Hartaita mietteitä

Olen jo pitkään ollut painavasti sitä mieltä että yhteiskunnan tulisi suhtautua tasapuolisesti kaikkien uskontojen ja katsomusten edustajiin. Tämä toteutuu parhaiten sillä että julkisesta vallasta tehdään uskontoneutraali: yhdellekään uskonnolle ei anneta sellaisia etuja, erityisasemaa tai lain suojaa mitä muilla ei ole. Toisaalta palvelut, esimerkiksi sairaaloissa tarjottava katsomuksellinen tuki, papiston koulutus ja hautaustoimi tulisi järjestää erillään julkisista, verovaroin kustannetuista palveluista. Minusta kahden uskontokunnan pappien yliopistollinen koulutus on yhteiskunnassamme moraalinen ongelma, samoin se että sairaaloissa ja armeijoissa on pastoreita mutta ei esimerkiksi filosofeja tai uskontotieteilijöitä. Yhteiskunnallinen kaksinaismoralismi on onneksi alkanut purra itseään nilkasta: äänekkäiden vähemmistöuskontojen erityisvaatimuksista on mahdotonta kieltäytyä johdonmukaisesti jos keskuudessamme on jo erityiskohtelua saavia uskontoja.

Viime aikoina olen kuitenkin huomannut että käsitykseeni sisältyy yksi virtahevon kokoinen mutta. Olen tullut siihen tulokseen että sekularismia ja uskontoneutraalia käyttäytymistä ei pitäisi vaatia yksilöiltä. Ymmärtääkseni eräät keskieurooppalaiset yhteiskunnat ovat hyvää vauhtia erehtymässä juuri tämän suhteen. Esimerkiksi vaatimus maallisesta ulkoasusta julkisilla paikoilla on aivan yhtä hyvin tai huonosti perusteltu kuin eräiden uskonnollisten valtioiden vaatimukset toisuskoisten pukeutumista kohtaan. Molemmissa tapauksissa se tarkoittaa sitä että jotkut ihmiset joutuvat esiintymään vakaumuksensa vastaisesti, ja molemmissa tapauksissa perusteluna on se että Paikallisen Lainsäätäjän edustama vakaumus on oikeus ja totuus. Ongelma on, että koska kysymys on metafyysisestä näkemyksestä, sen paremmin maallinen kuin ääri-islamilainenkaan valtio eivät kykene pudottamaan pöytään puolueettomia todisteita näkemyksensä tueksi. Alkaa rämmintä "kulttuurin" ja "maan tavan" suossa, ja lopulta yhteiskuntamoraali alkaa näyttää paljon rumemmalta kuin ennen.

Oikeastaan olen suorastaan päinvastaista mieltä: yksilöitä tulisi tukea nykyistä enemmän hartauden ja uskonnollisen elämäntavan harjoittamiseen, kunhan vain samaan aikaan opetetaan kunnioitusta toisin ajattelevia ja heidän oikeuksiaan kohtaan. Käsitän nyt sanan ”hartaus” sen laajimmassa mahdollisessa merkityksessä: esimerkiksi ateisti voi olla harras, jos hänen elämäntapaansa liittyy tietty moraalikoodi jonka hän kokee velvoittavaksi tai jos hänellä on erityisiä tapoja jotka tukevat hänen katsomustaan. Olen päätynyt ajattelemaan näin siksi että vaikka yksilöiden kohdalla sekulaarihumanismi voi olla valistunut katsomuksellinen kanta, se ilmenee maallistuneessa yhteiskunnassa paljon useammin junttiversionaan, emmätiiä-eimuakiinnosta- asenteena joka ei millään tavalla rakenna sitä jolla sellainen kanta on. Tällaisille ihmisille tekisi todennäköisesti oikein hyvää päästä havainnoimaan hartaiden ihmisten arkea. Useimpien ihmisten –joiden joukkoon luen itseni- moraalinen tukiranka ei ole ihan yhtä hieno kuin Judge Dreddin komposiittiunivormu. Mutta kyllä se silti tukee sekä persoonaa että yhteiskuntaa paremmin kuin tyhjäpäinen passiivisuus. Uskontojen sisäinen logiikka ei aina ole kaksinen, mutta havaintojeni mukaan se on usein ainakin vähän järkevämpi kuin täysekletistinen "mä teen niin kuin musta kivalta tuntuu"- asenne. Niin fysikaalisessa kuin sosiaalisessakin maailmassa eksistenssiin poksahtaneilla tyhjiöillä on tapana täyttyä heti tilaisuuden tullen. Nykymaailmassa täytteenä toimivat helposti pinnalliset ”arvot”. Niihin siirtyminen on muutos vanhaan verrattuna, mutta missä määrin se on edistystä?
Eihän arvoista tee hyviä se että ne ovat uusia vaan se että ne ovat hyvin perusteltuja ja ohjaavat seuraajaansa elämään hyvin.

Olen törmännyt viime aikoina lisääntyvässä määrin ajatukseen että sekularismista on tullut myös uskonnon hyvyyden mitta. Ajatuskuvio kulkee suunnilleen niin että mitä maallisempi ja yksityisempi uskonto on, mitä vähemmän sillä on merkitystä yksilölle ja mitä vähemmän eettisiä normeja siihen sisältyy, sitä parempi se on. Mitä enemmän tätä pohdin, sitä kummallisemmalta se korvissani kuulostaa. En ole ollenkaan varma siitä paraneeko ihmisen elämä sillä että hän lakkaa huolehtimasta arkisista moraalikysymyksistä, vaikka ne olisivat miten kummallisia. Vapaus on itseisarvollinen hyvä, mutta onko vapaus elää kuin pellossa todellista vapautta?

Esimerkiksi tällaisen ajattelutavan kannattajista kelpaavat vaikka ne kristityt jotka ovat sitä mieltä että kristinusko on parempaa kuin pakanuus koska kristittyjen ei tarvitse uhrata jumalalleen (selvennykseksi lienee parasta mainita, ettei kenenkään pakanankaan ole pakko tehdä yhtään mitään- mutta harjoittavat suomipakanat ovat kyllä varsin yksimielisiä siitä että uhraaminen vähintään juhlapäivinä on tärkeä osa uskonnon harjoittamista). Pakanallinen uhraaminen on siis paitsi osoitus taikauskoisuudesta, myös turhaa vaivannäköä. Minusta taas ”ei minun vaan tarvitse”-ajattelumalli on täsmälleen se ongelma josta uhraamisen harjoittaminen opettaa ihmistä pois. En siis ajattele että jumalat suuttuvat jos en uhraa, vaan olen ainoastaan sitä mieltä että jos haluan tavoitella hyvää sellaisena kuin sen ymmärrän, minun on ihan oman etuni nimissä syytä viitsiä ja vaivautua. Yksi kunnon vilkaisu ihmisiin joiden ei koskaan "tarvitse" tehdä mitään on aivan riittävä pelote. Uhraaminen on minusta siis järkevää täysin riippumatta uhraajan metafyysisistä mielipiteistä- käsitän sen yrityksenä suhtautua kohdalle osuneeseen hyvään tasapainoisesti. Kristilliseen hyväntekeväisyyteen lahjoitetaan usein ylimäärästä silloin kun olo on antelias, mutta uhraava pakana jakaa parhaastaan symbolisesti koko maailman kanssa, iloisesti ja siksi että näkee sen olevan hyvää. Oli jumalia olemassa tahi ei, minusta parhaastaan luopumisen säännöllinen harjoittelu kehittää luonnetta paljon paremmin kuin pulleana sohvalla makoilu. Uhraaminen on yksi parhaita tietämiäni harjoitteita ahneutta, mammonanpalvontaa ja itsekkyyttä vastaan -siis paheita jotka kukoistavat tässä yhteiskunnassa jonka valtauskonnon mukaan uhraaminen on paitsi turhaa myös pahasta. Lisäksi se on harjoitus kiitollisuuden hyveessä. Ajattelen useimpien länsimaisen filosofian merkkihenkilöiden tapaan että hyvä ihminen ei ole hän joka on sitä iloisempi mitä vähemmällä vaivalla hän uskonnossaan pääsee, vaan se joka esimerkiksi kykenee luopumaan elämän hyvistä asioista henkisen kehityksen toivossa.

Paras katsomus ei siis minusta ole se josta löytää vähiten arkeen soveltuvia ohjeita ja neuvoja vaan se jonka neuvot ovat mielestäni järkevimpiä (sanomattakin selvää on että koska minun järkeni ei ole mikään kosmisen viisauden mitta, ei minua häiritse yhtään se jos jollekin toiselle sattuisivat sopimaan paremmin toiset aatteet). Eivät sen asiat ole erityisen kadehdittavasti joka voi elää tunnustamatta mitään rajoja ja kuuntelematta kenenkään opastusta vaan se joka pyrkii hyvään ja noudattaa parhaansa mukaan hyviksi havaitsemiaan moraaliperiaatteita.

Mutta eikö kannustavampi suhtautuminen hartauteen johtaisi yhteiskunnan hörhöytymiseen, järjen tappioon ja länsimaan perikatoon? En olisi niinkään varma. Ensinnäkin, moniarvoisessa yhteiskunnassa jossa katsomukset ovat näkyvillä, ne joutuvat vuorovaikuttamaan ja yrittämään tulla toimeen keskenään kun taas näennäismaallistuneessa yhteiskunnassa uskovat ihmiset törmäävät aatetovereidensa lisäksi enimmäkseen apaattiseen väkeen. Tämä ei haasta ketään pohtimaan omaa arvomaailmaansa sen syvällisemmin. Piilosta käsin myös toisin ajattelevien syrjiminen sujuu helposti. Se että näytämme samanlaisilta ei mitenkään estä ajattelemasta että toisin ajattelevat ovat typeryksiä joiden elämästä kannattaa tehdä mahdollisimman kurjaa. Toiseksi, ainakaan minun ei ole yleensä ollut erityisen ikävää keskustella vakaumustaan paljon pohtineiden toisin uskovien kanssa, edustivatpa nämä lakiuskontoja, Hörhö MC:tä tai paatunutta ateismia. Toistaiseksi olen saanut näkymättömät harmaat hiukseni niiltä jotka laukovat mielipiteitään ilman perusteluja ja minkäänlaista kykyä kriittiseen reflektointiin ja vastapuolta kunnioittavaan keskusteluun. Eri katsomuksille on –vaihtelevassa määrin- yhteistä pyrkimys hyvään ihmisyyteen, ja sitä voi pohdiskella ekumeenisellakin joukolla. Ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta ystävyys, ymmärrys ja viisauden tavoittelu ovat paljon tärkeämpiä kysymyksiä kuin se onko Toisuskoisella nyt aivan varmasti todenmukainen käsitys metafysiikan yksityiskohdista. Emme tarvitse sekularismia keinolla millä hyvänsä vaan moniarvoisuutta ja lisää kiinnostusta eettisten kysymysten moniääniseen pohdintaan.

2 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Sun kirjoitukset on aina niin monipuolisia ja kaiken kattavia sekä hyperälykkäitä, että vaikka kuinka haluaisin jotain sanoa niin sitten en osaakaan sanoa mitään! =D Olen kyllä samaa mieltä näistä jutuista. Hyvä havainto se "mä teen niin kuin musta itsestä kivalta tuntuu". Minulla oli moinen vaihe jossain kohtaa, kun olin lukenut liikaa new age -kirjallisuutta ja omaksunut tiettyjä asioita - kunnes huomasin ettei se ihan toimikaan... Olen siis palannut vähän ruotuun! =) Luopuminen on hyvää kilvoittelua. Jossain vaiheessa tosin menin henkisen kasvun takia senkin kanssa vähän överiksi kaikessa... Kultainen keskitie kutsuu!

Saara kirjoitti...

Kiitos kauniista (ja inspiroivasta... ;) kommentista. Olen samaa mieltä siitä että yleensä rauhallisesti ottaminen on hyvä idea, vaikka valaistus odottaisikin ihan kulman takana.

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments