Too much love will kill me

Ihmisellä on hämmästyttävä lahjakkuus tuhota se mitä hän väittää rakastavansa. Ympäristöetiikassa tämä tulee suorastaan tuskallisen selväksi. Nykyään kukaan ei enää puolusta lintujen ampumista kuten suuri Henry David Thoreau sanomalla että ”ammuin vain harvinaisia lintuja ja sellaisia lintuja joita en ollut aikaisemmin nähnyt tällä alueella”. 2000-luvun luonnonystävillä on metsästysluvat ja ratsuinaan bensiinikäyttöiset ajoneuvot.Eläinsuojelupuolellakin aivan oma luokkansa ovat ”eläinrakkaat” ihmiset jotka haalivat kotiinsa joko liikaa tai liian eksoottisia lemmikkejä eivätkä sitten kykenekään huolehtimaan niistä asianmukaisesti. Tähtitieteilijöiden mielestä alusten törmäyttäminen taivaankappaleisiin on yhä pätevä tutkimusmenetelmä, luonnontieteilijät leikkelevät iloisesti löytämiään eliöitä, turistit kuluttavat suuret nähtävyydet olemattomiin. Sama meno jatkuu myös arkimaisemissa: kulutamme, käytämme loppuun, rasitamme. Rakastaminen on haluamisen synonyymi siinä määrin että hämmennymme helposti ajatuksesta että jokin muu olisikin, ja ehkä jonkin muun pitäisikin, olla pääasia. Rakkauden täyttymys taas on kohteen omistaminen siihen asti kuin se on suinkin mahdollista. Kauniit maisemat haltuunotetaan matkustamalla niihin, kauniit tavarat ostetaan ja kulutetaan vähintään katseella kunnes ne muuttuvat arkisiksi ja kyllätyttäviksi. Rakkaat ihmiset pyritään kahlitsemaan itseen ja kontrolloimaan heitä.

Ongelman ydin, luullakseni, on suunnaton itserakkaus. Ihmisen on helppo kuvitella että juuri hänen rakkautensa kohteeksi päätyminen on onnenpotku vailla vertaa. Perhe-elämässä tämä näkyy usein surullisesti: oletamme että toiselle riittää se että juuri minä rakastan häntä, juuri sillä tavalla mikä minua sattuu huvittamaan. Siksi minun ei tarvitse erityisesti vaivautua, yrittää olla mukava ja tehdä toisen elämä mahdollisimman helpoksi. Voin tehdä niin jos siltä sattuu tuntumaan, mutta pohjimmiltaan se on niin että minun rakastettunani oleminen on niin suuri etuoikeus ettei siinä luontaisetuja kaivata. Todellisuudessa näyttäisi kuitenkin olevan niin että tunnetilojeni merkitys rakkauteni kohteille on kovasti epämääräinen. Lämpimien tunteiden olemassaolo ei johda hyvän tapahtumiseen. Tunteet ovat mitä ovat, ja niillä voi oikeuttaa niin hyvät kuin huonotkin valinnat. Järjen pitäisi olla läsnä silloinkin kun ryhdytään toteuttamaan rakkautta.

Se onko rakkaus kohteelleen onni vai onnettomuus kun riippuu täysin siitä mitä sitten tapahtuu. Tie helvettiin on tosiaan kivetty hyvillä aikomuksilla. Rakkautensa kohdetta olisi myös mahdollista vaalia ja suojella, mutta se edellyttää yleensä omistamisen halun hillitsemistä ja sitä että malttaa miettiä huolella, mikä olisi toiselle parasta. Onko metsälle parasta se että minä rymistelen sinne toteuttamaan kaipaustani luontoon? Vai pitäisikö minun lähestyä sitä varovaisesti ja ottaa metsien suojelu huolekseni? Omistamisen kylkiäisenä tulevaa valtaa voi toki käyttää myös hyvään- mutta kuinka usein niin tapahtuukaan? Ja ansaitseeko valtaa se joka ei osaa toimia lempeästi silloin kun valtaa ei vielä ole? Ympäristökysymyksissä pysytelläkseni, jos ajattelen että voin suojella metsää vasta kun minulla on oma metsäpalsta jota voin hallinnoida mieleni mukaan, saattaa olla että minulta jää käyttämättä monta tilaisuutta tehdä hyvää ennen sitä. Saattaa peräti olla niin että jos ajattelen mahdollisuuksieni alkavan vasta sitten kun minulla on valtaa, tulen huomaamattani tehneeksi paljon harmia.

Rakkaudessa ei taida olla paljon juhlimista jos sitä ei osaa toteuttaa rakentavasti.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments