Sisäinen käsityökalenteri

Koko talven neulepuikot ovat pysyneet tiiviisti käsissäni, mutta yhtäkkiä tahti alkaa hiipua ja hidastua. Ihanan Virityksen huippuinspiroivan postauksen innottamana hankin itselleni sekä kinnasneulan että kerän norolankaa omaa multnomah-huivia varten. Edistystä ei kuitenkaan ole juuri tapahtunut. Ulkona kinos ylettyy vielä reilusti polven yli ja hetkittäin tuntuu siltä kuin kevät olisi peruttu tältä vuodelta. Mutta sisäinen kalenterini taitaa olla valon määrän mukaan toimiva, aivan kuin puillakin. Sitä ei havaitse pukeutumisestani (samat mekot sopivat päälleni kesät ja talvet) eikä työtehtävistäkään, vaan siitä mitä käsityönurkassani on meneillään. Nyt se kertoo, että kevät on tullut ja suurten neuleinspiraatioiden aika on tältä erää ohi.

Neuleinnostus saapuu syysmyrskyjen selässä, kun illat muuttuvat kylmiksi ja pimeiksi. Toki neulon muulloinkin jos tarve vaatii, mutta suuren inspiraation tuntu touhusta puuttuu. Talvella sen sijaan on ylellistä käpertyä vahtimaan takkaa lämpimien lankakerien keskellä. Kun puutarhassa on hiljaista, riittää aikaa isommillekin projekteille. Neutraalien värien valtaamassa utuisessa maisemassa värikkäät langat tuntuvat terapeuttisilta.

Kevään koittaessa villat kuitenkin menettävät hohdokkuutensa. Oikeastaan, koko neulominen alkaa tuntua jotenkin raskaalta. Mieleen tulee että voisi aloittaa jonkun virkkuutyön. Jotain vaaleaa ja tähän mummontupaan sopivaa. Varmaksi kevään merkiksi voi siis laskea sen kun posti eilen toi lastin kalalankaa josta jonakin päivänä tulee päiväpeite. Virkatuissa päiväpeitoissa on sitä jotakin. Sitä jotakin mikä minua viehättää muissakin vanhanaikaisissa käsitöissä. Onneksi kotimmekin on vanhanaikainen ja – edellisten asukkaiden tekemästä perusteellisesta remontista huolimatta – edelleen paikka joka näyttää joka näyttää kaipaavan kaunistuksekseen ruutupitsiverhoja ja ristipistotöitä ja hylkivän kaikkea mikä näyttää 1970-luvun jälkeen tuotetulta. Vain puolison dvd-kokoelma ja minun ympäriinsä sirotellut avaruustutkimusta käsittelevät tieteelliset artikkelit muistuttavat siitä että täällä eletään sittenkin vuotta 2010. Siinä sitä muistutusta onkin riittävästi.

Keväiset käsityöhetket kuluvat siis virkkuun parissa. Virkkaaminen on siitäkin kätevää että sitä voi tehdä myös vaikka bussissa istuessa. Vaikka puutarhassa pitäisikin kiirettä, aina jotakin ehtii saada aikaiseksi. Sitten jossakin vaiheessa, säiden lämmittyä niin paljon että elämä siirtyy talosta puutarhaan, koittaa Kirjontatyökausi. Siinä missä keväinen mieltymykseni virkkaukseen on jotenkin ymmärrettävää, kesäisestä kirjontavillityksestä puuttuu kyllä kaikki järki. Kirjonta vaatii paljon pientä, helposti hukkuvaa ja sekaisin menevää sälää jonka kuljettaminen talon ja puutarhakeinun välillä käy työstä. Lisäksi se sujuisi parhaiten tasaisessa valaistuksessa, jollaista ulkona ei yleensä ole. Siinä minä sitten olen, puutarhakeinussa jonka käsinojalla tasapainottelen värikortteja lukemattomine lankoineen, saksia ja karttaa jota on seurattava pilkuntarkasti. Lisäksi kirjontatyön tekeminen vaatii ehdottoman puhtaita käsiä ja vaatteita –ja mitenkäs hyvin ne sopivat yhteen keväisen puutarhan kanssa jossa on loputtomasti tehtäviä, hevosenlanta hajahtaa ja puista tippuu pieniä roskia? Jos loogisesti ajatellaan, kirjominen olisi ilman muuta talvikäsityö, mutta jostakin syystä inspiraatio iskee nimenomaan kesällä. Tänäkin talvena olen tainnut koskea Ikuisuusristipistoon vain parina iltana. Kun ei vain hotsita. Kummallisinta on, että jos valitsemani kirjontatyö on mitenkään järkevän kokoinen, saan kesän aikana valmistakin aikaan. Hylkään ristipistot yleensä siinä vaiheessa kun sadonkorjuuaika koittaa ja korjuu- ja säilöntäkiireet vievät kaiken liikenevän ajan. Jonakin niistä päivistä lasken käsityöni sivuun vain hetkeksi joka venyy kolmen vuodenajan mittaiseksi. Kun kiire taas hellittää, alkaa ilmassa olla jo sadetta ja kylmää, ja paljastuu että neuleita tarvittaisiin lisää…

posted under , |

3 kommenttia:

Liisa kirjoitti...

Oikein huvittaa miten minunkin kelloni kääntyy samalla tavalla pois villoista. Ei ole enää pakko neuloa lapasia. Sen sijaan olisi tarve aloittaa taas tilkkupeitto. Kasvivärjäystäkin voisi jo ajatella vaikka lunta on metri.

Jos kinnasneula alkaa uudelleen kutkuttaa ja kirjallinen ohje ei tunnu avaavan asiaa, niin filosofi on tervetullut tänne Espoon Lahnukseen kädestä pitäen -sessiota varten.

Saara kirjoitti...

Oi, tilkkupeitto! Sellainenkin pitäisi ehdottomasti tehdä.

Kiitos, tartun mielelläni tarjoukseesi opetustuokiosta :)
Tunnustan että kinnasneula jäi syrjään kun ohjeet (löysin lopulta 3 erilaista) eivät ottaneet millään avautuakseen. Sain muutaman illan aikana aikaiseksi hienoja linnunpesän pehmusteita, mutta eivät ne kyllä kaavioiden aloituksia paljon muistuttaneet...

Ensimmäinen silmukka on kaikissa ohjeissa kuvattu suht selkeästi, mutta minulle tuli ylitsepääsemättömiä ongelmia toisen ja kolmannen silmukan kohdalla- siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa tekemään sitä ketjua mutta ei oikein vielä ymmärrä, mihin suuntaan...

Liisa kirjoitti...

Joo, juuri noin siinä käy. Minä en tajunnut viedä aloituksiani linnuille vaan ne päätyivät kompostiin. Neulakintaan tekeminen poikkeaa siinä määrin muista tavallisemmista käsitöistä, että kerta kaikkiaan ei tajua minne päin pitäisi edetä - ymmärrän ongelmasi täysin.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments