Nautinnon hinta

Tammikuun myötä on päättynyt kieltäymysten aika. Joulukuussa mässäiltiin ja ostettiin liikaa, tammikuussa sitten kiristettiin vyötä ja syljettiin tarmokkaasti lasiin, aivan kuten edellisinäkin vuosina. On kuin vuoden suurimmasta juhlasta ilman krapulaa ja kollektiivista katumusta jäisi puuttumaan jotakin olennaista.

Ainakin julkisessa keskustelussa rumaa päätään säännöllisesti nostava terveys- ja elämäntapafasismi kuulostaa ihan siltä moralismilta joka ennen vanhaan varattiin niille jotka eivät käyneet kirkossa ja kinkereillä kyllin ahkerasti. Nautinnosta nyt vaan tulee tuntea syyllisyyttä. Karkit lihottavat, lumiukkojen rakenteleminen on lapsellista ja loikoilu on ajanhaaskausta. Vain luksuksen kuluttaminen saattaa olla oikein, paitsi siinä tapauksessa jos maksujaan ei pystykään hoitamaan. Silloin on syntistä suurin ja ansainnut kulutusyhteiskunnan vihan (ja sitä onkin mielenkiintoista miettiä, kummalla on yhteiskunnassamme de facto suurempi rangaistusvaikutus, maksuhäiriömerkinnällä vaiko muutaman kuukauden ehdollisella vankeustuomiolla). Jostakin syystä, nykyajan moralistinen huoli kohdistuu usein siihen mitä ihmiset ruumiillaan tekevät. Kyllä sielu hoituu siinä ohessa, jos vain elintavat ovat esimerkilliset. Meillä on laajat muodolliset vapaudet nauttia elämästä miten parhaiten taidamme, mutta mistä voisimme nauttia ilman syyllisyyttä tai varmuutta siitä että olemme ansainneet nautintomme työllä ja kärsimyksellä? Tuottavista ja kehittävistä asioista tietysti, mutta entä ne asiat joiden sisältämä hyvä on puhdasta nautintoa? Niistähän seuraa kaikenlaisia riskejä, rahanmenetystä, ajanhukkaa nyt ainakin. Mitäs siinä katselet auringonvalon tanssia vastasataneella hangella, kun sinun pitäisi jo kiiruhtaa tekemään jotakin hyödyllistä?

Toisaalta aikamme on erittäin nautintohakuinen. Miten tämä sopii yhteen yllä sanotun kanssa? Helposti, jos ajattelemme että nautinnosta tulee aina maksaa, tavalla tai toisella. Parasta nautintoa on tietenkin ostettu luksus: se on tasa-arvoisesti kaikkien ulottuvilla (toisin kuin esimerkiksi korkeakulttuuri, josta nauttiminen edellyttää usein sivistyspohjaa jota jokaisella ei ole), mutta kuitenkin siten että se erottelee ihmisiä jollakin tärkeällä mittarilla: maksukyvyllä. Suuri maksukyky taas on jotakin suhteellisen vaikeasti saavutettavaa (ellei ole ollut elämässään erityisen onnekas). Ilmaiset, helposti saatavilla olevat nautinnot ovat ei-haluttavia ja sopivat köyhille ja haihattelijoille. Tärkeää on myös huomata tämä diskurssi: nautinnoista puhutaan usein sallittuina, kiellettyinä, kohtuullisessa määrin sallittuina tai sallittuina mutta sellaisina joista tulee tuntea syyllisyyttä. Mutta keneltä itsenäiset ihmiset näitä lupia kyselevät? Lainsäätäjäkin kieltää vain harvat nautinnot. Arkipäivän kannalta olennaisempi asteikko näyttäisi olevan asteikko haluttavien ja ei-haluttavien nautintojen välillä. Onhan nauttiminenkin kommunikaatiota: se mistä julkisesti kerromme nauttivamme rakentaa muille tarinaa meistä. Tämä tarina ei kerro ainoastaan ominaisuuksistamme vaan antaa aineksia myös moraalisten ja sosiaalisten arvostelmien tekoon. Mistä oikein nautimme? Mistä haluamme nauttia? Mikä saa meidät ajattelemaan että nautiskeluun tulee kausaalisesti liittyä jonkinlainen maksu, työsuoritus, ryhtiliike tai jonkinlainen nemesis? Miten arjen odotus vaikuttaa siihen miten nautimme, silloin kun olemme antaneet itsellemme luvan nauttia? Miksi on vaikeaa pitää asiat yksinkertaisina, nauttia vain, miettimättä muita ihmisiä ja sitä onko nautinto palkkio jostakin tai seuraako sitä jonkinlainen rangaistus?

Hyve-etiikkaa on jopa kritisoitu siitä että se korostaa hyveellisen toiminnan olevan parhaimmillaan helppoa ja hyveelliselle ihmiselle miellyttävää, jopa siinä määrin että kärsimys moraalisesti toimiessa indikoi sitä ettei ihminen ole vielä täysin hyveellinen.Tämä on kriitikkojen mukaan epäintuitiivista. Minusta he ovat tietysti väärässä: toiminnan miellyttävyys tai epämiellyttävyys ovat yleisesti ottaen aika epämääräisessä suhteessa sen moraalisuuteen. Minusta on lähinnä kummallista ja jotenkin emotivistista että nautintoa pidetään yleisesti vähän epäilyttävänä ja kärsimystä moraaliselle toiminnalle ominaisena. Aristotelinen ajattelutapa vaikuttaa pohjimmiltaan aivan järkevältä: jos ihminen on todellinen hyvän mestari, hyvän tekeminen on syvällä hänen luonnossaan. Me jotka vasta harjoittelemme koemme sen sijaan hyvän tekemisen toisinaan tuskalliseksi siksi että se on niin vaikeaa. Ainakin minun kohdallani vaikeudet näyttäisivät usein johtuvan ainakin osittain puutteistani. Sirkusareenalle leijonien seuraan astuminenkin sujuu, jos sattuu olemaan leijonankesyttäjä. Jos ajatus leijonien sekaan astumisesta hirvittää minua, se saattaa kertoa paitsi leijonista sinänsä, myös siitä ettei minulla ole hyvän leijonankesyttäjän tietoja, taitoja ja hyveitä.
Miksipä hyvä ei parhaimmillaan voisi olla nautinnollista ja helppoa?


Moralismi sen sijaan on keskittynyt nautintojen jahtaamiseen ja sen takia suurimman paheksunnan aiheuttavat ihmiset jotka nauttivat liikaa ja väärin (etenkin aineellisista tai ruumiillisista asioista). Moralistien hyvä ihminen ei nautiskele, tai jos hän niin tekeekin, hän ymmärtää tehdä joko ennen tai jälkeen nautinnon katumusharjoituksia ja sättiä itseään. Ihmisen ainakin pitäisi maksaa nautinnoistaan. Ilmaiset nautinnot ovat yksilöiden tapauksessa illuusio tai ylpeyttä, yhteiskunnallisessa keskustelussa ne ovat usein osoitus epäoikeudenmukaisuudesta: on väärin ettei tuo ole ansainnut saamaansa hyvää! Mutta millä perusteella väärin nauttiminen on suurempi paha kuin sen tyyppiset asiat kuin pahansuopuus, pelkuruus tai itsekkyys? Miksi kaikki elämän hyvät asiat tulee ansaita? Jos nimittäin tarkkaan aletaan pohtimaan, on epäselvää onko kukaan meistä ansainnut sitä kaikkea hyvää mikä meitä on elämässä kohdannut.
Voiko sitä edes teoriassa ansaita? Minusta tuntuu että ne jotka ajattelevat että se on mahdollista, ovat ihmisiä joilta paljon hyvää elämässä on jäänyt huomaamatta.

Aristoteleen hyvä ihminen osaa nauttia elämän hyvistä asioista täydestä sydämestään. Ne eivät silti ole hänelle itsetarkoitus ja jos tarve vaatii hän kykenee myös luopumaan suuristakin nautinnoista ja riskeeraamaan suuret henkilökohtaiset hyvät jos oikein toimiminen sitä edellyttää. Se että nauttii elämästään ei vielä todista sitä etteikö ihminen kykenisi luopumaan tarvittaessa nautintoa tuottavista asioista suurempien hyvien takia. Moraalisia arvostelmia tehdessä taas olisi hyvä miettiä aina, paheksunko nyt nykyaikaiseen tapaan sitä että tuo nauttii (ylipäätään, väärin minun mielestäni vai väärin jonkin hyvän argumentin valossa) vaiko jotakin pahempaa. Nautintoihin liittyvät paheet vahingoittavat usein ensisijaisesti ihmistä itseään ja muita vasta välillisesti ja mutkien kautta. Sen sijaan monet niistä paheista joita ei ole tapana niin kärkkäästi arvostella vahingoittavat muita suoraan. Arvosteleminen on helppoa, mutta oikein arvosteleminen sitäkin vaikeampaa.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments