Uskottavuudesta

Ethos tarkoittaa Aristoteleen retoriikassa puhujaan liittyviä ulkoisia seikkoja; sitä miten uskottavaksi yleisö kokee puhujan henkilön. Jos mahdollista, ethos on vieläkin kitkerämpää nieltävää kuin pathos. Tunteet ovat hiukan käsittämättömiä voimia, mutta kuulostaa suorastaan moraalittomalta että puheen perille menoon vaikuttaisivat sellaiset turhanpäiväiset seikat kuin puhujan äänensävy, sosiaalinen asema, ulkomuoto ja se viihtyykö hän yleisön edessä vai onko hän kauhusta jäykkänä. Eiväthän ne vaikuta mitenkään siihen, onko sanomassa järkeä vaiko ei! Aristoteles kuitenkin pysyttelee sein-maailmassa ja jättää sollenit omaan arvoonsa: aivan riippumatta siitä miten asiat täydellisessä maailmassa ovat, tässä meidän maailmassa ethokseen kuuluvilla asioilla on usein paljon merkitystä. Olen minäkin nähnyt miten änkyttävä, nuhjuinen ja hermostunut filosofi kietaisee suuren maallikkoyleisön pikkusormensa ympärille vain puhumalla asiaa. Vielä useammin olen nähnyt miten yleisö lumoutuu sanomasta jossa ei ole päätä eikä häntää vain siksi että puhujan henkilö tekee heihin vaikutuksen.

Ethos on julma. Monet siihen liittyvät asiat ovat sellaisia joihin ihminen voi itse vaikuttaa vain rajallisesti tai ei lainkaan. Jos olen taitava, voin luoda itsestäni edullisia mielikuvia onnistumalla pukeutumaan tilanteeseen sopivasti. Mutta aina minun on pakko olla nuorehko nainen. Joitakin asioita kuten esiintymistaitoa voi opetella ja harjoitella, mutta taaskaan en voi vaikuttaa siihen, onko opettelu minulle helppoa vaiko lähes ylivoimaisen vaikeaa. Olimmepa sitten kirjoittajia, puhujia tai esiintyjiä, meillä on omat vahvuutemme ja heikkoutemme (eli seikat jotka useimpien mielestä ovat edullisia tai epäedullisia), eikä näitä ole jaettu ihmislapsille tasapuolisesti. Lisäksi yleisöllä on aina viime kädessä diktaattorin valtuudet päättää siihen mitkä seikat vaikuttavat uskottavuuteeni myönteisesti ja mitkä kielteisesti. Jos yleisöllä esimerkiksi on hyvin voimakkaat ennakkokäsitykset puhujasta -esimerkiksi tämän maineen perusteella- se saattaa pahimmassa tapauksessa tulkita kaikki esiintyjän tekemiset kielteisessä valossa. Silloin ei ole paljon tehtävissä. Ethokseen vaikuttaminen muistuttaakin lainsäätäjän yhteiskuntasuunnittelua. Hyvä lainsäätäjä voi ohjata yhteiskuntakehitystä hieman parempaan suuntaan. Jos tavoitteet ovat liian kunnianhimoiset –esimerkiksi, jos lainsäätäjä haluaisi että Suomessa rangaistusasteikkoa pohdittaessa ei lainkaan otettaisi huomioon koston aspektia sen takia että parhaiden etiikan teorioiden valossa kosto on alhainen motiivi- saattaisi kuitenkin käydä niin että pyrkimyksen toteuttamisesta seuraisi enemmän haittaa kuin hyötyä siitä syystä että kansakunnan yleisessä oikeustajunnassa elää yhä ajatus siitä että oikeusjärjestelmän sanktioiden tulee myös osaltaan kostaa kärsityt vääryydet uhrien puolesta. Samalla tavalla maltillisuutta on harjoitettava ethoksen suhteen. Jos yleisö ei pidä sinusta, on mielistely ja heidän suopeisiin tunteisiinsa vetoaminen jokseenkin toivotonta. Parempi on yrittää tällöin painottaa sanoman järkisisältöä ja jättää yleisön innostaminen myöhempään (tai jonkun toisen huoleksi).

Jokainen voi vapaasti päättää suhtautumisensa ethokseen. Jotkut filosofit vetävät sen johtopäätöksen että heidän pitäisi yrittää näyttää vakuuttavilta, pukeutua tyylikkäästi ja esiintyä viihdyttävästi. Toiset taas ovat sitä mieltä että filosofien pitäisi yrittää tuoda täydellistä maailmaa tänne ja lumota yleisönsä pelkällä logiikalla. Itse taidan kuulua tähän joukkoon. En minä halua että ihmiset kuuntelevat minua tai hyväksyvät minut ethokseen kuuluvien seikkojen perusteella. Olen tyytyväinen vasta sitten kun minut ja ajatukseni hyväksytään oikeista syistä: siksi että yleisö käyttää arvostelukykyään ja havaitsee ajatukset hyviksi. Ihminen ja hänen sanomansa on kuitenkin sama käärepaperista riippumatta. Toisekseen, koska koskaan ei voi olla varma siitä millainen ethos vetoaa juuri tiettyyn yleisöön, on oletettuihin odotuksiin mukautuminen aina stereotyyppien uusintamista. Hyvä kysymys on myös, onko paras strategia pyrkiä vastaamaan yleisön odotuksiin vai yrittää olla oma itsensä ja toivoa että tämä yleisö tunnistaa aitouden ja arvostaa sitä.

Mutta eihän tämä tietenkään näin yksinkertaista ole. Ethoksen ylikorostamisen vaarana on aitouden kadottaminen, itsensä hukkaaminen ja pinnalliseksi tuuliviiriksi kehittyminen. Sen täydellinen huomioimattomuus taas saattaa toisinaan merkitä hyvinkin ikävien seuraamusten toteutumista.Kyllä minäkin kiinnitän toisinaan huomiota mahdollisimman vakuuttavaan olomuotoon metamorfoitumiseen opportunistisista syistä. Joskus sanoma on niin tärkeä että sen perillemeno on moraalista pyrkiä varmistamaan kaikin käytettävissä olevin keinoin. Jos puhujan epäonnistuminen päätöksentekoa edeltävässä neuvottelussa johtaa siihen että tehdään päätös josta on vahinkoa viattomille, on aika kalseaa jos epäonnistumisen taustalta löytyy se että puhuja periaatteen ihmisenä jätti käyttämättä mahdollisuutensa parantaa yleistä uskottavuuttaan. Jos hyvä argumentaatio valuu hukkaan vain sen takia ettei puhuja millään lailla huolehtinut uskottavuudestaan vaikka tiesi argumentoivansa tärkeän asian puolesta epäsuotuisissa oloissa, hän on epäonnistunut vaikka esityksen asia- ja tunnesisältö olisivat huippuunsa hiotut. On tilanteita joissa moraalinen ihminen yrittää olla mitä hyvänsä, vaikka sitten naurettavaa ja typerääkin, jos se on paras tapa edistää hyvää. Niin tärkeää kuin aitous onkin, moraalinen toiminta epätäydellisessä maailmassa toisinaan edellyttää että tehdään Paavalit ja ollaan kreikkalaisille kreikkalaisia ja juutalaisille juutalaisia. Ehkäpä keskeinen sana onkin ”toisinaan”, siis tilanteen ja suuremman hyvän niin vaatiessa.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments