Maan oikeudet

… a system of conservation based solely on economic self-interest is hopelessly lopsided. It tends to ignore, and thus eventually to eliminate, many elements in the land community that lack commercial value, but that are (as far as we know) essential to its healthy functioning. It assumes, falsely, I think, that the economic parts of the biotic clock will function without the uneconomic parts. It tends to relegate to government many functions eventually too large, too complex, or too widely dispersed to be performed by government.

Aldo Leopold, Sand County Almanac, 1949


Ne teistä jotka olette seuranneet kommenttiboksien tapahtumia, olette huomanneet että minulla, Anssilla ja Katisar:illa on meneillään kiintoisa keskustelu. Nyt olen vihdoinkin saanut ajatukseni sen verran kasaan että voin jatkaa.

Kuten Anssi totesikin, omistusoikeus kuvaa ihmisten välisiä suhteita. Oikeus on se väline jolla kansalaisten väliset konfliktit ratkaistaan siinä vaiheessa kun vapaaehtoinen sovinnollisuus alkaa olla vähissä.Ympäristöeettiseltä kannalta ongelma on ettei tämän päivän omistusoikeus rajoitu pelkästään kuvaamaan tilaa joka omistajalla on suhteessa muihin oikeussubjekteihin.Simo Zittingin vieläkin vaikutusvaltaisen analyysin mukaan omistusoikeus on oikeastaan kokonainen kimppu oikeuksia, joille on yhteistä se että ne kuvailevat valtaa joka omistajalla on omistuksen kohteeseen nähden. Se että tilanne on juridisesti jotakuinkin selkeä ei kuitenkaan tarkoita että se olisi oikea. Hyvä oikeus nimittäin ottaa huomioon kaikki relevantit pelurit. Viime aikoina olen alkanut epäillä että yksi syy ympäristöongelmiin on se ettei oikeus –todennäköisesti minkään valtion oikeus- tee tällä hetkellä näin. Aulis Aarnio on selvittänyt että eläinten tapauksessa perustava ongelma on se ettei eläimillä ole kannevaltaa, toisin sanoen että ne eivät voi reagoida oikeuksiensa loukkauksiin oikeusjärjestelmän kautta. Aarnion kanta pitää paikkansa myös ympäristön suhteen yleiselläkin tasolla. Ympäristö ei voi osallistua itsenäisenä toimijana ihmisten oikeusjärjestelmään vaan sen läsnäolo on parhaimmillaankin edustuksellista (esimerkiksi eläinsuojeluviranomaisten välityksellä). Ympäristöä koskevat normit –niin oikeusnormit kuin moraalisetkin normit- koskevat vain ihmisten toimintaa.

Meillä on tilkullinen maata. Suomen laki toki rajoittaa hieman sitä mitä saamme tontillamme tehdä herättämättä viranomaisten kiinnostusta. Emme esimerkiksi voi liittää maatamme osaksi Venäjää.
Tontillamme oleviin elämänmuotoihin nähden meillä sen sijaan on juridisesti paljon sellaista valtaa jolle en ole kyennyt löytämään moraalista oikeutusta. Voisin aivan rauhassa heikentää ja suoranaisesti tuhota monien lajien elinoloja. Esimerkiksi sisiliskomme ovat rauhoitettuja eläimiä, joten niitä en saa lain mukaan suoranaisesti tappaa. Mutta sen sijaan voisin hyvin siivota pois vanhan tiilikasan jossa ne asustavat. Se että laki kieltää minua tappamasta ei vielä tarkoita että minulla olisi vähäisintäkään velvoitetta pyrkiä edistämään tai edes ylläpitämään liskojeni hyvinvointia. Minulla on myöskin kaikki oikeudet köyhdyttää tonttini luontoa esimerkiksi korvaamalla keto siirtonurmikolla ja asvaltoimalla suuria alueita. Jos luonto ei voimaperäisestä puutarhuroinnista tokene, se ei ole lain valossa minun päänsärkyni ollenkaan. Omistajana minulla on oikeus toteuttaa esteettisiä näkemyksiä, vaikka ne olisivatkin tuhoavia. Moraalisesti tilanne on ymmärtääkseni aivan toinen, ja hellämielinen juristikin saattaisi myöntää ettei rauhoitettujen lajien elinolosuhteiden heikentäminen kenties ole lain hengen mukaista. Kuten Aldo Leopold osoittaa, tilanteen voi konstruoida sortumatta hömpähtävään puheisiin eläinten oikeuksista: ongelma on siinä ettei taloudellinen järjestelmä, ja lopulta edes julkinen valtakaan kykene toimimaan oikeudenmukaisesti (tai järkevästi, kummin päin vain) näin monimutkaisessa maailmassa. Aarnion analyysin mukaan oikeusjärjestys ei edes kykene tunnistamaan kaikkia relevantteja pelureita. Silti toimintaa tapahtuu kaiken aikaa, ja tuloksena on välittömien (taloudellisten) tavoitteiden ja laajojen vapauksien ohessa paljon tuhoa ja kärsimystä.

Aarnion mukaan eläinten kohtaloksi koituu niiden kykenemättömyys käsitteelliseen ajatteluun. Hän on sitä mieltä että meidän on eläinten (ja ympäristön) oikeuksien sijaan keskusteltava niiden hyvinvoinnista ja hyvästä kohtelusta. Oikeuksia eläimillä ei Aarnion mukaan kuitenkaan voi olla koska niillä ei kanneoikeutta- esimerkiksi lapset ovat eläimiin verrattuna potentiaalisia oikeussubjekteja, eikä lasten edunvalvonta olekaan edunvalvontaa samassa mielessä kuin ympäristöviranomaisten harjoittama suojelutoiminta. Olen tähän asti Aarnion kanssa samaa mieltä. Kuitenkin, minusta näyttää siltä että hän on erehtynyt yhdessä olennaisessa kohdassa. Hän uskoo että ympäristöetiikka on jotakin jonka suhteen meillä on aitoa valinnanvaraa; että esimerkiksi eläimet ovat olentoja joita voimme valita kohdella eri tavoin (vaikka sivistyneessä yhteiskunnassa pyrkisimmekin lempeyteen). Millä perusteella hän erottaa ihmisen ympäristöstään ja bioottisesta yhteisöstä? Miten voimme tuhota ympäristöä tuhoamatta samalla itseämme, ja jopa sivistystämme? Moderni psykologia on osoittanut että Aristoteles oli oikeassa: julman ja tuhoavan toiminnan harjoittaminen tekee ihmisistä julmia ja tuhoavia? Voiko tällöin olla järkevää ajatella ihmisen suhdetta ympäristöön pelkkänä sivistys- preferenssi- ja resurssikysymyksenä? Edelleen, jos inhimillinen oikeus- ja moraalijärjestys perinteiseen tapaan mielletään vain ihmisten väliseksi järjestykseksi, miten sen normeilla voidaan oikeuttaa ympäristöä tuhoava toiminta? Ainoastaan toteamalla, kaikkea muuta kuin puolueettomasta näkökulmasta, että kykymme toimia tuhoavasti oikeuttaa moraalisesti diktatuurin luonnon yli. Tällöin voin vain ihmetellä, milläköhän perusteella oikeushistoriassa opetetaan edelleen että jo Hammurabin lain henki tähtäsi vahvemman diktaattorinoikeuksien rajoittamiseen säätämällä "silmä silmästä"-periaatteen avulla kostolle hyväksyttävän ylärajan. Jos voima ei tee ihmisten välillä oikeutta, eikö ole jonkinmoinen ongelma oikeuden integriteetille että juuri tätä logiikkaa käytetään oikeuttamaan ympäristön tuhoaminen?

Lopuksi huomauttaisin, että Aarnion selitys sille miksi ei-inhimilliset subjektit voivat olla oikeudellisessa ja moraalisessa järjestyksessä vain inhimillisen toiminnan objekteja perustuu näiden ominaisuuksiin. Ei kai hän vain ajattele että moraalisesti arveluttavan toiminnan voi oikeuttaa objektin heikkous? Se että sisiliskoni ei kykene itse haastamaan minua käräjille mahdollistaa ja helpottaa tuhoavaa käyttäytymistäni sitä kohtaan. Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin sanoa että sisiliskon heikkous oikeuttaisi moraalisesti mielivaltani. Minusta, sen ei pitäisi oikeuttaa sitä edes juridisesti. Sisiliskon tai maan oikeuksista puhuminen on tavallaan kuvaavaa, mutta se on tavallaan löysää puhetta. Eksaktimmin asian voi ilmaista vaikkapa sanomalla että tuhoavuus, mielivaltaisuus, turhanpäiväisistä syistä tappaminen, väkivalta ja julmuus ovat moraalisesti paheksuttavia asioita. Se mihin ne kohdistuvat ei ole sittenkään aivan keskeistä vaan tuomittavuuden ydin on tuhoavuus sinänsä. Nykyinen vapautemme kohdella bioottista yhteisöä lähes rajattoman julmasti lyhytnäköisen edun nimissä on tällöin oikeudetonta, vaikka maalla sinänsä ei oikeuksia olisikaan. Koska, kuten Aarnio ja monet muut ovat todenneet, vallan väärinkäyttö on luovuttamattomasti inhimillinen tila.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments