Peto pihallani

Nähdäkseni ihmeitä minun ei tarvitse astua ulos suureen maailmaan kotiportin takana, vaan riittää että avaan ulko-oven. Miten kukaan voisikaan tuntea itsensä mökkihöperöksi paikassa josta näkee tähtikirkkaana yönä paljain silmin Andromedan galaksiin, kahden miljoonan valovuoden päähän asti? Puutarha on juuri riittävän iso tarjotakseen loputtomasti ihmeteltävää ja yllätyksiä. Aina ei tarvitse nähdä vaivaa edes ovesta ulos kurkistamisen vertaa. Tämäkin aamu oli taas niitä aamuja joina aitiopaikat oli katettu keittiön ikkunan ääreen. Tulin paikalle ilmeisesti vain hetki sen jälkeen kun kanahaukka oli napannut omenapuusta saaliin ja asettunut syömään sitä vähän matkan päähän. Hangelle pöllynneet höyhenet paljastivat että haukan ateriaksi päätynyt otus oli todennäköisesti varis. Itse dramaattinen hyökkäys oli jäänyt meiltä näkemättä, mutta pian huomasimme että jälkipelissäkin riitti seurattavaa.

Petolinnun läsnäolon pihalla huomasi muustakin kuin lyhyen kamppailun jäljistä ja itse kanahaukasta joka istui aterioimassa. Lintulauta oli tyhjä –lukuunottamatta itsetuhoista oravaa (Virkkalan oravat ovat poikkeuksellisen itsetuhoista sakkia. Kysykää keneltä tahansa joka on joskus ajanut Lohjan ja Virkkalan väliä oravanraatojen kirjavoimaa Virkkalantietä pitkin). Sekin näytti hermostuneelta ja uskalsi tehdä vain lyhyitä pyrähdyksiä lintulaudan pähkinöiden perään. Vähän ajan päästä harakka uskaltautui varovaisesti lähestymään haukkaa, ilmeisesti rääppeiden toivossa. Sekin tuli nopeasti toisiin ajatuksiin, ilman että haukan tarvitsi muuta kuin päätään nostaa. Vain puhelinlangalle kertyi tasaiseen tahtiin tummapukuista hautajaisväkeä kuin kirkonpenkkeihin- kenties vainajan sukulaisia? Vain haukalla ei ollut kiirettä minnekään. Sen tarvitsi vain olla olemassa ja maailma sen ympärillä rauhoittui. Ravintoketjun alemman asteikon vallannut hermostuneisuus oli toki käsinkosketeltavaa- siellä jossakin turvallisen välimatkan päässä.

Kanahaukkakin on saanut osansa Suomessa 1800-luvun lopulta viime vuosikymmenille asti voimissaan olleesta petovihasta joka riistanhoidon nimissä hävitti suuren osan petoeläinkannoistamme. Vielä nykyäänkin monet suhtautuvat petoeläimiin pelon sekaisella vihalla. Perimmäisiä syitä tähän voi vain arvailla. Emmekö vain siedä kilpailijoita, siis lajeja jotka pystyvät ottamaan tarvitsemansa väkivalloin? Vai muistuttaako pedon katseleminen meitä omista petomaisista piirteistämme, niistä jotka haluaisimme mieluiten unohtaa ja teeskennellä että pohjimmiltaan olemme sävyisiä kasvissyöjiä, huolimatta kilpailuvietistämme, tuhoavista taipumuksistamme ja eteenpäin katsovista saalistajan silmistämme? Esimerkiksi kaniinit tunnistavat ihmiset heti petoeläimiksi, ja vaatii määrätietoista lempeyttä saadakseen ne vakuuttumaan hyväntahtoisuudestamme. Täysin ne eivät vakuutu koskaan. Monien mielestä kanit ovat arkoja eläimiä- mutta minä luulen että nämä ihmiset eivät ole tulleet ajatelleeksi että suurpedon läheisyydessä varuillaan oleminen on pelkästään järkevää. Me voimme tuntea itsemme hyväntahtoisiksi, mutta se ei vielä riitä todistamaan että todella olemme sitä.

Pelkäämmekö alitajuisesti että luonnon herruutemme luonnon yli on vain tilapäistä? Vai freudilaissävytteisesti muistutuksia siitä että on vielä olemassa muutamia –enimmäkseen toki sukupuuton partaalle ahdistettuja- eläimiä joille me kelpaamme ruuaksi? Tuntuu omistuiselta ajatella että me jotka olemme valloittaneet maailmaa ja alkaneet rohkeasti tähyillä kohti taivaita, olisimme samalla myös olentoja jotka antavat ruumiinsa mieluummin matojen kuin leijonien ruuaksi. Tai, ehkä kysymys on sittenkin siitä samasta syystä joka saa ihmisten enemmistön suojelemaan mieluummin pörröisiä turkiseläimiä kuin rumia ja tavoiltaan ällöttäviä lajeja? Me haluamme että luonto on söpö ja lempeä, kadotettu Eedenin paratiisi jonne voimme aina kaivata, paikka jossa leijonat ovat uljaita mutta elävät rauhassa pienten villavien karitsojen kanssa. Jos luonto on myös jotakin muuta, emme halua siitä mitään tietää. Emmekä silloin kaipaa kanahaukkoja jotka törkeästi tulevat pitämään päivällisiä puutarhaan, muistuttaen meitä siitä että luonnon järjestys ei ole inhimillisellä tavalla moraalinen järjestys. Mutta silloin unohdamme myös sen että luonnolla juuri sellaisena se kuin se on, paikkana joka tarjoaa julman lopun monelle onnettomalle varikselle, olisi aivan oma kauneutensa ja arvonsa.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments