Vaarallinen elämä bloggaajana

Hyvän mielen viikko on ohi! Jipii! Arvatkaa olenko uutisviikon ja Reaalimaailmaan kotiportin ulkopuolelle suuntautuneiden retkien ansiosta kiristellyt hampaitani?! Olen kyllä. Joskin, myönnettävä on että teemaviikko oli hyvä idea ja varmisti sen ettei aikani kulunut pelkästään kiukutellessa. Pohdiskelin kauneuden olemusta, läträsin lipeän kanssa ja sain aikaiseksi ruususaippuaa, muistin taas että hyvä mieli riippuu paitsi maailman yhteistyöhalusta, myös omasta yrityksestä. Mutta nyt, Rakkaat Lukijat, on edessä paluu arkeen ja Taloussanomissa muutama päivä sitten julkaistuun uutiseen jonka mukaan blogin pitäminen tai vaikkapa facebookissa sosialisoiminen voivat estää työnsaannin tai aiheuttaa muita hankaluuksia työelämässä.

Tiettyjen ammattien edustajille sosiaalisen median käyttäminen tai blogin pitäminen vapaa-ajalla ovat aitoja turvallisuusriskejä. Lähes jokaisen kohdalla ne ovat työllisyysriskejä- mistäpä esimerkiksi työtä hakiessa voi tietää, mitä mieltä Työnantajakandidaatti on blogikirjoittelusta tai muusta verkkonäkyvyydestä? Kuka haluaa palkata ihmisen joka esittää omalla nimellään yhteiskuntakritiikkiä, kirjoittelee moraalisaarnoja tai edes mielipiteitään? Esimerkiksi käsityöharrastajan blogi antaa aihetta epäillä että kirjoittaja hipsii työajallakin Ravelryyn heti kun pomon silmä välttää. Muotibloggarit taas ovat tuulitunneleita, arjesta kirjoittelevat lörppäsuita ekshibitionisteja ja vakavista aiheista kirjoittajat hankalia ihmisiä jotka ryhtyvät todennäköisesti suunnittelemaan vallankumousta kuutiostaan käsin… Voikohan työantajan ymmärtäväisyyteen luottaa edes filosofi jonka toimenkuvaan yhteiskunnallinen aktiivisuus ja ajatusten julkisuus ovat aikojen alusta asti kuuluneet vähintään yhtä sujuvasti kuin tieteellinen kirjoittaminenkin? Sietää epäillä. Toisaalta, koska tilanteeni on jo alun perinkin toivoton, rohkenen esittää hieman pohdittavaa myös Arvon Työnantajille. Ensinnäkin, kaivellessaan ihmisten vapaa-aikaa ja antaessaan löydöstensä vaikuttaa vaikkapa työhönottopäätösten tekoon he käyttävät sellaista yhteiskunnallista valtaa joka ei heille kuulu. Kuten kaikki teot, myös tällainen vallankäyttö (siis vallankäyttö joka perustuu mahdollisuuteen, ei moraaliseen oikeuteen) rakentaa maailmaa. Se antaa voimakkaan signaalin siitä että ajatteleminen, etenkin muun kuin oman navan ympärillä pyörivä, on puuhaa jota pitää varoa ja välttää. Mielipiteiden ilmaiseminen on vaarallista ja siksi on kaikkein turvallisinta tulla ihmiseksi jolla ei ole omia ajatuksia ja mielipiteitä ellet ole poikkeusyksilö joka voi tarvittaessa hankkia elantonsa mielipiteillään. Esimerkiksi yhteisten asioiden hoito ja yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuminen alkaa tässä normi-ilmastossa kuulua meritoituneille poliitikoille, ei suinkaan kaikille äänioikeutetuille. Kuitenkin toimivan demokratian perusedellytyksiin kuuluvat ajattelevat, aktiiviset, keskustelevat ja maailman menosta kiinnostuneet tavikset.

Taloussanomien artikkeli esitteli ongelman voimassaolevien valtarakenteiden mukaisesti: työnantajalle emme mahda mitään, siis työntekijän kannattaa olla varovainen. Tämä kertoo ensinnäkin siitä missä yhteiskunnassamme mennään: heikossa taloussuhdanteessa ja työttömyyden kasvaessa työntekijöiden ja työnetsijöiden on vain siedettävä työnantajalta epäasiallistakin vallankäyttöä. Toisaalta koska työntekijöillä on edelleenkin muodollinen sopimusvapaus, työnantajia ei voi kovin voimakkaasti paheksua siitä että he käyttävät tilaisuuden vallankäyttöön hyväkseen. Jokainenhan tässä vain ajaa omaa etuaan, ei siinä mitään henkilökohtaista ole…

Myös työntekijän on siis viisainta ajatella ennen kaikkea omaa etuaan. Omalla edulla tarkoitetaan tässä jotakin konkreettista ja lyhytnäköistä etua kuten työpaikan saamista. Sellaiset asiat kuin reaalinen mahdollisuus toteuttaa sananvapautta ja elää vapaassa yhteiskunnassa ovat tämän näkemyksen mukaan jotakin sellaista mitä ei tarvitse ajatella. Koska ne eivät suoranaisesti riipu kenenkään päätöksistä, on jotenkin liian monimutkaista ajatella että teot ja valinnat muokkaisivat yhteiskunnallista todellisuutta. Mutta jos todellisuus –ennen kaikkea yhteiskunnallinen todellisuus- on pitkälti sellainen miksi sen teemme, eikö siitä seuraa että esimerkiksi työnsaannin vaikeutuminen nettinäkyvyyden vuoksi rakentaa hiljaista, aivokuollutta yhteiskuntaa jonka epäkohtiin kukaan ei yritä puuttua…sellaista jossa harva työnantajakaan haluaisi todella elää? Jos taas arvostamme vapaata, itseään parantamaan pyrkivää yhteiskuntaa, meidän kannattaisi pyrkiä turvaamaan sen toimintaedellytyksiä. Esimerkiksi, työnantajan ei pitäisi lukea työnhakijoille viaksi sitä että heillä on ajatuksia, mielipiteitä ja asennetta. Henkilön mielipiteet tai julkiset tekemiset voivat tietysti olla kielteisiä monella tapaa. Luulisin kuitenkin että yhteiskunnan kannalta avoin typeryys on pienempi paha kuin kaikennielevä passiivisuus. Jos joku on avoimesti mitä tahansa: typerä, kummallinen tai sivistymätön, toisilla on mahdollisuus ymmärtää häntä. Mielipiteettömistä ihmisistä ei sen sijaan koskaan tiedä. He voivat tehdä mitä vain- eihän se että emme tiedä mitä vikaa jossakussa on tarkoita sitä ettei tällä ihmisellä ole huonoja puolia. Kaikilla niitä on, ja yleensä piilotettujen vikojen esiin tuleminen aiheuttaa elämässä paljon suurempia sählinkejä kuin tunnettujen puutteiden kanssa toimeen tuleminen. Toisin sanoen, työnantaja joka lukee työnhakijakandidaatin julkiset puutteet tälle viaksi, ei ehkä olekaan kaukaa viisas vain täsmälleen päinvastaista.

Tähän aiheeseen liittyy mielenkiintoisella tavalla keskustelu nimimerkkien käytöstä netissä. Jos on niin että käytännössä mikä hyvänsä mielipide voi olla sanojalleen haitallista, nimimerkkien takaa huuteleminen on erittäin puolustettavaa. Onhan sen vaihtoehtona suuri hiljaisuus. Toisaalta vilkaisu lähimmän päivälehden keskustelupalstalle paljastaa ettei nimimerkkejä yleensä käytetä arkaluontoisten asioiden esilletuomiseksi vaan suojaamaan loukkaavaa käytöstä ja sellaisia mielipiteitä mitä kirjoittajat eivät kehtaisi omalla nimellään julkaista. Tämä on jo nyt iso ongelma joillekin bloggaajille ja kokonaisille keskustelupalstoille. Jos –kuten on väläytelty- esimerkiksi blogin pitämiseen aletaan vaatia nimeä ja naamaa, pitäisi myös pystyä varmistamaan että yhteiskunnallinen (mukaan lukien työnantajapuoli) asenneilmasto on sellainen ettei tästä koidu haittaa kirjoittajille. Lisäksi pitäisi huolehtia niiden ihmisten sananvapaudesta joille jo nyt nimimerkillä kirjoittaminen on ainoa turvallinen mahdollisuus osallistua julkiseen keskusteluun. Arvelen että tämä on mahdoton yhtälö sääntelyllä ratkaistavaksi. Hyvää keskustelukulttuuria vaalimalla voimme kuitenkin kaikki vaikuttaa siihen että omalla nimellä kirjoittaminen yleistyisi netissäkin niiden kohdalla joilla ei ole painavia syitä nimimerkin käyttöön.

posted under , , |

3 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Yeah. Yksi änkyrä moralisti yhtyy edelliseen.

Ofelia kirjoitti...

Kyä näi o! Ja minusta tuntuu vielä, että jos pomolla ei ole muuta tekemistä kuin surffailla netissä kyttäämässä mahdollisen tulevan työntekijänsä kirjoitteluita, niin aika onnetonta. En minä ainakaan haluaisi pomoa joka ei voi luottaa siihen mitä näkee ja kuulee haastattelussa...

Mutta tästä sain kyllä hyvän idean: jos minut joskus muilutetaan töihin, hymyilen säteilevästi ja annan blogini osoitteen! "Käykää tutustumassa minuun paremmin täällä, lukekaa erityisesti kategoriat Orjuus ja Kapinointi." =D

Saara kirjoitti...

Änkyränä on hyvä olla :)

Ofelia, kerro sitten kun menet työhaastatteluun niin tulen salakuuntelemaan sen kulkua X)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments