Ateismin tyhjyydestä sekä vihan ja kritiikin eroista

Onko ateismi tyhjää? Näin väittää tohtorikoulutettava Ilse Paakkinen tämän päivän Hesarin vieraskynäpalstalla. Olen Paakkisen kanssa samaa mieltä siitä että uusateismi pyörii monoteistisen uskonnon kritiikin ympärillä. Kuitenkaan uusateistinen uskontokritiikki ei keskity monoteistien historian aikana tekemillä hirmuteoilla mässäilyyn. Miksi keskittyisi, kun vuosituhansien kuluessa on kehitelty runsaasti tiukkoja argumentteja monoteistisen jumalan olemassaoloa vastaan? Koska samaan aikaan ei ole vastaavasti onnistuttu kehittämään yhtään vedenpitävää argumenttia kuvatun kaltaisen jumaluuden olemassaolon puolesta, ateismi näyttää paremmin perustellulta kuin uskonto. Ehkäpä Paakkinenkin pohjimmiltaan tietää tämän, perustuuhan hänen uskonnon puolustuksensa pragmaattisille argumenteille? Paakkisen mukaan uskonnosta seuraa ihmiselle monenlaista hyvää ja kaunista. Onhan se hienoa jos näin on, mutta se että uskomuksella on myönteisiä seurauksia ei tarkoita vielä sitä että se olisi tosi. Pragmatistinen totuusteoria ei ole ihan viimeisin sana tietoteorian alalla. Päinvastoin, vahva sitoutuminen uskomuksiin pragmaattisilla perusteilla on testattu ja hyväksi todettu tapa mennä metsään. Kai Paakkinen on tieteenharjoittajana sentään sitä mieltä että kaikkein parasta olisi pyrkiä muodostamaan tosia uskomuksia, tai vähintään hyvin perusteltuja uskomuksia?
Koska niin tekojen kuin uskomustenkin seuraukset ovat spekulaatiota -toisin sanoen, niiden olemassaolo on kovasti kyseenalaista toiminnan hetkellä-, on nähdäkseni vaikeaa argumentoida sen puolesta että ne voisivat toimia yhtä tukevina perusteina uskomuksille kuin nykyisyydessä tai menneisyydessä eksistoivat tosiseikat.


Etenkin Suomessa uusateistit tosiaan käyttävät runsaasti aikaa kristinuskon kritisoimiseen. Tähänkin on olemassa hyvät ja yksinkertaiset perusteet: valtioon kiinteästi sidoksissa olevana uskontona kristinusko vaikuttaa yhteiskunnassamme sielläkin missä sen ei pitäisi. Niin kauan kuin valtiossa harjoitettavat uskonnot ovat eriarvoisessa asemassa eikä kaikkien metafyysisten kantojen kannattajia kohdella tasa-arvoisesti, kritiikki on sekä perusteltua että tarpeellista. Kertaan vielä vanhaa: kristinusko ei ole todempaa kuin muut katsomukset millään objektiivisilla perusteilla. Edelleen, objektiivisesti mitattuna se ei ole moraalisesti muita mahdollisia katsomuksia parempi. Ihminen ei tarvitse uskontoa moraalin perustaksi eikä avuksi eettisten kysymysten ratkaisemiseen (mikä onkin hyvä, ottaen huomioon missä uskontojen sekamelskassa täällä eletään). Kristinuskon valta-aseman maassamme voisi arvella johtuvan aivan muista syistä kuin sen erinomaisuudesta, esimerkiksi siitä että kansa on aikanaan pakotettu tunnustamaan sitä. Ja viimeiseksi: jos (valtakirkon)kristinusko on niin kiitettävää ja hyvää, miksi sen täytyy jatkuvasti pönkittää asemaansa pakkojen ja syrjinnän avulla? Miten on mahdollista ettei sen erinomaisuus puhu omasta puolestaan niin että me pakanatkin sen tajuaisimme ilman että asia miekalla piirretään? Ainakaan minulla ei ole mitään kristittyjä vastaan henkilöinä. Olen suorastaan sitä mieltä että uskonnollisuus voi olla yksilöiden tasolla hyvä ja elämää rikastuttava asia (ja vilpittömyyteni todistanee se että itse olen julkipolyteisti). Lupaan lakata kritisoimasta monoteismia –mukaan lukien kristinuskoa- heti kun se lakkaa yrittämästä käyttää valtaa toisin ajattelevia ja yhteiskunnan heikkoja kohtaan, lakkaa väittämästä olevansa ainoa tai perimmäinen totuus tai vaihtoehtoisesti esittää tälle väittämälle pitävät todisteet, heti kun se ryhtyy pysymään totuudessa sen sijaan että väittäisi helposti epätosiksi osoitettavien väitteiden olevan tosia ja helposti kumottavien argumenttien olevan pitäviä, ja heti kun se suostuu laskeutumaan tasa-arvoiseen asemaan muiden katsomusten kanssa. Toisin sanoen, suuri osa monoteismikritiikistäni kohdistuu kirkon harjoittamaan yhteiskunnallisen vallan väärinkäyttöön ja tuntemieni monoteismin muotojen havaittavaan totuudenvastaisuuteen. Todettakoon nyt erikseen, että arvostelen samoilla kriteereillä kaikkia uskontoja ja katsomuksia, mukaan lukien sitä jonka kannatajaksi itseni luen.

Tästä päästäänkin toiseen Paakkisen ateismikritiikin ongelmaan: Paakkinen ei puolusta uskonnollisuutta yleisesti –mikä saattaisi ymmärtääkseni onnistuakin. Sen sijaan hänen uskonnon hyödyiksi listaamansa asiat ovat –yllätys, yllätys- monoteististen uskontojen tarjoamia "hyötyjä" (lainausmerkeissä siksi että ko. asioiden hyödyllisyydestä voidaan olla montaa mieltä). Esimerkiksi siirtymäriitit eivät ole mitenkään välttämättä uskonnollisia. Tietäähän Paakkinenkin varmasti ettei avioliitto ollut kirkollinen riitti kristinuskossakaan ennen keskiaikaa. Vasta tällöin avioliitto kirkollistettiin- kirkon maallisten intressien vuoksi. Tämänkin jälkeen vihkiminen toimitettiin pitkään kirkon portailla, koska toimitus katsottiin sopimattomaksi kirkon sisällä suoritettavaksi. Siirtymäriitit voivat olla hyvin kulttuurisia tai yhteiskunnan sekulaarien instituutioiden toimittamia. Nykypäivänä on aika paksua väittää että esimerkiksi avioliittoon siunaaminen on lähtökohtaisesti uskonnollista. Olemmeko me siviilisti vihityt kenties vähemmän naimisissa? Onko lakikirja jonka säännösten puitteissa siviiliriitit toteutetaan kenties vähemmän todellinen ja sitova kuin raamattu? Miten se on mahdollista esimerkiksi avioliittoon vihkimistilanteessa, jossa lakikirjasta löytyy vihkikaava mutta raamatusta ei? Toisaalta, etenkään suomalaisella ateistilla ei ole hätäpäivää perinteiden suhteen. He ovat tervetulleita vaikka lainaamaan suomalaispakanallisia riittejä. Ne eivät uskon puutteesta pilaannu ja ne voi toimittaa implikoimatta että riitin suorittaja uskoo jumaliin. Juurettomuus ja positiivisen katsomuksen puute eivät siis mitenkään selvästi seuraa ateismista, joka on yksinkertaisesti jumaluskon puutetta tai (monissa tapauksissa) uskomista siihen ettei jumalia ole. Ateismi on katsomus joka on yhdistettävissä monenlaisiin katsomuksiin ja kulttuureihin. Jos ateismia väitetään juurettomaksi, väitettä on siis perusteltava lähemmin.

Lopuksi, Paakkinen sortuu näyttävästi alkeelliseen tulkintavirheeseen: selvästi ennakkoasenteellisena ja kritiikkinsä kohteeseen puutteellisesti perehtyneenä tulkitsijana hän julistaa tietävänsä, mistä uusateismissa on todella kyse: vihasta ja uskonnollisten traditioiden väärinymmärtämisestä. Jos hänellä on näkemykselleen perustelut, toivoisin että hän olisi esittänyt ne. Suomen Akatemian huippuyksikön opetuksesta en tiedä, mutta meillä käytännöllisen filosofian laitoksella opetetaan etteivät omat tulkinnat kelpaa objektiiviseksi tarkoitetun argumentaation perusteluiksi. Se että Paakkinen kuvittelee uusateistien kannan perustuvan väärintulkintoihin, toimii perusteluna ainoastaan siinä tapauksessa että näin todella on. Toisin sanoen, väite toimii siinä tapauksessa että Paakkinen joko todistaa olevansa olento jonka ei ole mahdollista erehtyä tai tulkita ateisteista tekemiään havaintoja väärin tai puutteellisesti, tai esittää mielipiteidensä ulkopuolisia perusteluita. Tieteenharjoittajien keskuudessa oman erehtymättömyyden todistamista pidetään niin mahdottomana että mieluummin lähdemme etsimään ulkopuolisia perusteluja väitteillemme. Paakkisen väitteet väärintulkinnasta olisivat kaivanneet tarkkoja perusteluja etenkin siksi että vastakkaiseen mielipiteeseen voisi päätyä esimerkiksi lukemalla suoraan Dennettiä, Dawkinsia ja Harrisia. Paakkisen väite uusateismin epä-älyllisistä perusteluista on nykymuodossaan olkiukko.

Paakkinen puhuu paljon vihasta (jonka hän määrittelee ateistien ongelmaksi). Julkisessa keskustelussa näyttää nykyään olevan yleisemminkin muotia syyttää keskustelun vastapuolta vihasta tavalla joka muistuttaa lähteen myrkyttäminen- ad hominem:ia. Vihasta syytetyn osapuolen argumentteja ei enää tarvitse kuunnella eikä arvioida, vaan ne voi kaikki leimata vihaisen ihmisen kiukutteluksi jonka sivistynyt sivuuttaa kulmakarvan kohotuksella. Minusta vihakortin käyttöön pitäisi suhtautua hyvin varovaisesti. Toista on niin helppo syyttää vihasta silloin kun kyse on pelkästä erimielisyydestä tai -herraparatkoon- siitä että tämä esittää erityisen hyvin purevaa kritiikkiä. Kritiikin purevuushan ei johdu sen esittäjän pahuudesta vaan siitä että omassa näkökannassa on joko todellinen tai ilmeinen heikkous johon analyyttinen mieli voi tarttua. Eriävät mielipiteet tai radikaalit mielipiteet eivät sinänsä ole vihaa, ja siksi meillä pitäisikin olla esittää hyviä todisteita vihasta ennen kuin käymme ketään siitä syyttelemään. Toisin kuin esimerkiksi Paakkinen näyttää uskovan, omat mielipiteet ja tulkinnat tai se että koen olevani hyökkäyksen kohteena, eivät ole tällaisia todisteita.

Vihasta syytetyt ovat puolestaan kehittäneet turvakseen vakiopuolustuksen: emme me vihaa, me vain olemme kriittisiä! Kuten sanottu, usein tästä on tosiaan kyse, mutta toisaalta esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa on jo moneen kertaan nähty että se mitä kriittiseksi väitetään voi olla myös vihaa. Kritiikistä siirrytään vihaan (tai muihin irrationaalisuuden muotoihin) silloin kun kriittisen mielipiteen perusteluiksi esitetyt järkiargumentit osoitetaan kestämättömiksi, vihan motivoima henkilö ei silti ole valmis muuttamaan mielipidettään. Hän ryhtyy esittämään omia mielipiteitään ja tulkintojaan tosiasioina, pelottelee tai yrittää muuten edistää kantaansa tunteisiin vetoavilla argumenteilla. Siellä missä on vihaa, virheargumentit kukoistavat ja keskustelu on helposti tuomittu taantumaan riitelyksi. En ole kuitenkaan varma, auttaako tässäkään tilanteessa se että vastapuoli nostaa vihan pöydälle ja vaatii saada alkaa puhua toisen vihantunteista. Ylemmyydentuntoisen keittiöpsykologian avulla ei ole tietääkseni saatu montaakaan ihmistä näkemään järjen valoa. Olimmepa sitten vihaajien tai väärinymmärrettyjen kriitikoiden leirissä, dialogin onnistuminen edellyttää että jaamme yhteiset päämäärät: pyrkimyksen totuuteen ja sen mahdollisuuden että omassa rakkaassa mielipiteessä saattaa olla korjattavaa. Nimitteleminen ja marttyyrileikit olisi itse kunkin pitänyt jättää samaan naulaan kurahousujen kanssa.

9 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Kas! Itse ajattelin tänä iltana taas käsitellä kirjakäärökirjaa... =) Kirjoituksesi oli taas niin hyvä, että haluaisin linkittää sen blogiini. Toivottavasti sinua ei haittaa kun aina linkittelen!

Minä kun tarjoan usein sitä subjektiivista kiukkukritiikkiä, niin täällä sitten on lukijoille neutraalimpaa ja objektiivisempaa katsantokantaa.

Ja mitä tulee avioliittoihin, tiesitkö, että ortodoksien mielestä edes luterilaisessa kirkossa vihityt eivät ole naimisissa, koska pappeus ei luteraaneilla ole sakramentti! =D Eli siviiliavioliitossa elävät ainakin ovat täysiä susipareja... Minä lienen sitten ihan portto, kun en ole edes siviiliavioliitossa, hahaa!

Saara kirjoitti...

Linkittele vaan, kivaahan se on että tykkäät kihinöistäni :)

Joo, olen kuullut. Eikö olekin ihmeellistä että riitistä jolla ei sinänsä ole raamatullista perustaa (toisin kuin esimerkiksi ehtoollisen asettamiselle)on tullut niin keskeinen osa uskontoa; niin keskeinen että monet lihavat oppiriidatkin ovat syntyneet siitä kuka saa naida, ketä ja kenet? Vaan, eipä tuo ehtoollisen syöminen ekumeenisessa hengessäkään tunnu helppoa olevan...

Ofelia kirjoitti...

Nyt en enää muista miten, mutta ortodoksit kyllä väittävät kaikkien riittien ja sakramenttien tulevan raamatusta... Minä en ole niitä löytänyt vaikka uskontotunneilla selitettiinkin että siellä ne on. Olisikohan tässä taas kyse siitä, että ihminen näkee sen minkä haluaa nähdä?! Ja minä halusin enkä slti nähnyt! =D

Saara kirjoitti...

Minäkin luulisin että se riippuu siitä, miten "raamatusta löytyminen" määritellään.

Jos meillä on onnea, Liisa ehkä saapuu selventämään kysymystä. :)

Liisa kirjoitti...

Onneksi olkoon, satuin puolivahingossa paikalle. Mutta arvatkaas mitä, minä ortodoksina en ole ikinä tällaisesta asiasta kuullutkaan (siis että luterilaisten liitot olisivat jotenkin epäpätevämpiä)! Enkä ole koskaan kuullut kenenkään ainakaan näissä omissa pienissä piireissäni väheksyvän muiden liittoja, olivat ne miten tahansa solmittuja.

Minä ymmärrän ortodoksisuuden niin, että ennen muuta meidän pitää yrittää kasvaa hyviksi ihmisiksi ja siihen kuuluu se, että tulee yrittää olla tuomitsematta muita. Tietysti kaikissa yhteisöissä on ne tutut yhteisöilmiöt: oma porukka ja asia näyttävät herkästi jotenkin paremmalta.

Ofelia kirjoitti...

No niin, Liisa tuli! =) Mulle aikoinaan kummi selvensi tätä avioliittoasiaa, samoin ussanope, mutta molemmat lisäsivät että eihän tätä pidä mennä mitenkään kailottamaan luterilaisille. =D

Saara kirjoitti...

Kiitos, Liisa! :)

Ulkopuolisen on usein vaikea erottaa ihmisten mielipiteitä yhteisön mielipiteistä. Pienten piirien ongelmat taitavat olla samat kaikkialla.

man with desire kirjoitti...

Kritiikki kristinuskoa vastaan on perustunut 1600-1800 luvuilla paljolti Rooman katolisen kirkon (RKK) edustamaa uskoa kohtaan. Tässä kohden kritiikki on osunut väärään kohteeseen, sillä RKK ei edusta Raamatullista uskoa, vaan pakanallista uskoa, jossa RKK on sekoittanut pakanallisten uskontojen ja Raamatun opetuksia keskenään. Tämä tarkoittaa sitä, että RKK:n opetus Raamatusta ei perustu Raamatun todelliseen opetukseen, vaan ihmisten perinteisiin sekä uskomuksiin.

Kritiikki kristinuskoa kohtaan, joka annetaan RKK:n Raamattu opetukseen perustuen on mennyt väärään osoitteeseen, koska RKK ei edusta Raamatun todellista uskoa, eikä alkuperäistä kristinuskoa, eli uskoa Herraan Jeesukseen. Silloin kun kritiikin kohde on väärä, niin sellaisella kritiikillä ei ole mitään arvoa. Jos olet arvostellut ja kritisoinut kristinuskoa RKK:n oppien perustukselta, niin olet haukkunut väärää puuta.

Teologi Hermann Samuel Reimarus kirjoitti teoksissaan 1700-luvulla, että Raamatun kertomuksia on mahdotonta sovittaa yhteen luonnontieteellisten todellisuuskäsitysten kanssa. Reimarus on tuonut esille, että Raamatun ennakkoluuloton lukija huomaa sen olevan vanhojen satujen kokoelma, joka on hulluuden ja pahuuden historia, jonka kiihkomieliset ovat kirjoittaneet, joka on täynnä pappien petoksia. Reimaruksen mukaan Raamattu perustuu valehteluun ja siksi kristinusko on suurelta osin petosta.

Reimaruksen väite, että Raamattu perustuu valheeseen ollen täynnä pappien petoksia ja siksi kristinusko olisi suurelta osin petosta on väärä väite. Reimarus eli aikakautena, jossa kirkko vääristi pahoin Raamatun sanaa sekä sen monet papit elivät moraalitonta elämää. Reimaruksen ongelma oli siinä, että hän luuli kirkon ja pappien edustavan Raamatullista uskoa, jota he eivät kuitenkaan edustaneet. Tämän tähden hän näki asiat väärässä valossa ja luuli Raamatun perustavan valheeseen, koska kirkko ja suuri osa papistoa eli valheessa ja vääristeli Raamatun sanaa.

Monilla nykypäivän ihmisillä on sama ongelma. Monet heistä luulevat esimerkiksi katolisen kirkon pappeja ja heidän opetuksiaan Raamatun opetuksiksi, vaikka nämä papit vääristelevät Jumalan sanaa sekä osa heistä elää moraalittomuudessa. Samoin suurin osa luterilaisen kirkon papeista uskoo vääristettyyn Raamatun sanan opetukseen sekä osa heistä elää moraalitonta elämää.

Iso osa kristinuskoa vastaan esitettyä kritiikkiä perustuu luuloon, jossa ihminen luulee vääristyneen Raamatun opetuksen olevan aitoa kristinuskoa. Tämän seurauksena hän sitten esittää kritiikkiä, että kristinusko ei ole totta. Valhe ei tietenkään koskaan ole totta ja totuus. Mutta ei ole viisasta koittaa kumota totuutta valheeseen perustuvien asioiden kautta.

Otan tähän asiaa valaisevan esimerkin. Jos tapahtuisi ryöstö, jossa ryöstäjä olisi pukeutunut poliisin univormuun, niin olisi typerää väittää poliisien olevan valheellisia pankkiryöstäjiä. Yhtä typerää on esittää kritiikkiä kristinuskoa vastaan kritiikin kohteen ollessa ei kristillistä, vaan kristilliseen valeasuun pukeutunutta kristillisyyttä. Tämä on monen ihmisen ongelma, joka kritisoi kristinuskoa, eli hän kritisoi kristinuskoa haukkumalla väärää puuta. Itse asiassa tässä tapauksessa hän ei kritisoi todellista kristinuskoa, vaan sen valhejäljitelmää. Tällaisella kritiikillä ei ole mitään painoarvoa.

Tekstin lähde; http://koti.phnet.fi/petripaavola/kritiikkikristinuskoavastaan.html

Toinen hyvä kirjoitus samasta aiheesta; http://www.jariiivanainen.net/Raamattukritiikki.html

Saara kirjoitti...

Mihin kristinuskon kritiikin mielestäsi pitäisi perustua, ellei raamatun sanoman (joka on ollut jo satoja vuosia jokaisen itse luettavissa) kritiikkiin?

Raamatun esittämä maailmankuva on yksinkertaisesti epätosi sen valossa mitä havainnot maailmasta kertovat.

Omasta puolestani, lupaan ryhtyä uskomaan Jeesus-herraan sinä päivänä kun hän toimittaa minulle henkilökohtaisesti vakuuttavat todisteet olemassaolostaan, jumalallisuudestaan ja kunnioitettavuudestaan. Hänen olisi myös tultava toimeen pantheoniini jo kuuluvien jumalten kanssaan ja ymmärrettävä, että en ole kiinnostunut ikuisesta elämästä taivaassa enkä syntieni anteeksi saamisesta. Ylipäätään, toivon että hänelle sopii se periaatteeni etten ota moraalisia käskyjä vastaan jumalolennoilta. Muistutan lopuksi, että nämä vaatimukset eivät koske ainoastaan Jeesusta vaan ketä tahansa jumalaa jota pikku elämääni sekaantuminen kiinnostaa.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments