Luottamus kotitehtävänä

Jokainen meistä tottelee (ainakin enimmäkseen) montaa auktoriteettia, esimerkiksi lakeja, viranomaisia, hyviä tapoja, muodinluojia, työnantajaa… lista jatkuu loputtomiin. Useimpien auktoriteettien alaisuuteen olemme vain joutuneet, ilman että meiltä itseltämme on kysytty mitään. Parisuhteellisessa maailmassa on kuitenkin olemassa yksi ihminen jonka olemme saaneet valita elämäämme aivan itse: puoliso. Jokaisella joka on puolison itselleen hankkinut, on oma luovuttamaton vastuunsa tämän valinnan tekemisestä siten että valittu on a)edes jotenkuten siedettävä ja b)ihminen jonka hyväntahtoisuuteen voi aina luottaa.

Joten: miksi ihmeessä tämä itse, vapaaehtoisesti valitsemamme ihminen on se jonka totteleminen iloisesti ja sukkelasti hämmästyttää kaveriporukassa ja saa ihmiset takajaloilleen vähän älykkäämmissä keskusteluissa? Miksi ihmiset jotka alistuvat ikävien pomojen pompotteluun eivätkä jaksa kapinoida epäoikeudenmukaisia viranomaispäätöksiä vastaan eivät millään tahdo totella omaa puolisoaan? Hyvää tarkoittavat tuttavat ovat vaivihkaa ilmoittaneet sekä minulle että Puolisolle ettei meidän suinkaan tarvitsisi totella toisiamme, ainakaan niin reippaasti. Kai meillä nyt omakin tahto on? No toki. Mutta miksi omaa tahtoa pitää ilmaista nimen omaan vastustamalla omaa puolisoa, kaikista maailman ihmisistä? Miksei tahdonilmauksiksi yhtäkkiä lasketakaan yhteiskunnallista toimintaa tai elämän valintoja, tai edes sitä että tässä on tullut jo sanottua se kuuluisa "tahdon"?


Miksi nykyajan parisuhteellisuusteoriassa lähdetään siitä että jokaiseen puolisoon kätkeytyy pirttihirmu joka odottaa pienintäkin tilaisuutta päästä alistamaan, hyväksikäyttämään ja pompottamaan? Toisaalta, jos uskon (esimerkiksi perusteellisen tutkimuksen perusteella) että puolisoni on hyväntahtoinen, kyvykäs ja rakastaa minua, mitä hyviä syitä minulla voisi olla tottelematta hänen pyyntöjään? Miksi niin usein ajatellaan että elämän valintoja tehdessään pitää perheellisenkin lähteä siitä ettei koskaan tiedä. Eikä aina tiedäkään. Mutta olen huomannut että vastuu omasta tietämättömyydestä on sittenkin osin luovuttamaton. Usein me emme tiedä, koska emme kysy, emmekä kysy koska pelkäämme vastauksia.

Sitten kun vihdoinkin luotamme siihen puolisoon, luotamme helposti väärin. Luotamme tunteisiin, vaikka tunteilleen ei kukaan aina mitään mahda, ainoastaan teoille. Luotamme toisen erehtymättömyyteen enemmän kuin hänen kehityskelpoisuuteensa. Luotamme siihen että hän pitää lupauksensa, mukaan lukien kaiken sen mitä kuvittelemme luvatuksi. Luotamme siihen että kaikki on ennustettavaa. Jos luottamus on tätä, en tiedä onko sillä paljon toivoa selviytyäkään.

Kysymys luottamuksesta on helppo rakentaa pelkäksi ihmissuhdepulmaksi. Kuitenkin se sisältää vieläkin syvällisemmän ulottuvuuden: jos en kykene luottamaan rakastettuuni joillakin perustavilla tavoilla, kykenenkö oikeastaan luottamaan yhtään kehenkään? Onko oikeastaan olemassa ketään johon minulla olisi
paremmat perusteet luottaa? Jos on, eivätkö asiani ole aika pahasti pielessä? Jos ei ole, eikö rutiininomainen epäluulo jo ylitä järkevän varovaisuuden rajat?

Luottaessani toiseen luotan myös omaan arvostelukykyyni. Luottamuksen ja sinisilmäisyyden raja on toki epämääräinen, ja monet ovat rakastaneet epäluotettavia ihmisiä. Mutta: onko riski mahdollisesta epäluotettavuudesta pahempi asia kuin se että ei kykene todella luottamaan kehenkään (toisin sanoen, eläminen maailmassa jossa luotettavuus on asia jota ei esiinny ihmisissä)? Onko pahempaa pettyä toiseen vai elää uskaltamatta toivoa? Hyvää tahtoa on helppo teeskennellä pitkäänkin ja sitä on syytä epäillä pitkään. Eihän missään ole objektiivista mittaa jonka avulla voisimme jossakin vaiheessa todeta että todisteet ovat varmasti riittävät. Vaikka Puoliso olisi käyttäytynyt esimerkillisesti kolmekymmentä vuotta, voi hän huomenna tärähtää. Moni on tärähtänytkin. Mikään määrä todistusaineistoa ei riitä takaamaan sitä etteikö vanhan ystävän tai kumppanin mieli voisi tulevaisuudessa muuttua.

Johtopäätös johon olen vähitellen saapunut on jotenkin radikaali: luottamusta ei tule perustaa ikuisesti epävarmoihin todisteisiin eikä siihen miten asiat näyttävät olevan (mikä on aina subjektiivista) vaan käsitykseeni siitä miten asioiden tulisi olla. Onko paras mahdollinen maailma sellainen missä epäilen ja vetäydyn?


Jos paras mahdollinen maailmani on sellainen missä olen mahdollisimman turvassa hyväksikäytöltä ja muulta ikävältä, on aiheellista miettiä, onko perheessä eläminen sittenkään minun juttuni. Pahimman varalle valmistautuminen ja vetäytyminen ovat toki aivan mahdollisia strategioita. Samalla ne ovat myös epäluottamuslauseita. Jos tarkoitus on esimerkiksi pysytellä yhdessä, eikö nekin voimavarat voisi käyttää paremmin suhteen rakentamiseen? Vai onko kysymys siitä että haluan kaiken samalla kertaa? Jos niin on, miten sen voi saada jos ”kaikki” sisältää toisilleen täysin vastakkaisia päämääriä?

Mutta se tärkeä kysymys ei siis olekaan ”Mitä syitä minulla on luottaa?” vaan ”Millainen haluan maailmani olevan?” Luottamaan on vain alettava, ja siihen on alettava kokonaisvaltaisesti: on luotettava ihmiseen, ei hänen ominaisuuksiinsa tai kertyneeseen todistusaineistoon. Luottamus ei ole argumenttien voiman arvioimista vaan päätös. Sitä paitsi epäluulon riivaamassa maailmassa teot puhuvat aina enemmän kuin parhaiten sommitellut sanat. Sanat jäävät helposti tyhjiksi. Jos haluaa rakentaa jotakin, luottamuksen teot ovat ainoa todellinen toivo. Niistä syntyy myös vastuu: jos tiedän Puolison luottavan siihen että kehotukseni ja pyyntöni ovat epäitsekkäistä ja järkeviä, haluan tietysti olla tämän luottamuksen arvoinen. Näin jo siitä syystä että aito luottamus oman puolison hyvyyteen ei totisesti ole tässä maassa mikään itsestäänselvyys. Ja jos hyvin käy, siitä voi pyörähtää käyntiin myönteinen kierre.

posted under , , |

2 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Tämä se oli mielenkiintoinen juttu. Hassua, mutta olen pyöritellyt samoja teemoja mielessäni pitkin kevättä ja tullut hyvin samankaltaisiin ajatuksiin. Toteutuspuoli vain saattaa vaatia hieman treeniä.

Täytyy kyllä sanoa että vähän yllätyin tästä kirjoituksesta, sillä tässä yleisessä ilmapiirissä se on aika - - sanoisiko vaikka uskallettu. Mutta kyllä pitääkin uskaltaa ajatella asiat itse. En oikein usko että jatkuvan oman edun vaatimisen ja valvomisen periaate vie yhtään sen pidemmälle tai suurempaan onneen. Silmänsä tietysti sopii aina pitää auki.

Saara kirjoitti...

Niin, siellä toteutuspuolella ne suurimmat haasteet yleensä ovat itsekullakin, krhm...

Järkevä varovaisuus on tietysti tärkeää. Luulen, että nyt kuitenkin alkaisi olla korkea aika alkaa miettimään, mitä eroa sillä järkevyydellä ja metodisella epäluottamuksella onkaan.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments