Itsetuntemuksen filosofisista haasteista, osa II: Minun kohtuuteni

Kaikkihan tietävät että suomalaisten väkivaltaisuus, huono viinapää ja hulluus johtuvat pohjimmiltaan synkästä kansanluonteesta tai huonosta tuurista. Jopa murhaajien keskuudesta pahoja ihmisiä on vaikeaa löytää: on vain onnettomia, mielisairaita, usein syrjäytyneitä tai vaikeiden perheongelmien kanssa pitkään kamppailleita ihmisiä joilta tilanne karkasi käsistä. Tilastollisesti ottaen ei ole mikään yllätys jos puukon heilutus juopporemmissä päättyy huonosti tai että väkivaltainen puoliso lyö yhden kerran liian lujaa. Mutta asianosaisille se usein on yllätys ja onnettomuus. Eihän tässä näin pitänyt käydä! Ei ainakaan minulle, en minä tarkoittanut, en minä ole sellainen ihmishirviö mikä sanasta ”murhaaja” tulee mieleen. Kyseessä täytyy olla huono onni myös siksi että vaikka olosuhteet joissa paha tapahtui olivat tyypilliset, ne eivät luultavasti olleet kyseisten ihmisten elämässä poikkeukselliset. Onhan me ennenkin riidelty, kumottu kuppia, ajettu kilpaa liukkailla teillä eikä mitään tapahtunut- siis riskin toteutumisen täytyi vaatia aivan poikkeuksellisen huonoa onnea. Ja kaikkihan tietävät että onni on pohjimmiltaan korkeampien voimien kädessä. Ihminen voi vain yrittää olla kunnollinen, silloin kun jaksaa, ehtii ja kykenee. Lopusta voi syyttää olosuhteita.

Jossakin, mahdollisesti siellä missä säilytetään vanhoja metrin ja kilon prototyyppejä, on myytin mukaan olemassa myös suomalaisen prototyyppi. Sen mukaan määritetään se mikä on kohtuullista ja se missä vaiheessa mopo on karannut käpälästä. Jokaisella on luovuttamaton oikeus tehdä asioita jotka ovat kohtuullisia tälle prototyyppisuomalaiselle- täysin riippumatta siitä ovatko ne yksilölle itselleen kohtuullisia tai edes millään lailla järkeviä. Esimerkiksi, kohtuullisessa alkoholinkäytössä ei ole mitään pahaa, samoin kohtuullinen mustasukkaisuus ja itsekkyys ovat aivan hyväksyttäviä. Parisuhdeväkivalta on yleistä jostain kumman syystä, mutta toisaalta kaikki tietävät että toisinaan on tervettä ja normaalia riidellä railakkaasti: huutaa, nimitellä, paiskoa ovia ja tavaroita. Itsehillintää sitten osoittaa se että tunnekuohun vallassa ollessaankin kykenee lyömään nyrkkinsä pöytään puolison sijasta- ei se että asioiden kärjistyminen reippaaksi riidaksi nähtäisiin epäonnistumisena joka olisi ollut ainakin teoriassa mahdollista välttää oikein toimimalla. Toisin sanoen, vaadimme toisiltamme itsehillintää vaikeissa tilanteissa, mutta vaikeisiin tilanteisiin etsiytyminen on perusoikeus jota ei sovi kyseenalaistaa. Vaikeuksissa ei olla silloin kun otetaan ensimmäinen askel kaltevalla pinnalla vaan vasta siinä vaiheessa kun vauhtia ei enää osata pysäyttää. Tällöin kaikki moraalinen vastuu tapahtuneesta on sillä jonka käsistä mopo on karannut. Kyllähän jokaisen pitäisi tuntea rajansa ja osata väistää hankalia tilanteita viime hetkellä! Voin olla miten vain, kunhan kaikessa säilyy kohtuus. Ongelma onkin siinä ettei kohtuuden rajaa myöskään määritellä missään kovin selkeästi (tai jos määritellään, se menee aina väärässä kohdassa joidenkin yksilöiden tapauksessa). Vapaudesta, neutraalimmasta käsitteestä jonka avulla otetaan kantaa tekojen tyyppeihin, ei mittoihin ja määriin, puhutaan usein vähemmän. "Kohtuus kaikessa!" sanotaan, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa?

Jos meillä kaikilla on oma kohtuutemme, hyvän elämän kannalta olennainen itsetuntemuksen alue on jonkinlainen ymmärrys siitä mikä se milloinkin on- ja toisaalta ymmärrys siitä että muiden kohtuus voi olla erilainen. Hyvään kannustaminen ei tällöin ole vain normien noudattamiseen kannustamista vaan myös jokaisen kannustamista omassa kohtuudessaan pysymiseen. Jollekin kohtuullista voi olla tiukka kieltäymys, toinen taas on suurten vapauksien mittainen. Arvostelukyvylle ja itsetuntemukselle haaste tuleekin ensiksi rehellisyydessä: siinä että osaamme arvioida oikein omat rajamme.

Jos ajattelen että jokainen on oman (ja vain oman) onnensa seppä, pahinta mitä minulta voidaan vaatia on huolenpito sellaisista ihmisistä joita kohtaan minulla ei ole normeihin tai nimenomaisiin lupauksiin perustuvia velvoitteita. Minulla on oikeus toteuttaa itseäni, muttei minkäänlaista velvollisuutta yrittää tehdä muiden taakoista kevyitä kantaa. Jos jollakulla on esimerkiksi alkoholiongelma, minun velvollisuuteni rajoittuvat siihen että juhlissani on tarjolla myös alkoholiton vaihtoehto. Ajatus siitä että moraalinen velvollisuuteni saattaisi olla selvänä pysytteleminen niin ettei alkoholista kieltäytyjän olisi pakko katsella humalaisten örvellystä tai lähteä yksin kotiin, on selvästi liikaa vaadittu. Tarvitseeko minun edes miettiäkään, olisiko minulla jonkinlainen velvollisuus järjestää ryyppäjäisten sijasta vaikka peli-ilta jossa kukaan ei joisi. Se on kohtuutonta. Mutta miksi? Onko mahdollista että arkisissa käsityksissä siitä, mikä on kohtuullista, olisi korjaamisen varaa? Paraneeko maailma enemmän sillä että minä saan toteuttaa itseäni mahdollisuuksieni rajoille asti vai sillä että yrittäisin huomioida muut paremmin?

Miksi koemme suurta närkästystä siitä jos joku yrittää rajoittaa oikeuksiamme, mutta emme suurta myötätuntoa niitä kohtaan joille oman moraalinsa vartijan virka on toisinaan ylivoimainen? Minusta nimittäin tuntuu, että se on sitä joskus kaikille. Jokaisella on paheensa ja heikkoutensa- ero on vain siinä miten näkyviä nämä ovat, tietääkö ihminen itse mitä ne ovat, ja miten hyvin ihminen on välttynyt olosuhteilta joissa nämä puutteet kääntyvät katastrofeiksi. Oikeastaan, pelottavimpia ihmisiä minusta eivät ole suuret pahantekijät vaan ne jotka kirkkain silmin väittävät etteivät koskaan kykenisi tekemään mitään tuomittavaa. Nämä ihmiset eivät tunne itseään kovin hyvin, eivätkä siksi edes teoriassa kykene välttämään vaarallisia tilanteita. Toiseksi, tällaiset ihmiset ovat niitä jotka helpoimmin tulevat institutionaalisen pahan välikappaleiksi- keskuudessamme vaeltavia pikku-Eichmanneja joilla vain on ollut hyvä onni välttyä joutumasta osaksi Natsi-Saksan hallintokoneistoa.
Solidaarisuuden vaatimus on niin pöyristyttävä että yleisesti suhtaudutaan nurjasti vapaaehtoisiinkin yrityksiin osoittaa solidaarisuutta ja pidättäytyä jostakin yleisesti kohtuulliseksi katsotusta toiminnasta. Usein pidättyvyys tulkitaan merkiksi jostakin vielä pahemmasta ongelmasta: jos et käytä alkoholia, sinulla on varmaankin jokin nolo sairaus, ja jos teidän kotona ei ole tapana riidellä, teidän olisi syytä hankkiutua pariterapiaan kommunikaatio-ongelmien takia.


Kun taannoin ihmettelin Puolisolle ääneen, miksi ihmiset suhtautuvat usein paljon nurjemmin moraalisesti kiitettävään käytökseen kuin lievään paheellisuuteen, hän sanoi ettei siinä ole mitään ihmeellistä vaan kysymyksessä on adaptiivinen itsetuntoa ylläpitävä mekanismi. Ihmiset jotka toimimat hiukan hillittömämmin ja huonommin kuin me, saavat meidät tuntemaan itsemme hyviksi ja moraalisiksi. Sen sijaan ihmiset jotka ovat parempia kuin itse, nakertavat itsetuntoa, ja tällöin on paljon helpompaa torjua arvosteluksi koettu käytös aggressiivisesti kuin kääriä hihat ja ottaa mallia hyvästä esimerkistä. Miksi itsetunnolle on niin suuri uhka saada eteen todisteita siitä ettei olekaan moraalisesti erinomainen vaan työtä riittäisi vielä? Eihän parasta mitä ihmisestä voidaan sanoa ole että hän on täydellisen nuhteeton (sellaista ihmistä en ole vielä tavannutkaan) vaan että hän tavoittelee hyvää. Jos näin ajatellaan, huomataan ettei toisen kiitettävyys ole millään lailla minulta pois eikä myöskään merkitse sitä etteikö tällä toisella voisi olla vaikeaa joissakin muissa asioissa. Arvosteleminen on inhimillistä, mutta toisten tukeminen on jumalallista.

posted under , , |

0 kommenttia:

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments