Arvostelun taiteesta

Suomeenkin näyttäisi olevan rantautunut käsitys jonka mukaan kanssaihmisiään voi arvostella- etenkin jos tekee sen puskasta. Netissä nimimerkin takaa voi sanoa kaiken sen mitä ei omalla naamalla ja nimellä sanoisi ikinä, ja tosielämässäkin selän takaa arvostelu kukoistaa. En tiedä, onko syyllinen tosi-tv, työelämän epävarmuuden lisääntyminen joka rumentaa arkista pärjäämiskamppailua, vai vain se että meille markkinoitu keinotodellisuus on hiljalleen hiipinyt siksi todellisuudeksi johon vertaamme arkimaailmaa ja sen puutteelliseksi havaitsemme. Mutta sen tiedän että tämä on sellainen maailman mädännäisyyden laji jota jokainen voisi vastustaa.

Soveltavan etiikan parissa puuhatessani olen huomannut että moraalisten arvostelmien antaminen asiantuntijamielipiteenä on totinen paikka. Samalla olen alkanut entistä enemmän ihmettelemään, mikä hinku ihmisillä on nykyään arvostella ja kritisoida muita. Kritiikki voi olla rakentavaa, mutta väitänpä ettei se yleensä ole sitä. Ensinnäkin, rakentava kritiikki kohdistuu johonkin merkitykselliseen asiaan. Arjessa hyvä tapa erottaa merkityksellinen merkityksettömästä on odottaa että arvostelua nimenomaisesti pyydetään. Silloin jos tunnen tarvetta arvostella ilman että sitä on minulta pyydetty, minulla pitäisi olla myös jokin peruste sille miksi mielipiteelläni voisi olla tässä tilanteessa merkitystä. Pelkästään se seikka että minulla on mielipide, ei vielä tee siitä merkityksellistä (paitsi siinä tapauksessa että olen tyyppi jolle mielipiteen muodostaminen yhtään mistään on niin suuri älyllinen saavutus että tapauksen kunniaksi voisi vaikka leipoa kakun).
Toinen hyvä peukalosääntö on, että hyvälle kritiikille on olemassa hyviä perusteluita. Lopuksi, hyvä kritiikki sisältää myös myönteisiä havaintoja (todisteeksi siitä etten kritisoi silkkaa pahansuopuuttani) ja ehkä jopa parannusehdotuksia. Parannusehdotuksella en nyt tarkoita jotakin triviaalia vakioneuvoa. ”Sinun pitää nyt vaan jättää tupakat pois” ei ole hyvä parannusehdotus tupakoitsijalle siitä yksinkertaisesta syystä että jokainen normaaliälyinen tupakoitsija todennäköisesti tietää jo että tupakanpolton lopettamisessa auttaa se ettei koske tupakkaan. Hyvien parannusehdotusten keksiminen on yleensä vielä vaikeampaa kuin arvosteleminen. Moni harkittu kirpeä kritiikki lopahtaakin tähän. Ja niin on hyvä.

Tämän päivän Suomessa jota kuulen usein sanottavan kovaksi, kilpailu- ja suorituskeskeiseksi yhteiskunnaksi, pitäisi arvostelemisen kanssa olla aivan erityisen varovainen. Näyttää nimittäin siltä että kovuudelle, järjettömyyksiin asti menevälle kilpailulle ja suorituskeskeisyydelle on olemassa yksi yhteinen tekijä ja se on että niiden kaikkien toteutuminen edellyttää sitä että ihmisiä arvostellaan. Mitä viiltävämmin ja taitamattomammin, sitä kovemmaksi meno vain muuttuu. Jos maailmallamme on jokin ongelma, se ei ainakaan näytä olevan kriittisen mielialan puute. Joten miksi viljellä sitä mistä on jo ylitarjontaa? Entäpä jos alkaisimme kasvattaa hieman harvinaisempia ajatuskukkia?

Vastavoimaksi kovalle maailmalle tarjoaisin vaatimattomuuden ja herkkyyden hyveitä. Käytännössä, pitkälle riittäisi jo sekin että yrittäisimme pitää itsemme kurissa ja suumme kiinni silloin kun tuntemattomista tai puolitutuista ei ole mitään kaunista sanottavaa. Jos todella ajattelemme niin paljon toisten parasta kuin arvostelun armolahjan harjoittajat usein väittävät ajattelevansa, meidän olisi kai jotenkin johdonmukaista kiinnittää huomiota myös niihin keinoihin joilla yritämme toistemme hyvää edistää. Kuinka usein ihmiset tekevät parannuksen siksi että heitä on arvosteltu? Kuinka usein muiden kouluttaminen on sujunut sitä paremmin mitä häijympiä olemme onnistuneet olemaan? Ja kuinka usein olemme käyttäneet arvostelun lahjojamme rakentavasti, jonkin todella tärkeän asian eteen verrattuna siihen kuinka paljon olemme hutkineet vain lähintä pöpelikköä? Kokemukseni perusteella parasta vaikuttamista on usein hiljainen esimerkki. Se ei tosin auta yhtään sisäisen pahanolon purkamisessa.


Jos tiedät, mikä on oikein ja parasta, mene ja tee itse niin. Jos haluat arvostella muita heidän heikkouksistaan, mieti ensiksi kuinka vaikeaa sinulle itsellesi olisi pyristellä irti suosikkipaheestasi. Luulen, että viimeistään sitten vakuutut siitä että vaatimattomuutta on sittenkin helpompi harjoittaa kuin arvostelemista.

posted under , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments