pyrkimään hyvään omissa rajoissaan. Yksinkertaistaminen ilman solidaarisuutta muuttuu helposti elitismin viherversioksi. Kohtuullisuus yhdistettynä hyväsydämisyyteen sen sijaan voi hyvinkin olla se millä maailma pelastuu.

6 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Tunnen piston sydämessäni, sillä huomaan kyllä omassa elämäntavassani tätä keskiluokkaisuuteen ja erityisesti sopivaan koulutukseen liittyvää elitismiä. Minun kohdallani, niinkuin monen muunkin, kohtuullistaminen on alkanut pelastautumisoperaatiosta. Olen onnekas, kun tällainen mahdollisuus on ollut olemassa eikä minun ole tarvinnut vetää itseäni lopullisesti piippuun, niinkuin monille valitettavasti käy. Olet kuitenkin aivan oikeassa siinä, että oma keskiluokkaisuus ei oikeuta sulkemaan silmiä muiden tilanteelta ja siltä, ettei meillä kaikilla todellakaan ole yhdenvertaisesti vaihtoehtoja. Kohtuullisuuden tulisi leimata koko yhteiskunnallista ja erityisesti taloudellista ajattelua, enkä tiedä miten paljon sellaisesta on merkkejä näkyvissä.

Siksikin minusta myös se, mitä yksilöiden mielessä liikkuu, on tärkeää. Kroonisesta avuttomuudentunteesta ja itsensä uhriksi kokemisesta ei seuraa mitään rakentavaa. Näitä tuntemuksia sitä paitsi on monella sellaisellakin ihmisellä, jolla totisesti olisi kaikki aseman ja varallisuuden suomat mahdollisuudet muuttaa elämäänsä. Ei-keskiluokkainen koulutus ja yhteiskunnallinen asema eivät toisaalta suoraan johda siihen, etteivätkö ihmiset tosiasiassa tekisi muutoksia elämässään. Jos sitä ei näe, on vaarassa sortua taas yhteen keskiluokkaiseen harhaan: me olemme niitä joilla on annettavaa, nuo niitä joita meidän pitää auttaa. Tämä ei tietenkään tarkoita etteikö aitoa avuntarvetta ja kaikenlaisten voimavarojen vähäisyyttä todellakin olisi olemassa.

Että ihminen voisi säilyttää tai palauttaa toimintakykynsä, hänen täytyy voida kokea itsensä arvokkaaksi; ihmiseksi jolla on jotain annettavaa. Hassu juttu on, että antamisen kyky ja halu eivät tunnu olevan missään suhteessa tuloihin ja varallisuuteen. Yksityisten empiiristen tutkimusteni :-) perusteella se kuitenkin näyttää olevan vahvasti sidoksissa käytettävissä olevaan aikaan - jos vain on henkisesti sellaisessa kunnossa että pystyy käyttämään aikaansa mielekkäällä tavalla.

Aika on kohtuullistamisen varsinainen valuutta. Minun kohdallani ajan lisääntyminen on johtanut yhä runsaampaan kanssakäymiseen sellaisten ihmisten kanssa, joita en aikaisemmin olisi ikinä ehtinyt tapaamaan. En kyllä olisi ehtinyt ennen käymään tällaisia keskusteluitakaan. Kohtuullistaminen on johtanut myös tasapainoisempaan perhe-elämään, paremmin huolehdittuihin lapsiin, ylipäätään mahdollisuuteen elää muutakin kuin työelämää. Minun mielestäni minusta on tosiaankin tullut hiukan parempi ihminen, kun olen alkanut kohtuullistaa!

Kohtuullistamisessa on kyse vain KOHTUULLISUUDESTA - ei siitä että tässä hyvinkoulutettu henkilö lakkaa huolehtimasta velvoitteistaan. MIstä tuleekaan ajatus, että paikkansa yhteiskunnassa voi täyttää vain maksamalla mahdollisimman paljon veroja?
Minusta hyödyllinen ja arvokas kansalainen voi olla monella tavalla. Hyödykkyys ja arvokkuus eivät minusta kumpikaan suoraan yhdisty palkkatyöhön tai siitä poisjäämiseen. Tärkeää on kuitenkin, että itsekukin miettii paitsi sitä mitä voi saada ja mihin on oikeutettu, myös sitä mitä on saanut ja mitä voisi itse antaa. Jos sekä kohtuullisesti että kohtuuttomasti työtä tekevät ottaisivat tämän lähtökohdakseen, meillä voisi kaikilla olla taas vähän mukavampaa.

Kiitos siis erinomaisen herättelevästä kirjoituksesta.

Sampsa kirjoitti...

Erinomainen puheenvuoro asiaan. On tosiaan paikallaan tutkia kritiikin syitä, jotta kykenee kehittämään omia ajatuksiaan ja juuri niitä toimia ja tekoja, jotka lopulta ratkaisevat.

Luokka-ajattelu tuntuu palaavan suomalaiseen yhteiskuntaa vauhdilla ja omat kantani luokkaan muhivat parhaillaan. Olen kuitenkin hämmästellyt sitä voimakasta reaktiota jonka yksinkertaistaminen on saanut osakseen juuri tältä suunnalta.

Miksi alhaisempaa tuloa ansaitsevien tulisi kohtuullistaa? Ajatusta on absurdi. Onko taustalla siis vaatimus siitä, että palkkoja tulee ensin nostaa, kulutusta ja tavaramäärää kasvattaa jonka jälkeen voi nauttia näiden laskemisesta?

Entä miksi valtaväestölle, keskiluokalle, suunnattu toimintamalli koetaan elitistisenä? Onko keskiluokka eliittiä? Itse koen keskiluokan paremminkin laajentuneena työväkenä, joka on sidottu toimistoon kulutuksen avulla.

Köyhäily ja kohtuullistaminen on myös sekoitettu toisiinsa. Eikö kohtuullistyaminen ole kuin kansanvalistusta mainosmiesten viestin vastapainoksi? Jos sinulla on mahdollisuus ansaita enemmän, harkitse sen sijaan vapaa-ajan lisäämistä.

On totta, että kaikilla ei ole mahdollisuutta suurempiin ansioihin, mutta tästä tuskin voi parjata kohtuullistamista vaan työn yleistä arvottamista. Monet ovat maininneet kansalaispalkan tai perustulon keinona yksinkertaistaa tulonjakoa ja kasvattaa tasapuolisesti ihmisten vapautta päättää elämänsä käytöstä.

ajattelunammattilainen.fi kirjoitti...

Saara,

Kiitokset erittäin mielenkiintoisesta ja ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta!

Haluaisin tarjota hieman erilaista, joskaan ei nähdäkseni vastakkaista, näkökulmaa. Nähdäkseni kohtuullistamisessa on yksi iso ongelma: hyvinvointikeskustelun keskittäminen tavaraan ja resursseihin.

Mielestäni hyvinvointikeskustelua voisi myös keikauttaa toiseen suuntaan: katsoa koko keskustelun lähtökohtia uudelleen. Ei onni seuraa isosta tilipussista tai kamavuoresta – mutta ei se seuraa kohtuullisista tuloista tai minimalismistakaan. Materian rooli hyvinvoinnissa on parhaillaankin instrumentaalinen.

Haluaisin painottaa näkökulmaa siitä, että onnellisuus seuraa ennen kaikkea siitä, että teet omalle temperamentillesi sopivia asioita. Hyvinvointi perustuu siis pitkälti *tekemiseen*, ei omistamiseen tai omistamatta jättämiseen.

Tässä kohtaa on mielestäni hurjan vaarallista sanoa, että metodit (kuten kohtuullistaminen), jotka kyllä edesauttavat sitä, että ihmiset pääsevät tekemään itselleen mielekkäitä asioita ovat elitistisiä. Siitä näyttäisi seuraavan, että "duunarit" ovat asemassa, jossa eivät voi itse vaikuttaa omaan kohtaloonsa.

Voi toki olla, että syyllistyn tässä jonkinlaiseen metaelitismiin, mutta nähdäkseni kaikilla ihmisillä on mahdollisuus tutkia, mitä oikeasti haluaa tehdä elämällään, ja alkaa sitten tehdä sitä. Oli sitten "duunari" tai "eliitin" jäsen.

Viime kädessä, jos päivät kuluvat mielekkään tekemisen parissa, on pitkälti yhdentekevää mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluu – tai onko moisia edes olemassa.

Ofelia kirjoitti...

Mielenkiintoinen asia. Nyt olen kuitenkin niin poikki, että aivot eivät toimi ollenkaan, joten tyydyn vain kommentoimaan Liisan kysymystä "Mistä tuleekaan ajatus, että paikkansa yhteiskunnassa voi täyttää vain maksamalla mahdollisimman paljon veroja?" Eikö tämä ajatus tule ihan päättäjien suista? Nyt on jokainen saatava työelämään, koska ilman verotuloja emme pärjää - tällaista hokevat Katainen ja muut solkenaan. Ja eikö tämä ole joku selkäytimeen ja alitajuntaan isketty juttu, että vain työssäkäyvä ja veronsa maksava ihminen on arvokas, tärkeä, tarpeellinen jne.? Saatan palata koko kohtuullistamiseen paremmin myöhemmin! =)

katisar kirjoitti...

Voisin ajatella, että ehkä minä olen jonkun mielestä tällainen "elitisti downshiftaaja", ja tietyllä lailla asia onkin näin. Olen hankkinut pitkän koulutuksen, joka tekee minulle mahdolliseksi realata ja sattumalla minun alallakin on niin paljon töitä kuin ikinä haluan tehdä. Teen kliinisiä töitä 50%, eli pääsääntöisesti kaksi pitkää päivää viikossa. Lopun viikkoa toteutan muiden mielenosieni intohimoja. Välillä olen leipova tai kasvimaata hoitava Martta, välillä hengellinen Regine, filosofoiva Simone tai kirjoittava Anna, sisäinen lapseni Katarina tai joskus vielä alakuloinen rva Otsaryppyni. Minulle elämän kohtuullistaminen on merkinnyt sitä, että toteutann potentiaaliani monipuolisemmin. Tehokkuusyhteiskuntamme syö liian usein ihmisen energian mukaanlukien luovuuden. Tosiasia on, että jos haluaisin asua Helsingissä ja olisin ostanut jostain sieltä Uudeltamaalta maatilan, olisin tällä hetkellä työnorja. Nimittäin maatila täällä Kainuussa maksaa jotakuinkin 10.osan siitä, mitä Helsingin seudulla. Maatilamme hinnalla ei saisi Hesasta edes yksiötä! Uskon, että kohtuullistamisessa on kysymys henkilökohtaisista valinnoista. Kyllä moni sairaanhoitajakin ym. työntekijä voisi valita osa-aikaisen työn ja vähemmän kuluttamista. Toki joillekin nuorille perheellisille ja yksinhuoltajille tällainen ajattelu on utopistista, kun heidän kaikki energiansa menee perustoimeentulon miettimiseen. Heille kohtuullinen elämä voi merkitä tulotason nousua. Uskon lähtökohtaisesti kuitenkin, että hyvin monella meistä on enemmän valinnanvaihtoehtoja kuin ymmärrämme. Liian monet haluavat elää tätä taloudellisen turvallisuuden maksimoivaa "sitten-kun" elämää ulkomaanmatkoineen. Sitä paitsi on myös niitä työnarkomanneja, jotka pelkäävät hiljaisia hetkiä, joissa he joutuvat vastakkain itsensä kanssa.

Saara kirjoitti...

ajattelunammattilainen: Olen samaa mieltä siitä että kohtuullistamiskekustelun ei pitäisi olla pelkkää kulutuskeskustelua. Toisaalta, yhteiskunnassamme ihmisen elämä työajan ulkopuolella nähdään tänä päivänä hyvin kulutuskeskeisenä. Joten ehkä siitä on hyvä aloittaa keskustelu? Arvelen, että elitismipuheet saattavat osaksi johtua siitäkin että kohtuullistaminen sekä luo että edellyttää yhteiskunnassamme rahaakin arvokkaampaa resurssia, eli aikaa. Aika on todellista ylellisyyttä ja ihmiset joilla on sitä -esimerkiksi kohtuullistamisen seurauksena- näyttävät helposti eliitiltä. Hm, tästä ehkä pitäisi kirjoittaa enemmänkin...

Minusta luokat elävät ja voivat hyvin tämän päivän Suomessa, vaikka ne eivät olekaan aivan samoja kuin ennen vanhaan.

katisar: Olen samaa mieltä jokseenkin kaikesta. Kommenttisi Kainuun hinnoista hymyilytti. Me asumme Uudenmaan takamailla. Talomme ja puutarhamme hinnalla saisi Helsingistä ihan kivan pienen kerrostalokaksion...joskaan ei kalliilta alueilta...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments