Inhimillisyys on erehtymistä

En suinkaan ole epäonnistunut. Olen vain löytänyt 10 000 tapaa jotka eivät toimi.”

-Thomas A. Edison-


Sanotaan että virheistä oppii- mutta luulen että jokainen peruskoulua käynyt tietää ettei se tarkalleen ottaen pidä paikkaansa tässä yhteiskunnassa. ”Ei se mitään, yritä uudestaan!” rohkaisi käsityönopettaja minua monet kerrat- ja pisti todistukseen arvosanaksi seiskan joka irvisteli lukuaineiden ysien ja kymppien keskeltä. Epäonnistumisesta saadut opit ja oppimisprosessi eivät ole arvossaan- koulussakin menestyksen määrää usein se miten hyvin onnistut ensimmäisellä yrittämällä. Uusintakokeeseen joutuminen on häpeällistä. Pitkällä aikavälillä, sanotaanko elämässä, merkitystä kuitenkin lopulta on vain sillä, opitko uusia asioita vai et. Se kuinka kauan opettelemiseen meni ja kuinka paljon virheitä matkan varrella tuli tehtyä on jälkikäteen katsottuna usein toisarvoista. Nyt aikuisiällä ompeleminen on alkanut sujua minultakin sen verran hyvin että saan aikaan aivan käyttökelpoisia vaatteita ja kodintekstiileitä. Oppimiseen tarvittiin minun tapauksessani vain rauhaa ja enemmän kärsivällisyyttä kuin mihin pakkotahtia etenevässä peruskoulussa oli mahdollista.

Epäonnistumisen pelko vaikuttaa nykyään tieteessäkin. Kun niukkaa rahoitusta jaetaan aina vain useampien hakijoiden keskeen, tutkimushankkeita rankataan kylmillä kriteereillä. Irtopisteitä hakemukselle tippuu siitä jos tutkimuksen voidaan ennakoida saavuttavan myönteisiä tuloksia. Tässä on tietty järki, mutta toisaalta se myös karsii rohkeimmat hakemukset ja aivan uudet avaukset. Tiedejärjestelmä tulee tällöin opastaneeksi tutkijoitaan tutkimaan mahdollisimman helppoja aiheita, eivätkä nämä aiheet läheskään aina ole niitä kysymyksiä joihin todella kaipaisimme vastauksia. Syntyy käsitys tieteestä joka kasvaa säännöllisesti, kumuloituvasti ja aikataulujen mukaan. On harmi ettei tosimaailma toimi tällä tavalla. Tieteeseen kuuluu olennaisesti myös itsekorjautuvuus ja se edellyttää joskus tieteenalan siivoamista suurella luudalla. Siistin tutkimuksen ihanteen vaatiminen kaikilta tieteenaloilta on paitsi tasapäistävää, myös haitallista niiden alojen tutkimukselle joissa kaivattaisiin suursiivoa tai joissa paradigmaa ei ensinkään ole.

Filosofia pakottaa kärsivällisyyteen. Jos jotakin asiaa ei tajua heti, ei oikein ole tehtävissä muuta kuin istua ja yrittää miettiä niin kauan että ajatus selkenee. Joskus saa istua kauan- se että osaa ajatella ei valitettavasti tarkoita sitä että osaisi ajatella kovin vikkelästi. Esimerkiksi gradu jumittui minulla aikoinaan kolmeksi kuukaudeksi kun eteen tuli erityisen vaikea ongelma. Jälkiviisauden valossa ratkaisu jumin aiheuttaneeseen ongelmaan oli kovin selvä. Mutta niin kauan kuin sitä ei tiennyt, ei auttanut muu kuin odottaa, ajatella ja toivoa että ratkaisu ylipäätään olisi olemassa. Havaintojeni mukaan filosofit ovatkin ihmisrotu joka tyhmistyy vanhetessaan. Opiskeluja aloitellessamme me kaikki olimme kovin ylimielisiä ja vakuuttuneita siitä ettei filosofia nyt niin vaikeaa olekaan. Ehkäpä tukeva määrä arroganssia oli suorastaan hyvä asia. Alkupääoman runsaus voisi selittää sen miksi minullakin on vielä tallella jonkinlainen itsetunto huolimatta siitä että avuliaat opettajat ja kollegat ovat jo vuosikymmenen ajan tehneet kaikkensa sen osoittamiseksi että minulla ei aina oikein tahdo leikata. Kaikkein itserakkaimmat tyypit eivät koskaan valmistuneetkaan- ehkäpä minäkuva oli heille filosofiaa rakkaampi. Me muut taas olemme –vaihtelevassa määrin- oppineet tulemaan toimeen oman tietämättömyytemme ja hidasjärkisyytemme kanssa. Kun tilille on kertynyt rimanalituksia niin paljon että niihin on alkanut turtua, on katse myös noussut omasta navasta sen verran että olen huomannut että samassa jamassa ovat loppujen lopuksi kaikki ihmiset. Olemme eri tavoilla viallisia, mutta kaikki ovat jollakin tapaa pielessä ja rikki. Jopa nekin jotka eivät ole vielä tiedostaneet tilannettaan ja siksi suhtautuvat muihin vaativasti ja armottomasti. Oma virheellisyys ja puutteellisuus on asia jolle voi koittaa tehdä jotakin, mutta se ei ole hyvä syy tuntea alemmuutta muihin nähden. Toisaalta, vikojen pistäminen arvojärjestykseen on sen verran vaikeaa ettei myöskään ole perusteltua pitää omia puutteita pikkujuttuina verrattuna siihen miten toivottomia tapauksia kaikki muut ovat. Arvelisin, että oikea suhtautuminen niin omiin kuin muidenkin vikoihin sisältää suuren annoksen kärsivällisyyttä, myötätuntoa ja arvostelukykyä vain mausteeksi. Virhe sisältää jo osan omasta sanktiostaan. Kuinka paljon siihen kannattaa lisätä?

Epäonnistumisen ja virheiden tekemisen väistämättömyyden ymmärtämisestä syntyy mielenrauhaa. Ehkäpä maailma olisi lempeämpi paikka jos ylipäätään pingottaisimme vähemmän. Päiväjärjestyksen voi suorittaa, elämästä en olisi niinkään varma. Maailma jossa pyritään aina vain silotellumpaan ja täydellisempään itsekontrolliin on neuroottinen ja valheellinen maailma. Jos erehtyväisyys on pahe joka pitää kaikin tavoin piilottaa, meistä ei suinkaan saada hyviä ihmisiä vaan säälittäviä teeskentelijöitä. Erehtymättömyyden sijasta on parempi ottaa tavoitteekseen vain se että kulkisi oikeaan suuntaan, säntäilemättä ja pysähtelemättä. Vähitellen huomaa että siinäkin on haastetta riittämiin.

posted under , |

1 kommenttia:

marjaisa kirjoitti...

Allekirjoitan kaiken mitä mietit eli hyvä juttu ja oma käsitykseni on aika samanlainen. Sanoit välillä oikein osuvasti! Ei ole vastaan väittämistä...

Uudempi teksti Vanhempi viesti Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments