Vaihtoehtoja Ikuisen Kasvun tarustolle

Tämän päivän hyväksi uutiseksi pääsi tämä jo pari päivää sitten Kansan Uutisissa ollut juttu degrowth-ajattelusta. Mielestäni on oikein ilahduttavaa että valtavirtaa kohti alkaa viimeinkin tihkua ideoita vaihtoehdoiksi yksisilmäiselle ja epärealistiselle Ikuisen Kasvun ideologialle ja tavarakeskeiselle onnellisuuskäsitykselle.

Itse ajattelen että yksi sekä demokratian että kapitalismin suurista ongelmista on kehityksen puute: on katseltu saavutettuja etuja, vertailtu niitä kehitysmaiden oloihin, arvioitu tilannetta pitämällä itseämme mittapuuna (voi olla ettei Etelä-Amerikan sademetsissä elävällä heimolla ole kännyköitä eikä tyylikkäitä kenkiä, mutta eivät he myöskään ole paljon osallistuneet ilmastonmuutoksen tai ydinsodan uhan tuottamiseen) moraalinen kehitys on nyt kehitytty ja voidaan keskittyä teknologisten läpimurtojen jahtaamiseen. Viime vuosina saavutetut edut ovat kuitenkin alkaneet huveta ja ympäristökatastrofi puhuu hyvin karua kieltä siitä että nykyiset länsimaiset arvot, ihanteet ja arvostukset ovat pahasti pielessä. Jos länsimaiset, kapitalistiset arvot ovat niin erinomaisia, miten on selitettävissä se että länsimainen sivilisaatio on parissa sadassa vuodessa muodostunut vakavaksi uhaksi koko ihmislajin selviytymiselle? Degrowth-ajattelu ei ehkä ole juuri se graalin malja jota tässä etsitään, mutta pelkkä arvokeskustelun viriäminen ilahduttaa minua. Ja kieltämättä, yksinkertaisen elämäntavan puolestapuhujana ja harjoittajana tunnen suurta sympatiaa jokaista kohtaan joka sanoo ettei onni löydy oravanpyörästä.

Toivottavasti keskustelu pysyy hengissä. Toivottavasti saamme jatkossa kuulla lisää ideoita -ja lisää elämäntapakokeilijoita, niin yksittäisiä ihmisiä kuin yhteisöjäkin. Yhteen totuuteen aina hurahdetaan ja aikanaan se väistyy, mutta monimuotoisuus on kestävää.

15 kommenttia:

Anssi kirjoitti...

Niin kuin Einstein sanoo, pitää ensin opetella pelin säännöt ja sitten pelata paremmin kuin kilpailija. Siksi talouskeskeisen ajattelun kriitikot saisivat ensin opetella, miksi talouskasvu yleensä on taloustieteen keskeinen käsite. Vuonna 1377 Ibn Khaldun kirjoitti:

"When civilization [population] increases, the available labor again increases. In turn, luxury again increases in correspondence with the increasing profit, and the customs and needs of luxury increase. Crafts are created to obtain luxury products. The value realized from them increases, and, as a result, profits are again multiplied in the town. Production there is thriving even more than before. And so it goes with the second and third increase. All the additional labor serves luxury and wealth, in contrast to the original labor that served the necessity of life."[1]

Eli ensimmäinen historiallinen viittaus talouskasvuun on nimenomaan laadullista, tuotannon arvon kasvua korostava. Kehittyneissä yhteiskunnissa syntyvyys laskee (historiallinen fakta) ja kun väestö ei juuri kasva, talouskasvu tulee työn tuottavuuden noususta, eli siitä, että tuotammme yhä kalliimpia tuotteita. Se ei tule siitä, että teemme enemmän työtä, tai että kulutamme välttämättä enemmän luonnonvaroja tai energiaa. Toki yleensä myös luonnovarojen ja energian kulutus kasvaa, mutta se ei ole talouskasvun oleellinen tai välttämätön edellytys, vaan niiden kultuus kasvaa vain, jos ne ovat halpoja. Sama pätee "ympäristön huonontamiseen" eli puhtaan ja hyvän ympäristön kuluttamiseen "luonnonvarana".

Itse asiassa talouskasvua on hyvin vaikea estää pitkällä tähtäimelle, koska "työ tekijäänsä opettaa". Opit, ja oarganisaatiosi oppi, ja ihmiskunta oppii, väistämättä historian kuluessa tuottamaan hienompia ja kalliimpia hyödykkeitä.

Saara kirjoitti...

Erittäin hyviä pointteja!

Nykymuotoisen kapitalismin ongelman voisi ymmärtääkseni rakentaa siten että täällä talouskasvu on kiinteästi sidottu energian ja luonnonvarojen kulutuksen kasvuun. Ainakaan toistaiseksi esimerkiksi paljon hypetettyä siirtymistä palveluyhteiskuntaan ei ole tapahtunut. Syitä tähän olisi hyvä pohtia: huomautit aivan oikein ettei kapitalismin loppu ole ainoa vaihtoehto, vaan myös eettisesti ja ekologisesti kestävä kapitalismi on ainakin teoriassa mahdollinen vaihtoehto. Oma, kieltämättä taloustieteeseen puutteellisesti perehtynyt, arvaukseni on että kyse on ainakin osittain edelleen arvoista ja arvostuksista: nykymaailmassa arvostamme konkreettista tavaraa ja käsinkosketeltavia näyttöjä vauraudesta.

Oma kritiikkini perustuu tähän: epäilen, lisääkö taloudellinen vauraus (sen jälkeen kun perustarpeet on tyydytetty) hyvinvointia. Toisaalta vauraus on suhteellista: esimerkiksi suomalainen köyhä voi olla varakas jos häntä vertaisi kenialaiseen köyhään. Käytännössä ei kuitenkaan verrata. Kääntäen tästä seuraa että vaurauden kokemus edellyttää epätasa-arvoa ja huono-osaisempien olemassaoloa. Tämä on mielestäni jonkinmoinen moraalinen ongelma ja olisi hyvä pohtia toisenlaisten hyvinvointimallien mahdollisuutta.

Kati kirjoitti...

Kai pitäisi erottaa toisistaan ensinnäkin aineellinen ja aineeton talouskasvu. Onko paha, vaikka esimerkiksi talouskasvua tapahtuisi kulttuurin puolella, kuten teatterin, musiikin, elokuvien jne. kohdalla?
Sinänsä mielestäni meillä on mopo karannut käsistä, silloin kuin alunperin hyvinvoinnin välineeksi tarkoitetusta rahasta on tullut itsetarkoitus. Omalla kohdallani on ollut äärimmäisen helpottavaa, kun asun nykyään "kaukana kaikesta ja lähellä itseäni". Täällä korvessa on vaikea kärsiä statusstressiä.
Tällä hetkellä näen tulevaisuutemme optimistisemmin kuin muutama vuosi sitten. Yhä useamman ihmisen silmät kun ovat alkaneet aukeamaan. Oliko se Simone Weil, joka sanoi, että kaikkein arvoikkammat asiat elämässä ovat ilmaisia?
Kun elämäntapaamme kohtuullistetaan, ehkä ihmisille jää enemmän aikaa itseensä tutustumiseen, jolloin tunteita ei tarvitse enää siirtää materiaan.

Saara kirjoitti...

Kati, ympäristön kannalta erottelu on tärkeä. Mutta entä ihmisten hyvinvoinnin kannalta? "Aineetonta talouskasvua" olisi esimerkiksi pornoteollisuuden ja mainossektorin kasvu. Ajatellessamme kulttuuria ajattelemme usein korkeakulttuuria, mutta suuri osa kulttuuri-ilmiöistä on jotakin aivan muuta. En sano että esimerkiksi pornon kulutuksen kasvu olisi välttämättä paha asia, vain sen että puhuessamme kulttuurista ja aineettomasta kulutuksesta meillä on usein mielessämme aivan tietynlainen -ja jossain määrin todellisuutta vastaamaton- kuva siitä mitä tähän kuuluu.

Hyve-eetikon näkökulmasta (joka ei siis ole millään tavalla taloustieteellisesti valveutunut) ongelmana on se että talouskasvu näyttää perustuvan halujen ja tarpeiden kasvattamiseen -vaikka sitten keinotekoisesti. Kohtuullistaminen taas lähtee siitä että pyrimme olemaan tyytyväisiä vähempäänkin. Kohtuullistamista aineettomien tarpeiden suhteen minun pitääkin ajatella lisää. Joten kiitos inspiraatiosta :)

Anssi kirjoitti...

Saara, tuossa "tarpeiden hillitsemisessä" on pari ongelmaa. Ensinnäkin kuka päättää, kenen pitää hillitä ja mitä tarpeitaan? Toki jokainen voi itse vähentää töitään ja palkkaansa ja ostaa halvempaa ja vähemmän. Mutta jos siitä tulee poliittinen agenda, sitä helposti lähetään pakottamaan myös sille, joka mielellään ahkeroi ja etenee urallaan ja ostaa isomman asunnon perheensä kanssa.

Saara kirjoitti...

Kohtuullistamisen pitäisikin minusta olla lähtökohtaisesti henkilökohtainen valinta. Ihmisiä voi valistaa ja heitä voi herätellä pohtimaan asioita, mutta muuten pitäisi olla tosi varovainen. Olen kanssasi samaa mieltä siitä että ihmisten holhoamista ja pakottamista pitäisi välttää ellei siihen ole todella painavia perusteluita. Sitä paitsi pakkojen teho on rajallinen: kun isoveljen silmä välttää, pakotetut kansalaiset alkavat myös luistaa sääntöjen noudattamisesta. Moraalista motivaatiota ei voi pakottaa kenenkään kurkusta alas.

Ns. pehmeä paternalismi voi joissakin tapauksissa olla perusteltua (esim. joidenkin vaihtoehtojen tekeminen houkutteleviksi), jos vaihtoehtona on pakkojen avulla sääntely. Aina ihmisillä ei ole selkeitä preferenssejä, he eivät ole -eivätkä aina voikaan olla - hyvin informoituja jne.

Oma lukunsa on kysymys eri hyvien hinnoittelusta: heijastaako esimerkiksi omakotitalon hinta niitä rasitteita joita sen tuottamisesta ja käytöstä ympäristölle ja yhteiskunnalle aiheutuu? Entä käytetäänkö hintaa aiheutuneiden haittojen kompensointiin? Toisaalta: jos vaikkapa vain tavallisten asioiden kuten ruuan ja vaatteiden hinta hilattaisiin edes eettisen tuotannon edellyttämälle tasolle, hinnat kallistuisivat huikeasti nykytasosta. Entä onko oikein jos rikastumalla ihminen voisi "ostaa" moraalisen oikeuden olla välittämättä esim. ympäristöstä?

Monimutkaiseksi menee, mutta menköön! :)

katisar kirjoitti...

Totta. Kulttuuria on monenlaista. Kuuntelin muutama kuukausi sitten politikkoa, joka sanoi tv-haastattelussa ihmisen olevan perusluonteeltaan ahne. Minusta tuo oli hirveä väite. Itse haluan uskoa, että ihmisen perusluonne on eettinen ja rakkaudellinen. Eli puhdas itseys meissä tietää, mikä on oikein ja mikä väärin.
Tämän päivänä ongelma mielestäni on, että ylikorostetaan ihmisen kehityksessä tätä faktatietoa. Meillä on käytettävissämme uskomaton varasto kulttuuriarteeita,historiaa, kirjallisuutta, taidetta ja lisäksi erilaisia taideterapeuttisia ja muita terapeuttisia menetelmiä, joiden avulla voidaan tukea uuden emansipoituneemman ihmisen syntymistä.
Mielestäni meidän täytyisi jo kouluvaiheessa auttaa ihmistä tulemaan itseohjautuvaksi, tunneilmaisu- ja ongelman ratkaisutaidot omaaviksi yksilöiksi. Uskon, että tällöin ihminen lähtee sisäsyntyisesti toteuttamaan itseä.
Minun on vaikea uskoa, että henkisesti tasapainoinen, itsensä kanssa sinut oleva ihminen, istuu päivät päästään pornoa katsomassa. Emansipoitumisen kautta meistä tulee automaattisesti entistä eettisempiä. Tämän hetken ongelma on, että siirrämme sukupolvesta toiseen traumojamme, minkä vuoksi ihmiset tyydyttävät tarpeitaan erinäisillä sijaistoiminnoilla tai siirtämällä tunteitaan materiaan. Vähemmän kouluissa siis faktoja, ja enemmän tarinoita, myyttejä, historiaa, taiteita, itseilmaisua, terapeuttisten itseohjauksellisten menetelmien opettelua jne. Faktatiedon oppii nopeasti, jos siihen löytyy motivaatiota.

Anssi kirjoitti...

Jokaisella on tietysti oma näkemyksensä siitä mitä pitäisi tehdä. Keskustelu jatkuu ja hyvä niin.

Mutta jossain vaiheessa pitää päättää, mihin ihmiset voidaan pakottaa. Eli kun esim. veroja kerätään pakolla, niin kuinka paljon niitä pitää kerätä ja mistä. Tai kun sääntelyä ja lupamenettelyjä vaaditaan, niin missä ja millä säännöillä ja millä päätösmenettelyllä. Ja kuka omistaa maan, veden ja ilman ja kaupunkimiljöön ja miten niitä saa käyttää. Nämä vaikuttavat oleellisesti esim. talouskasvuun ja ympäristön tilaan.

Uskonto, taide, aatteet ja tapalkulttuuri ovat tietysti isoja asioita, mutta ääriliberaalina näen, että viime kädessä jokainen tekee niiden suhteen mitä itse haluaa, eli niistä ei tarvitse niin hirveästi yhdessä väitellä. Laista sen sijaan pitää.

Saara kirjoitti...

Katisar: Hm. Minusta on hiukan naiivia kuvitella että olisi jokin määrätty "ihmisluonto". Jos ihmisluonto on "rakkaudellinen", eivätkö sarjamurhaajat tai natsit sitten ole ihmisiä? Näkemys on soma, mutta se tekee pahasta käsittämättömän. En usko että ihmiskunnalla on varaa olla käsittämättä pahaa, koska sitä mitä ei voida käsittää ei myöskään osata pysäyttää.

Olen samaa mieltä siitä että kouluissa opetetaan nykyään liikaa faktoja ja liian vähän ajattelun välineitä, etenkin kun "faktat" ovat nykymaailmassa usein nopeasti vanhenevia.

Anssi, ovatko verojen keräämisessä tärkeää se kuinka paljon kerätään ja keneltä, vai se mihin yhteiskunta ja yksilö kokevat että heillä on "varaa"?
Omasta puolestani, olen hyvää vauhtia päätymässä siihen tulokseen että maan, veden ja ilman kaltaisia asioita ei kukaan voi omistaa sanan perustavassa merkityksessä. Omistus on ihmisten välinen sopimussuhde. On aivan eri kysymys, millaiseen vallankäyttöön (esimerkiksi turmelemiseen) luontoa kohtaan tällainen ihmisten välillä tehty sopimus moraalisesti oikeuttaa.

Anssi kirjoitti...

Omistusinstituutiossa ja esim. maanomistuslainsäädännössä on kysymys siitä, että ristiriitatilanteet ihmisten välillä pitää pystyä ratkaisemaan. Valtio voi toki omistaa esim. kokonaan maan ja vesistöt, silloin ristiriidat ratkaisee poliittinen hallinto. Se on sosialismia. Tai maat voivat olla yksityisiä ja varsin vapaasti markkinoilla liikkuvia ja vesistöt nykyisen vesilain mukaan osittain yhteisöllisesti hallittuja. Pointtini oli, että suuret tunteet tai filosofiat eivät tässä riitä kuin suuntaa näyttämään, paholainen tai jumala on lainsäädännön yksityiskohdissa. Esim. Hernando de Soton mukaan kehitysmaiden kurjuus johtuu suurelta osin kehittymättömästä omaisuuslainsäädännöstä jota alleviivaa oikeuslaitoksen korruptio (http://en.wikipedia.org/wiki/Hernando_de_Soto_Polar#Main_thesis).

katisar kirjoitti...

Saara: Voipi olla, että olen naivi, mutta ehkä sellaisena haluan pysyä:). Uskon että on hedelmällinen lähtökohta ajatella ihmisluonnetta, eettisenä ja rakastavana. Toki ihmiset voivat tehdä hirmutekoja, mutta kysymys ei mielestäni olekaan tällöin kypsän emansipoituneen ihmisen tekemästä teosta. Mielestäni hirmuteoissa on kysymys ihmisten pahaan kykenevistä egosta, eikä puhtaasta itseydestä. Mielestäni tämä naivi tapani ajatella voi olla huomattavasti parempi tapa ajatellu, kuin se, mitä jotkut politikot ovat tuoneet esille, että ihminen on perusluonteeltaan ahne. Uskon meidän käsityksiemme olevan itseään toteuttavia ennusteita. Uskotko sinä, että henkisesti tasapainoinen ihminen on ahne tai väkivaltainen?
Uskon, että pienellä lapsella on kyky rakastamiseen ja hänellä on puhdas omatunto. Suurin osa "pahoista" ihmisistä on ihmisiä, joita on kaltoin kohdeltu, ja ympäristö on tuhonnut heidän perusolemuksensa. Uskon ihmisen yksilöityessä palavaan oikeastaan tähän lapsen puhtaaseen viattomuuden tilaan.
Ajattelen länsimaisen Matti Meikäläisen kärsivän oman arvon tunteen siirrosta materiaan. Uskon, että tämä statusstressi on keskeinen syy ympäristöä vahingoittavaan kulutuskäyttäytymiseen.

Saara kirjoitti...

Anssi, vastaan kommenttiisi kokonaisella postauksella kunhan kerkeän :) Kiitos inspiraatiosta!

Katisar: Kuten taisinkin jo sanoa, minusta ei ole olemassa yhtä tiettyä ihmisluontoa, sen paremmin ahnetta kuin jaloakaan. Jokaisessa ihmisessä on aineksia niin hyvään kuin pahaankin. Kuitenkin olen sitä mieltä että ihmisen on hyvin vaarallista pyrkiä itse arvioimaan omaa "hyvyyttään" tai "pahuuttaan". Tällöin esimerkiksi paljon pahaa tehnyt jättää helposti kiinnittämättä huomiota siihen hyvän mahdollisuuteen mikä hänellä vielä on. Toisaalta taas ns. hyvät ja tiedostavat ihmiset ovat varsin järjestelmällisesti sokeita aikaansaamalleen pahalle ja saattavat loppujen lopuksi saada aikaan paljonkin pahaa.

Minulla on vähän vaikeuksia ymmärtää emansipoituneen ihmisen määritelmää: se näyttää kulkevan kehässä. Emansipoitunut ihminen ei tee suurta pahaa, mikä todistaa hänen emansipoitumisensa..?

En usko että täydellisen henkisesti tasapainoinen ihminen on ahne, väkivaltainen tai millään muullakaan tapaa paheellinen, mutta siitä olen hiukan huolissani että kaikki joihin olen hiukkaakaan tutustunut vaikuttavat tämän määritelmän perusteella hieman henkisesti tasapainottomilta... Toisin sanoen,
minusta on järkevää erottaa henkinen tasapainoisuus moraalisuudesta. Ihminen voi olla henkisesti tasapainoton esimerkiksi mielisairauden takia, mutta -kykyjensä rajoissa- moraalinen (eikä ketään voi moittia siitä ettei hänellä kerta kaikkiaan ole resursseja parempaan). Toisaalta ihminen voi olla myös henkisesti täysin normaali mutta moraalisesti heikko ja tietämätön.

Monet pahat ihmiset ovat toki itse saaneet kokea pahuutta. Toisaalta on paljon ihmisiä joita on kohdeltu huonosti mutta jotka silti ovat hyvin moraalisia. Olivat olosuhteet mitkä tahansa, ihmisellä on aina vapaus valita- ja sen mukana tuleva vastuu.

katisar kirjoitti...

Saara: Lähestyn tätä ihmisluonnon olemusta puhtaasti pragmaattisesti eli minkälainen ajattelutapa tuottaa todellisuutta, joka ei tuhoa luontoa tai lähimmäisiä. Käytännön elämässä ihmiset ovat, toden totta, hyvin monenlaisia toimijoita. Kaikkien suurten uskontojen keskeinen sanoma on lähimmäisen rakkaus, ja uskon, että ehän tasapainoisen ihmisen ajatteleminen rakastavana, luontoa kunnioittavana ja eettisenä on hyödyllistä.
Minulle on mahdotonta erottaa ihmisen tasapainoisuutta ja eettisiä kysymyksiä toisistaan. Väitätkö, että joku ihminen, joka väkivaltaisesti vapaa-ehtoisesti tapaa lähimmäisiään, voi olla samanaikaisesti henkisesti tasapainoinen?
Olen samaa mieltä kanssasi, että jokaisessa meissä on paha ja hyvä sisällämme. Korostan, mielestäni paha on kuitenkin egomme ominaisuus, eikä puhtaan transpersonaalisen minuutemme ominaisuus. Mielestäni koko inhimillisyytemme pitäisi levätä juuri puhtaassa itseydessä, joka on eettinen. Pienellä viattomalla lapsella on puhdas rakastava minuus. Vexi Salmi kuvaa saman:
Pieni tyttö,
heinäntuoksu,
metsäpolku,
puronjuoksu,
paljain jaloin rantaan kipitin.

Raikas kaste,
aamunkoitto,
linnunlaulu,
sirkansoitto,
kaislarantaa veteen kahlasin.

Kaikki oli vielä uutta,
poutapilven valkoisuutta,
ihastelin mielin avoimin.

Se pieni tyttö sisälläni on,
utelias ja niin estoton.
Sille oikea ja väärä on jo selvää itsestään,
vaikka kokemusten määrä
sitä pyrkii peittämään.

Se pieni tyttö sisälläni on,
niin kuin kajo aamuauringon.
Vaikka joskus maailmalla,
lapsen mielen unohdin.
Jossain aikuisuuden alla,
elää lapsi vieläkin.
Terveisin, ikuinen romantikko:)

Anssi kirjoitti...

En nyt haluaisi välttämättä olla tässä "paholaisen asianajajana", mutta kyllä pienillä lapsilla on kyky suureen julmuuteen ja suuri osa "inhimillisyydestä" tulee vasta opittuna, esim. niiden mainittujen uskontojen kautta, tai muuten.

Evoluutiopsykologisesti voidaan esittää uskottava hypoteesi, jonka mukaan sekä kyky taistella, tappaa ja tuhota, että kyky yhteistyöhön, luottamukseen ja kiintymykseen ovat molemmat hyödyllisiä eri tilanteissa.

Yksilön elämästä laumassa ja koko kulttuurista tulee sitten projekti, jossa joudutaan tasapainoilemaan näiden välillä. Molempiin suuntiin voi erehtyä: paitsi "pahuus" ja "itsekkyys" niin myös epäterve uhrautuva epäitsekkyys on historiassa saattanyt johtaa epäitsekkään yksilön (ja hänen geeniensä) omaan tuhoon tai koko heimon/kulttuurin/geenipoolin tuhoon.

Arkisemmin olen itse kokenut, että epäterve uhrautuminen johtaa yleensä vain katkeruuteen, vihaan ja tuhoavaan itsekkääseen vastareaktioon, ennemmin tai myöhemmin. Tai vähintään se johtaa passiiviseen masentuneeseen kyvyttämyyteen ja heikkouteen, joka ei kykene enää hyödyttämään edes sitä rakkauden kohdetta, jonka vuoksi aluksi on uhrauduttu.

Aika hyvä aforismi oli aikanaan Harald Hirmuisessa: kun Hamlet-poika kysyy Helga-äidiltään, kumpi on oikeassa, kun Harald-isä sanoo, että tärkeintä elämässä on "voima" ja äiti sanoo, että tärkeintä on "rakkaus". Tähän Helga vastaa: "Poikani, ne ovat sama asia."

katisar kirjoitti...

Ehkä olen idealisti,kuten jo aikaisemmin mainitsin:). Toisaalta viitekehykseni haen Jungilta, joten näkemyksiäni kyllä pystyn perustelemaan. Puer aeterna - ikuinen lapsi - tai kognitiivisessa psykologiassa "sisäinen lapsi" useammassa psykoterapiasuuntauksissa keskeinen osa psyykettämme ja mielenterveyttämme.
Kyllä lapsi pystyy tekemään pahaa, mutta pahantekijä ei olekaan tämä psykologinen, hyvinvoiva "sisäinen lapsi" vaan kyseessä on lapsi, jonka psykologisia tarpeita ei ole otettu huomioon. Monet meistä kärsimme vielä aikuisina niistä laiminlyönneistä, joista sisäiset lapsemme ovat joutuneet kärsimään. Eli kyllä me aikuiset pystymme halutessamme lapsetkin pilaamaan. Terveellä aikuisella on terve sisäinen lapsi. Se on vaistonvarainen, intuitiivinen osa meitä. Sairas, pahoinkohdeltu sisäinen lapsemme, voi olla keskeinen tekijä ahdistuksessamme. Kun sisäisen lapsemme tarpeet tulevat tyydytetyksi, hyppäämme aikamoisen askeleen yksilöitymisessämme eteenpäin.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments