Perhearvot, nuo turmeluksen kätyrit

Etiikkaan perehtyneet filosofit ovat –yleisesti ottaen- väkeä joiden seurassa moraalisi on turvassa. Voit saada moraaliseen pulmaasi eri vastauksen riippuen siitä keneltä satut kysymään, mutta ammattitaitoinen filosofi antaa näkemykselleen aina selkeät ja johdonmukaiset perustelut. Nuhteettomuus onkin sitten toinen juttu. Sen olen itsekin ehtinyt huomata kieppuessani moraalini kanssa Reaalimaailman pyörteissä. Yleisesti ottaen, monelta osin eettisesti kestämättömässä nykymaailmassakin on aivan mahdollista puolustaa hyvettä. Siihen vaaditaan lähinnä omaneduntajun mahdollisimman täydellistä puuttumista ja toiseksi sitä että joskus on valmis tinkimään nuhteettomuudesta reilusti.

Tämä moraalisessa maailmassa toimimisen kompleksisuus käy hyvin esiin filosofian historiasta: jo antiikista lähtien filosofit ovat tutustuneet vankiloihin ja maanpakoon siinä missä kuninkaiden hoveihin ja korkeisiin virkoihinkin. Nykypäivään tultaessa tilanne ei ole olennaisilta osin muuttunut: on filosofeja joiden kuulemisesta rikkaat ja vaikutusvaltaiset eivät saa tarpeekseen. Ja niitä joiden yhteiskunta haluaa kovasti vaikenevan ja hankkivan vaikka lobotomian.

Oikeusfilosofiassa moraalin ja oikeuden välinen jännite ilmenee herkullisimmillaan. Nuhteettomuuden ja moraalin välinen hieman hienosyisempi jännite on saman ilmiön arkiversio. Se on paljon yleisempikin, aivan niin kuin riiteleminen on yleisempää kuin riidan vieminen käräjille.
Seksuaalietiikassa ja perhe-elämän etiikassa tämä jännite tulee erityisen hyvin esiin. Tämä tuli mieleeni kun näin Kristillisdemokraattien uuden kampanjajulisteen jonka teemaksi he ovat nostaneet perhearvot. Pitkäaikaiset lukijat varmasti jo tietävät, minne kristillisoikeistolaiset perhearvot saa minun puolestani tunkea. Joten ei siitä sen enempää. Aina on kuitenkin hauskaa ja valaisevaa miettiä ”miksi”-kysymyksiä. Tahollaan niitä on pohtinut myös Arhi.

Niin, mitä nämä perhearvot edes ovat? Kristillisdemokraattien poliittisesta toiminnasta päätellen kaikilla ei ensinnäkään ole oikeutta perustaa tätä uljasta yhteiskunnan perusyksikköä. Ensiksikin on oltava hetero, tai siinä tapauksessa että olet biseksuaali, sinun on älyttävä valita Oikein. Itse asiassa, kristillisoikeistolaisen retoriikan voisi kuvitella suuntautuvan nimenomaan biseksuaalien paimentamiseen- mitenkään muuten ei voine tulkita kauhuskenaarioita homostelun yleistymisestä. Jos ihminen on umpihetero, niin mikään määrä oikeudellisia sanktioita ei saane häntä yhtäkkiä muuttumaan homoksi. Ei, uhkana ovat Pelottavat Bisset jotka kykenevät rakastamaan ihmisiä sukupuolesta riippumatta. Pakkohan sellainen holtiton filantropia on ruotuun saada.

”Perhearvot” viittaavat laajemminkin yhteiskunnan (tuhoontuomittuihin) pyrkimyksiin rajoittaa kansalaisten rakastamista. Puhutaan kauniisti siitä miten yhteiskunta tukee normien ja sanktioiden avulla perheiden koossapysymistä. Hetkinen, hetkinen… en minä ainakaan halua että Puoliso pysyttelee kanssani sanktioiden pelosta tai siksi että se on ”kunniallista”. Minä haluan että hän on sitoutunut minuun täysin vapaaehtoisesti, esimerkiksi siksi että rakastaa minua ja elämän yleisistä vastoinkäymisistä ja erityisistä vioistani huolimatta on vakuuttunut siitä että hänen on parasta sitoutua minuun ja olla kanssani. Kuvittelen olevani näine toiveineni aivan normaali vaimoihminen. Lisäksi minusta on järkevää ajatella että vaikka yhteiskunta voi sitoa ihmiset toisiinsa monenlaisten pakkojen avulla, vain ihmiset itse kykenevät sitoutumaan. Yleensä he tekevät niin vieläpä aivan vapaaehtoisesti.

”Avioliiton aseman puolustaminen” ei jostakin syystä ole kristillisoikeistolaisessa retoriikassa tarkoittanut ensisijaisesti perheiden arjen helpottamiseen tähtääviä toimenpiteitä. Sen sijaan se on tähdännyt ja usein myös johtanut väärin valitsevien elämän suoranaiseen kurjistamiseen keinoilla jotka vaihtelevat pienestä kiusanteosta (kuten siitä etteivät rekisteröidyt parit saa ottaa yhteistä sukunimeä) julmaan syrjintään (kuten siihen ettei lähtömaassaan laillisesti kaksi vaimoa ottanut maahanmuuttajamies voi Suomeen saavuttuaan turvata kuin toisen vaimon aseman laillisena aviopuolisona). Toisaalta niille joille avioliitto on oikeus, se on vain piirun päässä pakosta. Esimerkiksi seksuaalisuuden rajaaminen avioliiton piiriin tarkoittaa sitä että kristillisissä piireissä solmitaan avioliittoja tänäkin päivänä lähinnä seksi mielessä. Sen kuvitellaan olevan moraalista. Koska päämäärän ajatellaan oikeuttavan keinot, maassamme on myös lapsia jotka eivät saa asiallista seksuaalivalistusta vaan annoksen pelottelua ja vaatimuksia täydellisestä pidättyvyydestä avioliittoon asti. Mikäpä olisikaan hirmuista seksin puutetta parempi tapa toimittaa nuoret äkkiä naimisiin? Traumojen lisäksi seksuaalisuuden ehdottomasta rajoittamisesta avioliittoon seuraa sukupuolitautien leviämistä, turhia abortteja, ei-toivottuja lapsia ja onnettomia avioliittoja. En tiedä, johtuuko kaiken tämän pahan kutsumisesta ”moraaliksi” se että moraali nähdään maallikkojen keskuudessa usein synonyymina järjettömille rajoituksille ja kielloille. Toivottavasti ei, koska tällaisista käsityksistä seuraavan pahan jäljet ovat yhteiskunnassamme – jos mahdollista – vielä edellä luettelemiani asioita pahempia.

Perhearvoihin kuuluu myös lasten tekeminen, sitten kun on ensin päästy siveästi naimisiin. Tämäkin normi koskee vain kunnon heteropareja, mutta heille (meille) se onkin sitten sosiaalinen vaatimus. Luulisin että jokainen itseni ikäinen tai vanhempi ihminen on havainnut tuttavapiirissään että osittain näiden arvojen johdosta lapsia tekevät monet sellaiset ihmiset joiden olisi ollut syytä pysytellä lapsettomina. Lasten hankkiminen on huomattavasti helpompaa kuin heidän kasvattamisensa –mikä näkyy esimerkiksi kaltoinkohdeltujen, pahoinvoivien ja huostaanotettujen lasten määrässä. Normi jonka mukaan perheessä kuuluu olla lapsia ja jonka mukaan lapsettomuus on poikkeavaa ja seliteltävää, aiheuttaa yhteiskunnassamme suurta kärsimystä. Minusta paljon parempi perhearvo olisi ettei lasten saamista nähtäisi minkään luokan moraali- tai kunnollisuuskysymyksenä vaan asiana joka se todella on: jokaisen perheen yksityisasiana.

Lasten hankkimisesta pääsemmekin seksuaalisuuteen yleisellä tasolla. Kristillinen oikeisto puhuu seksuaalisuudesta ”arvokkaana” asiana. On kuitenkin erehdys kuvitella että tällä tarkoitettaisiin kaikkea tasavertaisten kumppanien välistä seksuaalisuutta tai ihmisten oikeutta olla seksuaalisina olentoina sellaisia kuin ovat niin kauan kuin se ei vahingoita muita. Eivätpä he puhu edes moraalista siten miten esimerkiksi itse, tieteellisen etiikan ammattilaisena, sen ymmärrän: ihmisen pyrkimyksestä hyvään, luonteen kehitykseen tai pyrkimykseen kohdella muita oikeudenmukaisesti ja lempeästi. Homot me jo käsittelimmekin. Mutta sopiiko kristilliselle oikeistolle se että esimerkiksi transvestiitit, sadomasokistit tai polyamoriset ihmiset toteuttavat seksuaalisuuttaan täysimääräisesti ja kumppaneitaan rakastaen ja kunnioittaen? Vai ovatko poikkeamat vaniljaisesta normista sairaita, paheellisia tai molempia, vain sillä perusteella että ne ovat vähemmistömieltymyksiä? Kuinka paljon kärsimystä yhden oikean seksuaalisuuden mallin yhteiskunnassa aiheutuu siitä että vähemmistöjen on pysyteltävä hiljaa, piilossa ja häpeässä?

Perhearvojen ylläpitäminen siis aiheuttaa jo sinällään paljon kärsimystä. Lopuksi haluaisin kiinnittää huomiota erääseen epäsuorempaan kärsimyksen muotoon: siihen miten käy yhteiskunnassa jossa kristillisoikeistolaiset perhearvot yhä vaikuttavat ihannenormien muodossa.
Jos normeiksi valitaan epärealistiset ja jyrkät arvot ja niitä pönkitetään vastakkainasettelun voimalla, kuten leimaamalla kaikki vaihtoehdot suoralta kädeltä moraalittomuudeksi, niiden vaihtoehdoksi tosiaan muodostuu moraalittomuus. Miksi ne jotka törmäävät perhearvojen tuhoisiin vaikutuksiin tai ovat alun perinkin poikkeavia tai epäonnistujia, edes yrittäisivät etsiä parempaa jos heille on vakuutettu ettei pelastusta Ainoiden Oikeiden Arvojen ulkopuolella voi olla? Nitistäessään vastarinnan voimallisesti Ainoat Oikeat Arvot tuottavat siis itse sen moraalittomuuden jota ne vastustavat. Kuitenkin vaihtoehtoja olisi olemassa: vastuullisuus, lempeys, kunnioitus, kaikki ne hyveet ja peukalosäännöt jotka toimivat muillakin elämän aloilla. Meillä on jo hyveet ja järki jonka avulla voimme pohtia, mitkä olisivat parhaita tapoja toteuttaa niitä. Mihin me enää Perhearvoja tarvitsemme?

2 kommenttia:

Rr kirjoitti...

Olen lievästi sanottuna sanaton tuon maailmoja syleilevän inhimillisen itseriittoisuuden ja "viisauden" tulvan keskellä ja sanon,että "oi aikoja, oi tapoja".
Niin ,olen sanaton ja pahoinvoiva. Olen pahoillani.

Saara kirjoitti...

Jos sinulla ei ole mitään rakentavaa sanottavaa, sanattomalla linjalla jatkaminen on erinomainen ajatus.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments