Senses and sensibilities

Minulla oli heti viikon aluksi valaiseva keskustelu stoalaisuutta tutkivan kollegan kanssa. Päädyimme keskustelemaan Aristoteleen retoriikasta ja siitä miten me filosofit olemme usein niin järkiolentoja että puhetaidon kokonaisuus tuppaa menemään kokonaan ohi. Sitten valitamme siitä ettei meitä ymmärretä ja syyttelemme muita typeryydestä. Mutta Aristoteleen retoriikasta voisi saada sellaisenkin käsityksen että tällaisessa tilanteessa itselläkin saattaa olla ongelmia.

Aristoteleen mukaan retoriikassa on kolme tärkeää elementtiä: logos, pathos ja ethos. Logos on se mikä koulutetuillakin maallikoilla on usein hakusessa: järki, analyysi ja logiikka. Hyvän puheen ytimessä on aina järki. Ristiriidat ja virhepäätelmät on siivottu pois, analyysi soljuu sujuvasti kohdasta toiseen, johtopäätökset seuraavat perusteluja. Meidän filosofien ongelmana on usein kuvitelma siitä että se riittää. Kyllä minäkin olen syvällä sisimmässäni sitä mieltä että sen pitäisi riittää. Mutta sitten koittaa se päivä jolloin löytää itsensä sihisemästä:”Senkin saappaat, ettekö te nyt tajua että jos on niin että A:sta seuraa B, ja meillä on ei-B, niin silloin ei-A!!!” Eivätkä ne tajua.

Kun tikahtuminen alkaa hellittää, olisi hyvä huomata kaksi asiaa. Yksi: jos et ymmärrä ihmisten tunteita, mikään määrä logiikkaa ei korvaa sitä. Ainoa paikka jossa tunteita ei tarvitse liiemmin ymmärtää on filosofian laitos, mutta filosofian laitos ei valitettavasti ole se paikka jossa filosofiaa eniten tarvittaisiin. On toki tavattoman rauhoittavaa olla ympäristössä jossa loogista järjenjuoksua aina ymmärretään. Jos kuitenkin pistää nenänsä ulkomaailmaan, sinne jossa ajatuksista saattaisi olla todellista hyötyä, ei kuitenkaan auta kuin yrittää ymmärtää tunteikasta maailmaa. Kaksi: Siinä vaiheessa kun filosofi vaipuu epätoivoon ihmisten epäloogisuuden edessä, hänelläkin on tunteita. Suuria tunteita. Rationaalinenkaan ajattelu ei aina ole tunteetonta ajattelua. Järjen vastakohta ei ole tunne vaan järjettömyys ja siten ihmisen on täysin mahdollista ajatella yhtaikaa järjellä ja tunteella.

Tätä sietää miettiä enemmänkin. Meille filosofeille tyypillinen virhepäätelmä nimittäin on, ettei tunne ole oikeastaan tunne vaan tavallaan looginen johtopäätös, jos sen on herättänyt jokin selkeä syy (kuten se ettei tuo pönttö vaan tajua). Edelleen, jos tunteilleen ei löydä pikaisesti jotakin järkevältä kuulostavaa syytä, ne eivät voi olla todellisia, siis ne eivät ole todellisia. Tämä on niin hieno päättelyketju että on jotenkin harmi ettei todellisuus ole ottanut siitä onkeensa. Professiolle tyypillisten tunnevammojen listaan voi lisätä vielä sen, ettemme aina huomaa että useimmille normaaleille ihmisille järkikin voi olla tunteellista. Se mikä minusta on vain looginen argumentti voi jonkun toisen mielestä näyttää loukkaavalta, ivalliselta, ilkeältä tai vain käsittämättömältä. Ja kyllä vaan, minullekin on ollut toisinaan täydellinen arvoitus, mikä tuota on yhtäkkiä alkanut vaivaamaan. Minähän vain argumentoin loogisesti ja osoitin että hänen päättelyketjunsa sisälsi pari tosi omituista taustaoletusta joihin kukaan täyspäinen ihminen ei sitoutuisi. Miten siitä voi muka loukkaantua? Enhän minä sanonut että hän on tyhmä tai mitään. Virhe on virhe, ei minkäänlainen arvostelma henkilöstä itsestään…

Se mikä minulta on tällöin jäänyt tajuamatta on, että tulkitsija on se jolla on todellinen valta. Tämä ajatus tuokin oman lisänsä esimerkiksi julkisesti kirjoittamisen jännittävyyteen: jos tulkitsija voi olla kuka vain, se tarkoittaa etten minä todennäköisesti osaa ikinä kuvitellakaan, miten tekstini voidaan tulkita. Se että minä en ole tarkoittanut olla loukkaava ei ole kovin hyvä puolustus, jos toinen kokee tulleensa verisesti loukatuksi. Eikä tilannetta suinkaan paranna, jos minä ryhdyn vetoamaan logiikkaan ja havaittaviin faktoihin ja osoitan ettei toisella ole yhtään hyvää syytä olla loukkaantunut. Se on jostain kumman syystä päinvastoin yksi typerimpiä asioita mitä tehdä voi. Loogisella järjellä ei pitkälle pötkitä tunteellisessa maailmassa. Puhujan tapauksessa, pathos viittaa tähän tulkitsijan valtaan. Jos jollakulla on voimakkaita ennakkoasenteita minua kohtaan tai jos esitän hyvän asian ärsyttävästi, paraskin sanoma voi helposti kääntyä päälaelleen ja lopputulos on huonompi, ei parempi kuin se tilanne että olisin pitänyt suuni kiinni. Ympäristökeskustelussa törmää tähän jatkuvasti: se että eettisesti valveutunut puoli puhuu asiaa hukkuu usein sen sekaan että he esittävät viestinsä tavalla joka ärsyttää vastaanottajia joilla usein on jo valmiiksi kielteisiä ennakkoasenteita. Joka ei ymmärrä tunteiden maailmaa tekee usein viisaasti pysytellessään ihan hiljaa. Jos se ei ole mahdollista, kannattaa sanottava miettiä kolmanteenkin kertaan, sanoa se ja suojautua.

Kuten sanottua, tunteita ei aina pääse pakoon edes niiden seurassa jotka puhuvat samaa kieltä eivätkä loukkaannu helposti siitä että heidän logiikkaansa, mielipiteidensä järkevyyttä tai älynlahjojaan epäilee ääneen. Nekin tunteet joita ymmärtää ovat sittenkin tunteita, ja sellaisina ne tosiaan voivat motivoida toimintaa. Mutta voivatko ne silloinkaan oikeuttaa sitä? Toisinaan filosofinen kritiikkikin näyttää kumpuavan jostain aivan muusta kuin totuudenrakkaudesta ja huolesta siitä ettei Rakas Kollega vain vaella erheessä. Hyvästa argumentaatiosta saa kyllä rakennettua julkisivun jonka taakse voi piilottaa suuret kasat vähemmän jaloja tunteita. Jos sen tietää, sitä voi ehkä omalla kohdallaan varoa.


Onneksi tunteellisuus on kuitenkin eri asia kuin että olisimme tuomittuja tunteiden orjuuteen. Se ettei järki maailmaa pyöritä voi tarkoittaa myös sitä että toisinaan sydämellään näkee paremmin kuin järjellä. Näin on joskus, muttei aina, ja sen erottamiseen, mikä on mitäkin, tarvitaan runsaasti järkeä. Stoalainenkin mielentyyneys kumpuaa rauhasta ja ymmärryksestä, ei siitä että tunteet ja tunteellisuus kielletään ja tukahdutetaan väkivalloin. Luulen, että joka sen saavuttaa, saavuttaa myös hyvän puhetaidon. Voiko omien tunteiden takana odottavan selkeyden löytää ilman että oppisi ymmärtämään tunteellista eksistenssiä yleisemminkin?

posted under |

1 kommenttia:

loves2spin kirjoitti...

I have no idea what your post is about, but one of my favorite stories is "Sense and Sensibility" by Jane Austen. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments