Rakkautta ilmassa...tai sitten ei...

Tämän viikon läpi on vaikea selvitä törmäämättä sydämiin ja vaaleanpunaiseen höttöön vähän kaikkialla. Uutisviikon näkökulma rakkaudenkaltaisiin ilmiöihin on sen sijaan ollut lievästi sanottuna omituinen. Voisi melkein päätellä että meneillään on kansallinen rakkaudenlatistusviikko.

Luterilainen kirkko ehti taas julkaisemaan rakkausaiheisen uutisen: piispankokous päätti ettei kirkko ala siunata homopareja. Parien puolesta voidaan rukoilla- vaikka sitäkään papin ei ole pakko tehdä jos hänen omatuntonsa mielestä syrjiminen on moraalisempaa kuin siunaaminen. Avioliitto miehen ja naisen välillä on edelleen kirkon mielestä paras yhteiselämän muoto- nähtävästi täysin riippumatta siihen keitä oikeaoppisen parin osapuolet sattuisivat oikeasti rakastamaan. Se on kirkolle aivan sama: vihille aikovien seksuaalisesta suuntautumisesta ei aiota ottaa erikseen selvää, vaan homokin saa solmia avioliiton lesbon kanssa (esimerkiksi auttaakseen tätä saamaan oleskeluluvan). Parin keskinäisen rakkauden määrää ei aiota tutkia.
Kirkon esittämä perustelu jonka mukaan avioliiton tarkoitus on perustaa perhe kuulostaa kummalliselta. Jos perhe koostuu naimisissa olevista aikuisista, homot ja lesbot mahtuisivat määritelmään täydellisesti. Jos taas perheeltä edellytetään biologisten lasten hankkimista, pitäisi kirkon kieltäytyä siunaamasta myös hedelmättömien, vaihdevuosi-iän ylittäneiden ja lapsettomaksi jäämistä suunnittelevien avioliitot. Joko tämä asia tutkitaan kirkollisen vihkimisen haluavilta? Pelkkä hetero- (tai bi) seksuaalisuus ei riitä alkuunkaan todisteeksi ihmisen kyvystä hankkia lapsia kumppaninsa kanssa. Jotta saapas olisi suussa mahdollisimman tukevasti, piispankokouksen lausunto vielä muistutti että kristillinen avioliitto perustuu sitoutumiseen ja rakkauteen. Tässä nimenomaisessa yhteydessä esitettynä tämä lause näyttäisi implikoivan sitä että rekisteröity parisuhde –jonka juridiset seuraukset ovat toki lähes samat kuin avioliitolla paitsi niissä kohdissa joissa yhteiskunnan uskonnolliset voimat ovat vastaan haranneet- perustuu johonkin muuhun. Tahtoisiko joku sanoa suoraan, mihin? Millä tavalla irtosuhteet ovat haitallisia heteroille mutta niin hyväksi homoille että heitä pitää yrittää kaikin keinoin estää vakiintumasta? Lopuksi kirkko muisti toivottaa kuitenkin kaikki tervetulleeksi maksamaan veroja ja muistutti että esimerkiksi kirkon tietäjänvirkaan hyväksytään myös homot. Eli: homo kelpaa toimittamaan pyhiä toimituksia (eikä kukaan yritäkään väittää etteivätkö homojen loitsut toimisi siinä missä heteroidenkin) ja saarnaamaan jumalolennon sanaa, mutta yleistä elämänkaaririittiä johon saavat osallistua kaikkien muiden paheiden riivaamat ihmiset, heille ei tarjota. Ainakin minusta kuulostaisi järkevältä vaatia tietäjiltä ja shamaaneilta erityistä kiitettävyyttä uskonnon harjoittamisessa ja uskonnollisten arvojen toteuttamisessa. Miten kirkossa ajatellaan tästä asiasta, jos homous toisaalta on moraalisista syistä este elämänkaaririitille mutta toisaalta ei mitenkään estä uskonnollista johtajuutta?

Tiede-lehtikin huomasi romantiikkaa ilmassa. Kansikuvajutussaan se pohdiskeli sitä ettei seksuaalinen uskollisuus ehkä olekaan ihmiselle luontaista. Juttu oli taas hyvä esimerkki siitä mitä saadaan kun empiirikot pistetään pohtimaan olemista ja pitämistä. Siitä että rakastumisen ja voimakkaan sitoutumisen tila kestää parisuhteissa keskimäärin neljä-viisi vuotta vedettiin iloisesti se johtopäätös että eroaminen ja sarjallinen moniavioisuus on jotenkin luonnollista ja väistämätöntä vapaissa yhteiskunnissa. Vielä minä jonakin päivänä keksin, mitä ihmeen tekemistä uskollisuudella (=lojaalius ja tehtyjen lupausten pitäminen) on romanttisten tunteiden, seksin tai perheeseen sitoutuneen yhteiselämän kanssa. En kuitenkaan välttämättä vielä ihan vähään aikaan. Se että monogamiaan soveltumattomien ihmisten ainoa moraalinen vaihtoehto olisi pettää, jättää, hylätä, uusiokäyttää ja kyynistyä ei ole mikään universaali välttämättömyys vaan vain yksi ajattelukaava, vieläpä sellainen joka saattoi hyvinkin sopia paremmin ajanlaskun alun Palestiinaan kuin tämän päivän Suomeen. Kirkon puuhista en tiedä, mutta ainakaan siviilivihkikaavassa ei puhuttu mitään sänkypuuhista, ei edes luvattu rakastaa vain yhtä ihmistä.Yhteisen perheen hyväksi toimimisesta siinä kyllä puhuttiin. Mikä maaginen kausaalivoima pakottaa ihmisen syömään sanansa ja pettämään antamansa lupaukset jos hän tuntee seksuaalista vetoa muuallekin kuin kotilieden ääreen? Eikö rakastetulleen voi luvata mitään parempaa kuin seksuaalisen eksklusiivisuuden? Entäs luotettavuus, huolenpito ja lupaus toimia toisen parhaaksi? Vai estääkö jokin luonnonvoima pitämästä tällaisia lupauksia muuten kuin täydellisen monogaamisessa suhteessa? Viiden pisteen vihjeeksi Tiede-lehdelle vierasperäinen sana: polyamoria. Neljän pisteen vihje: väärä yleistys ja kaltevan tason argumentti. Kolmen pisteen vihje: nykyaikainen ehkäisy ja dna-testit joiden ansiosta seksuaalietiikan ei olisi ihan pakko pyöriä isyyden varmistamisen ympärillä.

Ja ehti YLEkin mukaan karnevaaliin. Se tiedotti Poliisiammattikorkeakoulun tekemästä tutkimuksesta jonka mukaan sadat oppilaat ovat kokeneet kouluissa opettajien taholta seksuaalista häirintää. Nyt sitten mietitään, onko häirintää todella tapahtunut. Jotenkin keskustelu muistuttaa koulukiusauskeskustelua: kouluille (kuten julkisille instituutioille) yleensäkin näyttää olevan vaikeaa myöntää että sen viranomaiset saattaisivat tehdä jotakin pahaa. Minä ainakaan en ymmärrä, miksi opettajien pitäisi hieroa oppilaiden niskoja, etenkään pyytämättä. Eikö aikuisille ihmisille pitäisi olla itsestään selvää että esiintyessään auktoriteettiasemassa heidän pitäisi olla erityisen tarkkoja käyttäytymisensä suhteen? Se tarkoittaako opettaja koskettelulla pahaa vaiko ei on sivuseikka. Pääasia on se miten kohteeksi joutunut lapsi tilanteen kokee. Koska opettajan auktoriteetti lapseen nähden voi olla hyvinkin voimakas, ei myöskään ole reilua vaatia että lapsi reagoisi häirintään aikuisen tavoin, ilmoittamalla opettajalle että ei pidä kosketuksesta. Näinä aikoina jolloin pedofiliapelko tasapainottelee jo hysterian rajamailla luulisi lasten kanssa työskentelevien jo ymmärtäneen ettei nykyään ole suotavaa hellitellä toisten ihmisten lapsia.


Tiedänhän minä että käsitykseni rakkaudesta ja siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä ovat aika omalaatuiset. Mutta jotakin kummallisuuksia tämän yhteiskunnan ja sen instituutioidenkin asenteissa ja toiminnassa näyttäisi olevan.

posted under , , , |

2 kommenttia:

Helena kirjoitti...

Opettajana toimineena voin sanoa, etten koskaan koskenut kehenkään, vaikka joskus teki mieli lohduttaa. Aina aikuiset eivät tajua, miten herkkiä nuoret ovat kosketukselle. Jos on kerrankin koskettu tai edes katsottu sopimattomasti, pienikin ele voi tuntua uhkaavalta. Varsinkin, kun se tulee auktoriteetin suunnalta.

Parisuhdetta olen minäkin paljon pohtinut, kun alkuhuuma on haihtunut, mutta ilokseni olen huomannut, että viileiden ja hankalien aikojen jälkeen tulee aina uusi lähentyminen. Rakkaus muuttuu, mutta samalla syvenee. Oma vapaus on myös tärkeää, ettei parisuhteesta tule vankilaa.

Saara kirjoitti...

Noin juurikin. :)

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments