Myytävänä: hyvä omatunto

Hyve-etiikassa ajatellaan ettei teon konkreettinen sisältö, esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen, kerro vielä paljoakaan teon hyvyydestä. Ihminen voi lahjoittaa esimerkiksi ostaakseen itselleen hyvän omantunnon ja perustelun sille miksi enempää ei tarvitse viitsiä. ”Minä olen hyvä ihminen, lahjoitan jo hyväntekeväisyyteen.” on vähän liian usein kuulemani lausahdus joka kuvaa tällaista asennetta. Tai sitten hyväntekeväisyydellä voi ostaa sosiaalista arvostusta. Näyttävästi hyväntekeväisyyteen lahjoittavat julkimot ovat esimerkkejä tästä: he eivät vain halua lahjoittaa, vaan lahjoittaa siten että he saavat hyväntekeväisyydestä myönteistä julkisuutta. Eikä siinä ole mitään pahaa, tärkeintähän on se että hyvää asiaa edistetään, eikö? Ja enemmänhän sitä edistää, jos saa päähäntaputusta, hyväntekeväisyyden kohteet osoittavat näyttävästi kiitollisuuttaan, ja niin edelleen. Ehkä, jos oikein raadollisiksi ryhdytään. Nyt ei kuitenkaan olla raadollisia vaan pohditaan sitä mikä olisi se paras tapa toimia. On kiva juttu jos teolla on hyviä seurauksia, mutta keskeistä se ei ole (mikä onkin hyvä homma koska tekojen seurauksia voi etukäteen vain arvioida, ei varmasti tietää). Ei riitä että tekee hyviä tekoja, vaan ne on tehtävä myös hyvistä syistä ja hyvällä tavalla.

Monen mielestä se mahdollisuus että hyvää voidaan tehdä myös vääristä syistä ja väärällä tavalla on pätevä perustelu olla harjoittamatta hyväntekeväisyyttä. Filosofisesti tilanne on mielenkiintoinen: huonoa toimintaa perustellaan hyveellä, esimerkiksi vetoamaan rehellisyyteen: "Minä en ainakaan osta hyvää omaatuntoa lahjoittamalla roposia!" Näin ajatteleva kuitenkin kertoo oman maailmansa olevan ikävä paikka. Hyväntekeväisyyttä kun voi tehdä myös hyvistä syistä, ja jos jonkun subjektiivisessa maailmassa pyyteettömyys on mahdotonta, väittäisin että se kielii siitä että tämän maailman ainoalla asukilla on asenneongelma. Objektiivisessa todellisuudessa kun ei näyttäisi olevan mitään estettä sille etteikö hyvää voisi tehdä myös pyyteettömästi. Rehellisyys jota käytetään paheellisuuden puolustamiseen ei ole yhtään sen kiitettävämpää kuin hyväntekeväisyys jota harjoitetaan itsepetoksen vallassa. Molemmissa tapauksissa tehdään ja ajatellaan sekä hyviä että huonoja asioita. Kysymys siitä kumpi on pahempaa onkin sitten jo sen luokan pilkunviilausta että siinä voidaan perustellusti tulla useammanlaiseen lopputulokseen. Sitä paitsi, eikö itsepetosta ole myös se että kuvittelee olevansa rehellinen kun samasta todistusaineistosta voisi päätellä myös olevansa saita?

Hyvään motivaatioon kuuluu ensinnäkin epäitsekkyys. Se ettei hyvän saajalta edellytetä kiitollisuutta ja nöyryyttä on myös yleisen ja yhtäläisen ihmisarvokäsityksen edellytys. Muussa tapauksessa hyväntekeväisyys uusintaa eriarvoisuutta: jotkut ovat niitä joilla on varaa antaa, toiset ovat niitä jotka joutuvat nöyrinä ja kiitollisina vastaanottamaan sen mitä annetaan. Heidän on pakko vastaanottaa apua, vaikka avun saamisella olisikin hintansa, esimerkiksi arvokkuuden tai erilaisten vapauksien menetys. Mutta onko hyvä yhteiskunta sellainen jossa perustaviksi ajatellut yksilöiden oikeudet ja vapaudet kuten oikeus yksityisyyteen koskevat vain taloudellisesti riippumattomia yksilöitä, olosuhteissa joissa tämän riippumattomuuden saavuttaminen on merkittäviltä osin onnenkauppaa? Edelleen, jos uskon ihmisten yhtäläiseen arvoon, on minun johdonmukaista uskoa myös siihen ettei minulla ole erityistä moraalista oikeutta takertua elämääni kasaantuneeseen luksukseen samalla kun toiset ihmiset, yhtä arvokkaat kuin minäkin, kärsivät. Tästä näkökulmasta ajateltuna hyväntekeväisyys ei ole erityisen ylevää toimintaa vaan merkitsee yksinkertaisesti sitä että ihminen tietää maailman olevan epäreilu paikka ja toisaalta olevansa itse kykenevä tekemään asian eteen jotakin.

Hyvään motivaatioon kuuluu siis myös vastaanottajan kunnioitus. Joissakin tapauksissa tämä asenne tietysti johtaa siihen että joku jolla ei ole oikeutta apuun, keplottelee sitä itselleen. Oleellinen kysymys onkin, onko tämä pahempaa kuin se ettei joku apua todella tarvitseva saa sitä koska haluaa pitää kiinni yksityisyydestään ja arvokkuudestaan? Tämä on muuten yksi niistä kysymyksistä jotka erottavat poliittisen vasemmiston oikeistosta. Vasemmistossa on perinteisesti ajateltu että pahempaa on se jos joku aidosti tarvitseva jää ilman apua, oikeistolle suuri ongelma taas on avun mahdollinen väärinkäyttö.

Viime vuoden aikana sain myös moneen otteeseen kuulla ettei tässäkään valtiossa ole varaa hyväntekeväisyyteen ja tiukkoihin ilmastosopimuksiin. Pääsin ihmettelemään ääneen, kenellä sitä varaa on, jos maailman rikkaimpiin kuuluvalla länsimaisella maalla ei ole. Tähän en enää saanutkaan vastausta. Tulinkin siihen tulokseen ettei se onko hyvän tekemiseen varaa riipukaan yleensä pankkitilin saldosta tai bruttokansantuotteen kehityksestä vaan on enemmän kokemuksellinen asia. Varaa on, jos sitä tuntuu olevan. Kulutus- ja kilpailuyhteiskunnassa ongelmana ei siis ole absoluuttinen rahanpuute vaan kiittämättömyyden pahe. Hyväntekeväisyyteen lahjoittaa se jolla on. Mutta kun elämän turvattomuus lisääntyy ja kaupallinen kulttuuri lietsoo jatkuvaa tyytymättömyyttä nykytilanteeseen, varaa ei enää olekaan edes niillä joilla on rahaa. Näin päädymme elämään yhteiskunnassa joka on rikkaampi kuin koskaan mutta jossa tyytymättömyys ja pahoinvointi eivät näytä vähenevän lainkaan.

Käänteisesti ajateltuna, tämä vihjaa siihen että hyväntekeväisyyden ottaminen tavaksi lisää myös antajan tyytyväisyyttä. Onhan se konkreettinen osoitus siitä että asiat ovat sittenkin monella tapaa hyvin. Jakaessaan omastaan ihminen ei voi välttyä huomaamasta sitä että elämässä on sittenkin paljon rikkautta: rahaa, aikaa, taitoa ja kyvykkyyttä. Hyvää tekevä ihminen on myös ihminen joka uskoo itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa. Kyynisyys ja uskon puute kuulostavat joidenkin mielestä henkeviltä, mutta mitä hienoa kyyniset ja omia mahdollisuuksiaan vähättelevät ihmiset ovat koskaan saaneet aikaan? Maailman lyhyin kirja ei ole Urho Kekkosen hiustenkasvatusopas vaan Vähättelijöiden Teot. Koko maailmaa ei yhden ihmisen hyväntekeväisyydellä pelasteta; toisaalta se tarkoittaa myös sitä ettei keneltäkään moraalisesti vaadittava vastuullisuuden määrä ole mahdoton vaan vain sen verran kuin jaksaa kantaa. Haasteena on enää aloittaminen; onhan omastaan alettava jakamaan usein silloin kun tuntuu ettei siihen ole varaa.

posted under , |
Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments