... ja mitäköhän minä taas ajattelin??!! (Itsetuntemuksen filosofisista haasteista osa I)

Descartes ajatteli että ihmisellä on tiedollisesti erityisen hyvä asema suhteessa uskomuksiin omista mielentiloistaan. Tämä ajatus on kantautunut tietoteoriaan yleisemminkin: ajatellaan että parasta A-luokkaa a posteriori- tiedossa eli kokemus- ja havaintoperäisessä tiedossa ovat ihmisen käsitykset omista mielenliikkeistään.

Olen saanut itseni viimeisen vuoden aikana peräti kahdesti kiinni siitä että vilpittömät ja periaatteessa järkevästi perustellut asenteeni ovat osoittautuneet viallisiksi. Molemmissa tapauksissa jälkiviisauden valossa virheellisiä taustaoletuksia ei tarvinnut paljon etsiä: ne olivat aivan selviä, tutunnäköisiä virhepäätelmiä joita vain en ollut tullut huomanneeksi ja artikuloineeksi. Tällaiset havainnot eivät nosta mielialaa. Osoittavathan ne sen että hyvin mahdollisesti minulla on tälläkin hetkellä uskomuksia ja asenteita joiden pohjana on väärä ymmärrys tai suoranainen looginen kömmähdys. Sitten on vielä monia piirteitä joita itsessäni ihmettelen. Esimerkiksi, pidän keltaisesta väristä ja tietoteoriasta. Mutta miksi? Psykologit puhuvat joskus siitä että mielessä on “sokea alue” jossa sijaitsevat asiat joita emme tiedosta ja joiden tiedostamattomuutta emme tiedosta. Tietoteoreettiselta kannalta tällaisen alueen olemassaolo on vähän isompi ongelma: jos emme tiedä sitä mitä emme tiedä, miten osaamme ylipäätään erottaa luulomme ja tietomme tai tulkita kokemamme tuntemukset oikein? On periaatteessa mahdollista että erehdyn jopa yksinkertaiselta näyttävissä tulkinnoissa. Tunnenko itseni iloiseksi siksi että on kaunis päivä vai siksi että kaunis mieleni yrittää kovasti olla ajattelematta jotakin ikävää asiaa? Jälkimmäisessä tapauksessahan iloisuuteni on vain illuusio ja jos haluaisin todella olla onnellinen, minun olisi järkevää ajatella ikävä asia pois kuljeksimasta niin ettei se ahdistaisi minua jossakin aivojen pohjalla.

Hilary Kornblith on kiinnittänyt huomiota siihen (myös psykologian tuntemaan seikkaan) että käsityksemme omista tuntemuksistamme värittävät myös sitä millaisena maailman näemme. Toisin sanoen, tunnetiloillamme ja käsityksillämme itsestämme on paljonkin merkitystä siihen millaisia episteemisiä toimijoita olemme. Yritämme louhia tietoa objektiivisesta todellisuudesta, mutta se mitä käteen jää jäljittää totuutta paremmin tai huonommin riippuen paljolti myös siitä millaisia itse olemme. Itsetuntemuksen kehittäminen on siis kannattavaa siinäkin mielessä että jos meillä on edes jonkinlainen käsitys siitä millä alueilla tiedolliset heikkoutemme sijaitsevat, voimme yrittää tehdä niille jotakin ja siten minimoida niiden aiheuttamia haittoja. Esimerkiksi, jos minä dyscalculikkona haluan omaksua jonkin matemaattisen tiedonmurusen, minun ei ole järkevintä tarttua laskimeen ja pistää toimeksi vaan paras mahdollisuuteni saada oikea tulos on etsiä käsiini joku luotettava laskutaitoinen ihminen ja kysyä. Tai, jos tiedän että olen taipuvainen toiveajatteluun, voin yrittää pohdiskeluissani pyrkiä erityiseen huolellisuuteen silloin kun pitää arvioida myönteisten ja kielteisten vaihtoehtojen toteutumisen todennäköisyyksiä. Sen sijaan puutteellinen tai virheellinen itsetuntemus johtaa helposti siihen että en saavuta tavoittelemaani tietoa. Kaupanpäällisinä itsetuntemuksen puutteet johtavat helposti suoranaisen virheellisiin käsityksiin sekä maailmasta että itsestä. Totuutta rakastavalle nämä alkavat olla kauhujuttuja joiden rinnalla Stephen Kingin hengentuotteet eivät tunnu missään.

Christine McKinnon onkin päätellyt ettei paraskaan episteeminen toimija voi olla kovin tehokas jos hän joutuu toimimaan aivan yksin, episteemisen yhteisön ulkopuolella. Muut ihmiset eivät tietenkään voi päättää sitä mikä on totta ja mikä ei huutoäänestyksellä, mutta he toimivat myös tiedollisina peileinä. Minulla on toki ainutlaatuinen perspektiivi omiin mielenliikkeisiini. Hurraa. Mutta esimerkiksi Puoliso ei kärsi täsmälleen samoista ajattelun harhoista kuin minä. Lisäksi läheisillä ihmisillä terävänäköisyys yhdistyy parhaassa tapauksessa lempeyteen ja hyväntahtoisuuteen. McKinnonin mietteet selventävätkin, miksi aika usein Puoliso tietää mikä minulle on hyväksi paljon paremmin kuin minä itse (ja toisin päin). Hyvä episteeminen toimija ei siis toimi kiitettävästi ainoastaan tietoa tavoitellessaan, vaan hän myös osaa valita itselleen hyviä ystäviä ja opastajia ja omaa sen verran intellektuaalista nöyryyttä että kykenee kunnioittamaan heitä.

posted under |

3 kommenttia:

Annie kirjoitti...

Yleensä ihmisen tarkkanäköisyys loppuu siihen, mistä omat varpaat alkaa.

marjaisa kirjoitti...

Kyllä Annie, olen samaa mieltä. Reinmanille kiitos kirjoituksesta. Kuin pitkä kommenttaarinen palaute sivuilleni. Välttelen totuutta tahallani, pohdin arvoituksia ja toisaalla itseäni.

Totuutena pidetään usein sitä mihin uskotaan. Monta buddhalaista esimerkiksi käsittää sen toisin kuin länsimaalaiset yleensä. Descarterin opit ovat yleisesti koettu todeksi, mutta ilman ajattelua moni zen-munkki pystyy esimerkiksi huippusuorituksiin itsepuolustuslajeissa. - Ollen silti ihmisiä, joilla on yksilöllisyys, johon voi tutustua. Vaikkakin jotkut kokevat kadottaneensa sen, jos mietiskelyssä tulee vastaan vain tyhjää.

Miksi siis pidät keltaisesta? Sokea alue on ihminen itse, joka on alitajunnassaan omimmillaan. Syvyyspsykologia on hyödyllistä. Samoin voivat olla zen-harjoitukset, jollei niistä tee pakkoneuroosia. En vanno silti zeninkään "nimeen". Luin kirjoituksesi mielenkiinnolla!

Saara kirjoitti...

Annie: Niinpä...ja sekös häiritsee! ;)

marjaisa: Voiko olla zen-munkki ilman ajattelua..?

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments