Maalla vai kaupungissa?


Muutama päivä sitten näin lehdessä taas kuluneen väitteen: ”Omakotitalossa asuminen on epäekologista!” Nykyaikaiseen tapaan elämäntapaan kuuluva yksi - sinänsä hyvin tärkeä- alue oli taas leikattu irti kokonaisuudestaan, yhdistetty mielenkiintoisiin taustaoletuksiin ja sitten vedetty sumeilematta johtopäätös joka kertoo yhtä paljon sanojastaan kuin todellisuudestakin. Tässä suhteellisessa, sumeassa maailmankaikkeudessamme kun kiveenhakatut totuudet tapaavat osoittautua järjestelmällisesti epätotuuksiksi.

Se kuinka ekologista tai epäekologista esimerkiksi omakotitalossa asuminen on, riippuu ymmärtääkseni monesta asiasta, esimerkiksi siitä millaisessa talossa asutaan ja miten siellä eletään. Nykymuodin mukainen iso talo joka on rakennettu postimerkin kokoiselle tontille ja jonka runsaat neliöt käytetään oleilemiseen –esimerkiksi takkahuoneessa ja tv-huoneessa- ja mahdollistamaan entistäkin suurempi kulutus, on tosiaan hyvin epäekologinen. Edelleen, kaikki näkemäni laskelmat olettavat –ilmeisesti tilastonikkarin elämän yksinkertaistamisen vuoksi- että ihmiset asumismuodosta riippumatta elävät samalla tavalla, kuluttaen samoja asioita ja samoja palveluita. Kun normiksi sitten otetaan kaupunkilainen elämäntapa jossa kodin ulkopuolella sijaitsevat niin ruoka kuin harrastuksetkin, ei ole ihme että omakotiasuminen näyttää entistä syntisemmältä menolta. Mutta eiväthän vaihtoehdot tässä ole, sen paremmin ideoiden maailmassa kuin reaalimaailmassakaan. Miksi siis elämäntapamme oletetaan vaihtelevan vain pinnallisten seikkojen kuten varallisuuden ja ammatinvalinnan määrittelemissä rajoissa niin että yhteinen päämäärämme on espoolainen idylli? Jos mikään ei pakota meitä ajattelemaan samalla tavalla ja jakamaan samoja arvoja ja hyvän elämän ideoita, se tarkoittaa sitä että olemme vapaita -muun muassa vapaita asumaan omakotitaloissa tai vaikka keskiaikaisissa linnoissa tavalla joka ei edellytä sitoutumista stereotyyppisiin taustaoletuksiin. Ja jos premissien totuuden edellyttämät taustaoletukset kaatuvat, kaatuu myös koko päätelmä kuin Ison Pahan Suden puhaltamana. Muotoillaanpa koko hoito siis uudestaan: omakotitalossa asuminen epäekologisesti on helppoa (koskapa se on se suunta johon kulttuurimme meitä tarmokkaasti paimentaa). Se ei kuitenkaan ole väistämätöntä. Itse asiassa, vilkaisu esimerkiksi linkkilistalta löytyvään Simple Green Frugal Co-op:iin viittaa siihen että monet hyvin ekologisesti elävät ihmiset eri puolilla maailmaa ovat jossakin vaiheessa tehneet samansuuntaisen johtopäätöksen: kaupunkilaista elämäntapaa on mahdollista vihertää paljonkin. Mutta oma tupa ja maapala tuovat tullessaan uusia mahdollisuuksia ja alkavat siten tietyssä vaiheessa vihertymistä näyttää hyvin houkuttelevilta vaihtoehdoilta. Eikö olekin mielenkiintoinen havainto?

Jos haluaisin lähteä käymään kuntokeskukseen, pitäisi minun mennä Lohjan keskustaan seitsemän kilometrin päähän. Siinä se taas nähtiin! Sen lisäksi että omakotitalon energiankulutus keskimäärin on korkeaa (seikka johon asuja tosin voi itse vaikuttaa paljon pidemmälle kuin kerrostalossa), syrjemmällä muuttavan hiilijalanjälki kasvaa myös siitä että palvelut ovat matkan päässä. Mutta m
aalla asumisen juju onkin siinä, ettei täällä pahemmin tarvita kuntokeskusta. Kotiin mahtuu peruskuntoiluvälineet, ja niitä tarvitaan vain muutaman kuukauden ajan vuodessa. Suurimman osan ajasta kuntoilu hoituu puutarhanhoidon sivutuotteena. Sama pätee moniin muihin "palveluihin" jotka kaupungissa ovat houkuttelevan lähellä: niitä ei kaivata. Ja kyllä se taisi niin olla että kuluttamatta jättäminen on aina ekologisempaa kuin yhtään minkään kuluttaminen...

Lyhyesti sanottuna: maalla asuminen on epäekologista, jos asumisen ideana on päivittää urbaani elämä ”järven rannalla Helsingin keskustassa”- elämäntapaan. Sen sijaan meille jotka teemme jotakin vallan muuta, oma talo ja pala maata tarjoavat mahdollisuuksia elämän ekologisoimiseen tavoilla jotka eivät ole kaupungissa mahdollisia. Hyvin järjestettyyn maalaiskotiin ei tarvitse tuoda kaikkea ulkopuolelta. Sen voi pistää tuottamaan niin ruokaa kuin viihdettäkin. Toisaalta tilkullinen maata avaa myös aivan uudet mahdollisuudet tehdä jotakin konkreettista luonnon hyväksi. Huolettaako tehotuotanto? Omaa kasvimaata voi viljellä juuri niin eettisesti kuin tahtoo. Ahdistaako luonnon köyhtyminen? Siitä vain kiinnittämään puihin linnunpönttöjä, vaalimaan pientä ketoa tai tekemään perhostutkimusta. Oma maapala tuo mukanaan myös valtaa jollaisesta kerrostalossa voi vain uneksia. Samalla tulee tietysti myös työtä ja vastuuta, ja siten on helppo nähdä ettei tällainen elämäntapa sovi kaikille. Mutta ei kai tässä etsittykään yhtä muottia johon kaikki voisi enemmän tai vähemmän väkivalloin tunkea?

Vääntö siitä mikä onkaan ekologisinta on tavallaan ihan mielenkiintoista. Nyt haluaisin kuitenkin kiinnittää huomiota siihen että meillä on tässä käsillä keskustelu jonka pohjavirtaukset ulottuvat syvälle, kohti perimmäisiä käsityksiämme hyvästä elämästä. Kuten edellän nähtiin, kaupunki- maalaisuus- vastakkainasettelun luonne riippuu siis paljolti siitä millaiseksi käsitämme tavoiteltavan elämän. II Maailmansodan jälkeen olemme oppineet että ihminen on ansiotyönsä ulkopuolella pohjimmiltaan kuluttaja. Tästä taustaoletuksesta lähtevä ympäristökeskustelu pyörii kulutuksen vähentämisen ympärillä. Näen tässä kaksi vaaraa. Yksi: on erotettava kulutuksen aito vähentäminen näennäisestä vähentämisestä. Esimerkiksi, jos asumiseni on hyvin energiatehokasta mutta asumismuotoni on sellainen joka edellyttää että kulutan runsaasti energiaa jossain toisaalla, ei minulla ole paljon syytä onnitella itseäni. Elämä pitäisi yrittää nähdä kokonaisuutena, vaikka se vaikeaa onkin. Kaksi: vaikka liika kulutus on suuri ongelma, se ei suinkaan ole ainoa ongelma. Pelkkä kulutuskritiikki ei siis riitä, vaan toimiva ympäristöetiikka tunnistaa ja arvostaa myös ympäristötekoja, esimerkiksi biodiversiteetin vaalimista.

Yksinkertaistamisen etiikka- jota itse kannatan- on toisenlaista ja lähtee siitä että tavallisella ihmisellä on mahdollisuus olla muutakin kuluttaja ja etteivät hänen vaikutusmahdollisuutensa siten rajoitu hänen kulutusvalintoihinsa. Tämä ajatus ei ole millään lailla mullistava, paitsi kenties nykyisessä asenneilmastossa. Omiin tarpeisiin vastaaminen itse tuottamalla ei ole taloudellista teollisesta näkökulmasta katsottuna. Mutta joka näin tekee, valjastaa käyttöön resursseja –kuten oman työnsä- jotka muuten lojuisivat toimettomana tai, mikä vielä pahempaa, kuluttamassa jotakin turhaa. Samalla ryhdymme itse miettimään mitä tarvitsemme sen sijaan että antaisimme markkinakoneiston miettiä sen puolestamme. Jatkuvan luopumisen ja niukkuuden sijasta yksinkertaistamisen etiikka tarjoaa lisääntyvää elämänhallintaa ja muuton maailmaan jossa on enemmän niin järkeä kuin kauneuttakin.
Arvot ja päämäärät voivat olla yhteisiä erilaisille ihmisille -joskin niitäkin pitäisi silloin tällöin tuuletella kritiikin raikkaassa auringonpaisteessa-, toteutus sen sijaan on parhaimmillaan jokaisen itsensä näköistä. Minusta on jotenkin hedelmätöntä kinastella siitä pitäisikö meidän sulloutua tiiviimmin kaupunkeihin vai muuttaa ekosisseiksi kauas pahasta maailmasta. Kumpikaan vaihtoehto ei varmaankaan sovi aivan kaikille. Parempi olisi alkaa miettimään, miten vihreys saataisiin sopimaan erilaisille ihmisille erilaisiin olosuhteisiin.

2 kommenttia:

Aron Viestitin kirjoitti...

Laskin oman hiilijalanjälkeni. Yllätyin positiivisesti - hiilijalanjälkeni on keskimääräistä pienempi vaikka asun maalla pääosin sähköllä lämpiävässä omakotitalossa.

Saara kirjoitti...

En ihmettele. Maalla on mahdollista elää hyvinkin ympäristöystävällisesti.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments