Talvisydän

Jätin taakseni pimeän marrasajan ja saavuin talvisydämen valkeille maille. Täällä on niin kylmää että surukin jäätyy ja niin kaunista että unen ja valveen raja alkaa hämärtyä. Ajatuksista tulee pehmeitä ja viileitä. Terävimmät mietteet kiteytyvät ikkunoihin, kasvavat ja haaroittuvat logiikan ja mielikuvituksen hienovaraisten sääntöjen mukaan. Vähitellen niistä kasvaa kimaltavia saniaisia, valkoisia sulkia, udunharmaita polkuja ja ajatuspuita. Ainoastaan kauneus on todellista. Talvinen valo on kalpeaa, mutta jääsumu saa sen tanssimaan auringon ympärillä kaarina ja pilareina. Se värittää maiseman kaikilla helmien väreillä ja peittää horisontin utuun niin että taivas ja maa vihdoin kietoutuvat yhteen, rakastavaiset siksi kunnes sumu hälvenee.

Samaan aikaan on arki. Täällä siihen siis liittyy paljon takkojen kanssa hääräämistä, lämpimien neuleiden tekemistä ja ajattelemista. Helsingissä se on alennusmyyntejä, kiireisiä ihmisiä jotka eivät ehdi paljon ympärilleen vilkuilla, paperinivaskoja ja kalenterimerkintöjä. Sinne sekaan minäkin tänään sujahdin, eikä kaupunki huomannut sitä lainkaan. Lämmitetyillä kaduilla joiden varrella ei kasva puita talvesta muistutti vain pureva pakkanen. Jonnekin oli kasattu lunta koneellisen kulmikkaaksi kinokseksi, kahvilat mainostivat kuumia juomia. Lopulta, kahvila imaisi minutkin sisäänsä tapaamaan kollegaa. Siellä hioimme suunnitelmia ja pallottelimme ajatuksia kuin aina ennenkin. Kun kolmen tunnin päästä olimme valmiita, kahvilan ikkunat olivat yhä kirkkaat. Vasta Lasipalatsin nurkalla tapasin puita, suuria mutta yksinäisiä. Täälläkin talven sydän oli läsnä, mutta hiljaisena. Täällä taikatalvet ja kesän raukeat helteet on yritetty vaihtaa siihen että voi aina tehdä ostoksia tasaisen miellyttävässä lämpötilassa. Siinä on melkein onnistuttu, mutta onneksi ei aivan.

Kaupungissa kaikkea on niin paljon, sanotaan. Ja joskus kysytään, mitä ihmettä näen tässä hiljaisessa kylässä jossa ostoksia voi tehdä lähinnä ruokakaupoissa ja pääosasta viihdetarjontaa vastaa sirkusryhmä Kutsumattomat Pikkueläimet. Minusta se on arvostuskysymys. Onko paljon sitä että on paljon ihmisiä, tavaroita ja korkeita taloja? Eikö rauhaa voi olla paljon? Tai lintuja, tähtiä ja pehmeää lunta johon yksikään pieni eläin ei vielä ole piirtänyt jälkiään? Samalla tavalla me arvostelemme alkuperäiskansoja siitä ettei heillä ole sivistystä, teknologiaa ja samanlaisia hienoja tavaroita kuin meillä. Mutta onko heillä myöskään liian suurta hiilijalanjälkeä tai joukkotuhoaseita? Miten monet kuluttamalla tyydytettävät tarpeemme ovatkaan itse asiassa vain korvikkeita paljon syvemmille tarpeille joita tuskin edes muistamme? Onko meissä hienoa se että meillä on niin paljon tavaraa vai se keitä me olemme?


Kun taivas on tarpeeksi avara ja valo siroaa puiden oksista kuin lyijylasi-ikkunoista hiljaisuudessa joka on niin syvä että siinä kuulee omat ajatuksensa, sellaistakin voi miettiä. Pakkasten kiristyessä niin että vesiä peittävät hauraat jäät muuttuvat kantaviksi ja näyttävät ne teinä joita ne todella ovat, ajatuksetkin pinkaisevat juoksuun varmajalkaisina jäniksinä suuren sinisen poikki. En liukastu enkä kaadu, vaan otan kiinni puiden takana piilottelevat utuiset mietteet. Kun hiljaiset tuulet silittävät lumen peittämiä niittyjä ja karhut kääntävät kylkeä pesissään, huomaan että talven sydän on saman muotoinen kuin omani.

posted under |

4 kommenttia:

Ofelia kirjoitti...

Tuo ensimmäinen kappale on niin kauniisti kirjoitettu etten osaa sanoa mitään!

Mutta vaikka asun Helsingissä, koen ruuhkaa ja kiirettä vain kun menen keskustaan. =) Käypä blogissani katsastamassa asuinympäristöni kuvia!

Zepa kirjoitti...

Voi kaupungissa olla rauhaa, paljon! Esim. mun kodissa Kallion "slummissa" on useimmiten täysin hiljaista, ja isosta ikkunasta aukeaa vehreä iso korttelipiha vailla liikenteen ääniä. Kun tähän lisätään hyvät ostosmahdollisuudet lähellä, en millään voi väittää vastaan enkä valittaa :-D

Maaseutukin on koettu, samoin pienemmät kaupungit. Suomessa en enää muuttaisi Helsingistä mihinkään.

Saara kirjoitti...

Kyllä Helsingistäkin rauhaa löytää-jos osaa etsiä tai olla muuten vain oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Työpaikkani lähellä, aivan Helsingin keskustassa on Kaisaniemen kasvitieteellinen puutarha.
Minäkin olen muuten aikoinani asunut Kalliossa ja viihdyin hyvin. En kyllä taitaisi viihtyä enää. Niin ne ajat muuttuvat...

Eilen kävin pitkällä kävelyllä (kameran kanssa!) ja katsastin Ofelian blogin. Peltoja, metsiä ja jäätynyttä Lohjanjärveä ihastellessa mieleen tuli että kaupungissa rauha löytyy yleensä yksityiskohdista ja pienistä koloista. Täällä maalla kaikki rauhallinen on isoa: puut, korkea taivas pellon yllä, silmänkantamattomiin jatkuva hiljaisuus.

Mitä ihmiselle tapahtuu kun tarpeeksi kauan tuijottaa ikkunasta kohti valkeaa metsänreunaa? Joku ahdistuu. Minä inspiroidun...

Ofelia kirjoitti...

Minä en ole koskaan asunut Kalliossa enkä viihtyisi siellä alkuunkaan. En oikein ymmärrä miksi suurin osa kavereista jumaloi sitä paikkaa. =) Nyt asun idässä lähellä merta ja täällä kyllä riittää paljon metsää ja luontoa. Palvelut on helsinkiläisittäin aika kaukana, mutta ei minua haittaa!

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments