Descartes lumisateessa

Helmikuun neljännen päivän iltana vuonna 1635 filosofi Réne Descartes on päätynyt keskelle lumisadetta jossakin Amsterdamissa. Takana on monta poikkeuksellisen kylmää päivää, edessä niitä on vielä enemmän. Eletään pieneksi jääkaudeksi kutsuttua poikkeuksellisen kylmää ajanjaksoa eurooppalaisessa säähistoriassa ja Keski-Euroopassakin totutellaan lumeen, jäähän ja pakkaseen. Löydämme Descartesin tekemästä sitä missä filosofit ovat niin hyviä: toimimassa omituisesti. Hän ei ole kiiruhtamassa sisään johonkin lämpimään, valoisaan taloon jossa hehkuviini jo odottaa. Eipä hän ole edes jämähtänyt kadunkulmaan keskustelemaan jostakin hienosta ideasta tuttavan kanssa. Ehei. Filosofi pyydystelee lumihiutaleita. Hän havaitsee lumisateen etenemistä tarkasti ja huomaa että putoavien lumihiutaleiden muoto muuttuu vähitellen. Havaintonsa hän merkitsee muistiin huolellisuudella jota nykypäivänkin lumitutkijat ovat ihastelleet.

Ympäristöeetikoille Descartesista ja hänen mekanistisesta maailmankuvastaan on paljon harmia. Kartesiolainen ajatus eläimistä koneina kummittelee edelleen esimerkiksi eläinkokeisiin perustuvan tutkimuksen taustaoletuksissa tänäkin päivänä, kauan sen jälkeen kun tieteellinen ja filosofinen tutkimus ovat osoittaneet sen vääräksi. Mutta kun ajattelen filosofia lumisateessa, en voi olla huomaamatta että maailmaa mullistaneiden ideoiden –niin hyvien kuin vähän huonompienkin- taustalta löytyy jotakin perin kotoisaa: mies joka on havainnut ettei tiedä lumisateista kovin paljon ja on ryhtynyt tarmokkaasti paikkaamaan tätä aukkoa sivistyksessään. Länsimaisen aggressiivisen tradition mukaisesti hän toki kuuluu siihen (nykyäänkin suosittuun) koulukuntaan jonka mukaan tutkijan on pakotettava luonto paljastamaan salaisuutensa. Mutta ainakin hetken aikaa Descarteskin toimii toisella tapaa: hän on asettunut havaitsemaan sitä mitä luonto itse paljastaa. On jotenkin ajatuksia herättävää että kauan sen jälkeen kun Descartesin rankkojen eläinkokeiden tulokset ovat lentäneet roskiin, hänen lumitutkimustaan yhä arvostetaan.


Meidän päivinämme kokeellisessa tieteessä ”paras menetelmä on se jolla saa nopeimmin näyttävimmät tulokset”-ajattelu on vielä voimissaan. Mutta laajemmin katsottuna, kulttuurissa ja filosofiassa, myös toisenlaisia kantoja on alettu kuulla. Ympäristökatastrofin sanotaan usein osoittavan että länsimaisen ihmisen toimintatavat ovat pielessä. Minusta se osoittaa että pielessä ei ole vain toiminta vaan myös motiivit ja arvot joista toiminta nousee. Toimimme väärin koska meillä on väärä ymmärrys. Sille pitäisi tehdä jotakin. Kestävästi kehittyvässä maailmassa myös tieteen täytyy perustua kestäville arvoille. Erinomaiseen tieteeseen ei kuulu vain moraalisen hyväksyttävyyden minimivaatimusten täyttäminen vaan tieteen tulisi pyrkiä moraaliseen erinomaisuuteen. Oikein hyvässä maailmassa tiede tarttuisi tehtävään innolla eikä vastahakoisesti, ymmärtäen että metodologinen -kuten moraalinen- erinomaisuus petaa myös erinomaisia, kestäviä tuloksia.

Ehkä tieteessä pitäisi tehdä vähemmän kokeita ja yrittää nähdä enemmän. Ja ehkä yhteiskunnassa pitäisi huomata ettei teknologisella kehityksellä voi paikata inhimillisyyden puutetta. Jos ongelmamme eivät ole luonteeltaan teknisia vaan vääristä arvoista johtuvia, ratkaisutkaan eivät voi olla teknisiä. Teknologia tarjoaa mahdollisuuksia, mutta luulisin että lopussa ratkaisevaa on, miten päätämme mahdollisuutemme käyttää. Se puolestaan taitaa riippua siitä, millaisia ihmisiä olemme ja mitä tavoittelemme.

Talven vartijat

Tänä vuonna minulla on teillekin pieni sanoista askarreltu joululahja.

Syksy oli ollut pitkä ja harmaa. Mäyrä on valvonut kärsivällisesti sen kaiken läpi: läpi pimeiden päivien ja märkien öiden jolloin pesässäkin oli surkea olla. Päivien lyhentyessa maailma oli muuttunut keltaisesta ruskeaksi ja mustaksi. Siihen se oli pysähtynyt. Lumi ei ollut tullutkaan. Ja niin mäyrä ja sen puoliso valvoivat vielä.

Tutkija tekee kierrostaan tutussa metsässä. Hän pysähtyy hetkeksi vakituiselle taukopaikalleen, kaatuneen puun rungolle mäyränpesän lähellä. "Näyttää siltä että mäyrien talviunet alkavat tänäkin talvena myöhään." hän merkitsi muistiin. On liian lämmintä. Lämpötilahan se näihinkin vaikuttaa. Jos mäyrät olisivat kasveja, ne olisivat viisaampia, tietäisivät että lämpötilan sijasta tässä oikukkaassa maassa pitääkin mitata valon määrää. Länsimainen ihminen on niin taitava että pistää ilmastoa uusiksi, mutta Maata ei olla vielä radalta saatu. Puut ja pensaat, ja pienet kukatkin tietävät sen. On pakko jotta suku säilyisi seuraavaan kesään. Eläimet ovat jo toisenlaisia, ihmisistä nyt puhumattakaan. Tutkijan juodessaan termoskahviaan hän huomaa ensimmäisten lumihiutaleiden putoavan harmaasta pilvipeitosta, siitä samasta joka oli roikkunut maiseman yllä kuin märkä huopa jo viikkoja. Keveät hiutaleet tanssivat ilmassa piiritanssiaan. Metsä ei muutu valkeaksi lainkaan niin pian kuin tie jota pitkin tutkija kulkee takaisin kaupunkiin. Siihen tarvitaan vielä monta päivää, ellei viikkoja. Mäyrien tavoin tutkijakin odottaa jo valkean saapumista metsään. Että mäyrät pääsisivät nukkumaan ja ihmisten maailmaan tulisi oikea joulu.


Mäyrät tarkkailevat tilannetta piilosta. Niitä väsyttää jo armottomasti. Ne tietävät että niiden pitäisi olla jo unten mailla, mutta tehtävää ei voi jättää hoitamatta. Jokaisella oli maailmassa tehtävänsä, niin kaikki täällä toimii. Niin olivat Isä Aurinko ja Äiti Kuunvalo määränneet kaikkein vanhimmissa tarinoissa. Mäyrien tehtävä ei ollut kovin ihmeellinen, mutta se oli tärkeä. Mäyrät olivat talven vartijoita. Niiden piti katsoa että syksy saatiin ylitettyä ja maailma siirtyi turvallisesti talveen. Ne näkivät tutkijan poistuvan ja ensimmäisen lumisateen alkavan. Toivo -ja haukotus- heräsivät. Tämä odotus voisi olla ohi aivan kohta.

Lopulta ne kuulevat miten sananjalat ja nurminadat nukahtavat roudan purressa syvemmälle maahan. Äänet eivät maailmasta katoa, mutta hiljaisuus syvenee. Kasvit joiden varret ja lehdet ovat jo aikaa sitten tuleentuneet ovat kaivaneet juuriaan syvemmälle pehmeään maahan. Juuret eivät hallasta piittaa vaan kaivavat kunnes kylmä saavuttaa ne. Yöllä uneton mäyrä katselee tähtiä. Miten ne kirkastuvatkaan pakkasen kiristyessä! Hän tuntee kylmän turkissaan. Pian pääsee nukkumaan. Mutta ei aivan vielä.

Miten se voisi mennä nukkumaan ennen kuin on varmistunut siitä että asiat ovat niin kuin pitääkin? Se ajattelee Pieniä, jotka alkavat pian kehittyä sen kohdussa. Mutta miten uutta elämää voisi alkaa luomaan ennen kuin voi olla varma siitä että jossain on kevät odottamassa. Se odottaa rauhassa ja antaa lumen sataa. Yöt muuttuvat yhä kirkkaammiksi ja hiljaisemmiksi. Se näkee miten tähdet, Polaris ja Orionin vyö, asettuvat linjaan näyttämään kevään koittoa. Puoliso on jo melkein horroksessa, olisi varmaan kokonaan ellei hän olisi niin levoton. Sitten eräänä hiljaisena yönä mäyrä tuntee sen mitä on odottanut jo kesästä asti, siitä asti kun sen ruumiis kertoi että ensi vuonna heille tulisi perheenlisäystä. Maasta alkaa nousta hiljainen kuiske joka ei kanna edes mäyrän uneen.
Mäyrä palaa pesään ja painautuu kerälle puolisonsa viereen. Maailman meno käy aina vain oudommaksi, mutta kevät tulee ensi vuonnakin. Lumen alla pienet kukat ovat alkaneet uneksia auringosta. Ne tietävät aina, ja niin tietää myös hän joka osaa kuunnella.


***


EDIT-täti vieraili korjaamassa parit kirjoitusvirheet...

posted under | 0 Comments

Keskitie umpihankeen


"I have almost reached the regrettable conclusion that the Negro’s great stumbling block in the stride toward freedom… is the white moderate, who is more devoted to “order” than to justice; who prefers a negative peace which is the absence of tension to a positive peace which is the presence of justice; who constantly says: “I agree with you in the goal you seek, but I cannot agree with your methods of direct action”; who paternalistically believes he can set the timetable for another man’s freedom; who lives by a mythical concept of time and who constantly advises the Negro to wait for a “more convenient season.”


--Dr. Martin Luther King, Jr., Letter from Birmingham Jail

Kööpenhaminan ilmastokokouksessa jokseenkin kaikki olennaiset asiat jäivät odottamaan ”sopivampia aikoja”. Tässä tapauksessa ”sopivampi” saattaa hyvinkin tarkoittaa aikoja jolloin ihmiskunnan kollektiivisen pyrstön alla palaa jo kunnon tuli. Ympäristöaktivisteja joilta alkaa kärsivällisyys käydä vähiin voi tällä välin vielä hyvin paheksua: meillähän on ihan laadukas poliittinen päätöksentekojärjestelmä ja siihen liittyvät päätöksentekokanavat. Pitää vain odottaa ja yrittää olla huolimatta liikaa siitä että ympäristömme saattaa voida huonosti jo pikemmin kuin olisi poliittisesti suotavaa.

Minä kuulun niihin joiden mielestä yli-innokkaista ympäristöaktivisteista on yleensä enemmän harmia kuin hyötyä. Kettutyttöjen ja Greenpeacen pelko on tietyissä piireissä suosittu keppihevonen jonka avulla voidaan perustella sitä miksei ympäristöystävällisiä näkökantoja voida harkitakaan. Kun esittäjä on väärä, täytyy myös mielipiteen olla väärä. Ja jos ihminen jolle on annettu hitunenkin valtaa ajattelee näin, hän voi saada aikaan paljon harmia. Toisaalta, olen sitä mieltä ettei ympäristökysymyksiä voi jättää Päättäjien huoleksi. Se miten lopulta käy, saattaa hyvinkin riippua tavallisista ihmisistä vähintään yhtä paljon kuin poliitikoista. Etsinnässä on siis kultainen keskitie, ja kuten monet filosofin keskitiet, tämäkin näyttää kulkevan läpi umpihangen.

Minun -ja mahdollisesti myös ympäristön- onneksi valtaapitävätkään eivät kuitenkaan ole kaikkivaltiaita. Kööpenhaminan fiasko ei ole muuttanut minun valtakunnassani mitään: täällä minulla on edelleen lapioni ja oikeus toimia juuri niin vastuullisesti kuin suinkin osaan ja pystyn. Minulla on parituhatta neliötä hyvää virkkalalaista puutarhamaata jota voin kohdella niin lempeästi kuin osaan, filosofin aivot ja jopa pikku rippunen vaivalla hankittua vaikutusvaltaa. Minulla on resursseja, ja voin itse valita yritänkö hallita niitä hyvin vai istunko kannonnenässä synkän näköisenä odottamassa lähetystöä joka toimittaisi minulle kaiken sen vaikutusvallan jonka tarvitsisin laittaakseni koko maailman asiat kerralla kuntoon. Olen tullut siihen tulokseen että ensimmäinen vaihtoehto kannattaa valita. Jos lähetystöä ei sattuisikaan kuulumaan, saan kuitenkin yhtä ja toista aikaiseksi ilmankin. Ja siinä tapauksessa että mahdollisuuteni parantaa maailmaa lisääntyvät jonakin päivänä suuresti, onnistun todennäköisesti käyttämään valtaani viisaammin jos olen harjoitellut vähän pienemmässä mittakaavassa. Tavallisen ihmisen osa on pieni, mutta ei se huono ole.


Tällä hetkellä perheemme hiilijalanjälki on noin 70% keskivertosuomalaisen jalanjäljestä, ja ellei Puolison tarvitsisi työnsä takia matkustella paljon, päästömme olisivat vain noin puolet keskivertokulutuksesta. Mediassa tällaiset vähennykset on esitetty utopiana johon tavallisen ihmisen on mahdotonta päästä ilman että elintaso tippuu jonnekin romanikerjäläisten tietämille. Mutta me elämme kahdestaan tilavassa talossa, syömme lihaa, ja kierrätyksessämmekin olisi parantamisen varaa. Asiamme ovat sekä lokoisasti että epätäydellisesti. Tänä vuonna olen muuttanut tapojani monessa pienessä asiassa, ja luulen että ensi vuosi sujuu samansuuntaisesti. Pienet muutokset eivät yleensä edes ole olleet muutoksia kohti suurempaa ankeutta vaan kohti selkeämpää, hallittavampaa ja mukavampaa elämää. Totta tietysti on ettei valitsemastamme elämäntavasta juuri näy reportaaseja naistenlehtien lifestylepalstoilla. Vaan enpä myöskään tunnista omakseni sitä marraskuunharmaata kuvaa joka ekologisesta elämäntavasta puhuttaessa on tullut tutuksi.Tilastolliseen luotettavuuteen ei yhden pienen perheen aineistolla tietenkään pääse. Yksikin perhe kuitenkin riittää kumoamaan universaaliargumentin jonka mukaan tavallisten ihmisten ei ole mahdollista vähentää päästöjään merkittävästi ilman että samalla menetetään jokseenkin kaikki mikä tekee elämästä sivistynyttä ja miellyttävää.

Minusta Kööpenhaminalle etukäteen asetetut tavoitteet eivät olleet erityisen hurjia. Jos tavallinen ihminen ottaisi näin ensi alkuun tavoitteekseen vaikka elämäntavan ekologisoimisen kymmenellä prosentilla, tarvetta ei olisi edes sellaiselle isommalle elämäntapamuutokselle joka meillä on toteutettu. Monta pientä asiaa voisi viilata ja höylätä hyvinkin helposti. Jopa minun matematiikkapääni riittää toteamaan että kun pieniä muutoksia on tarpeeksi monta, ne kyllä alkavat vastata yhtä isompaa. Lisäksi muutokset voi vallan hyvin aloittaa juuri sieltä missä ne sujuvat helpoimmin ja huomaamattomimmin. Ja vaikka miten pitkälle mentäisiin, kaikkien ei koskaan tarvitse olla erinomaisia täsmälleen samoissa asioissa. Syntilistat ja tarkat Hyvän Ihmisen Tunnusmerkistöt sopisi minun puolestani unohtaa ympäristökeskustelusta täysin. Päinvastoin, tarmokas syntipukkijahti näyttäisi tuovan ilmaan tuulahduksen eau de inkvisitiota joka on tympeäksi todettu jo kauan sitten. Mustavalkoinen ajattelutapa houkuttaa yksinkertaisuudellaan, mutta se on irrallaan todellisuudesta jossa ihmisillä on erilaiset kyvyt ja erilaiset elämät. Ja siitä että pohjimmiltaan se kaikki erilaisuus on ihan hyvä juttu.

Aina ei edes tarvitse vähentää, säästää ja nipistää. Minä ainakin myönnän irtopisteitä teoista jotka kompensoivat kulutuksen aiheuttamia ympäristörasitteita tuottamalla myönteisiä vaikutuksia toisaalla. Esimerkiksi puiden istuttaminen, lintujen talviruokinta, vihannesten kasvattaminen ja ympäristöä suojelevien tieteiden edistäminen ovat tekoja jotka osaltaan vastustavat aiheutettuja haittoja. Siksi ne voi ja pitääkin ottaa huomioon arvioitaessa elämän kokonaisympäristövaikutuksia.


Tarjolla olevat vaihtoehdot eivät siis ole äärimmäinen asketismi tai sen odottaminen että poliitikot jonakin päivänä saavat päätettyä jotakin. Kolmas vaihtoehto- se kultainen keskitie- on tehdä omassa elämässään, omilla voimavaroilla, se mikä tehtävissä on. Silloinkin kun se on vähän, se on hyvin paljon enemmän kuin ei mitään.

Pesässä kuin Päivänkehrä...

...olen minä sohvani nurkassa. Vielä on puuhaa jos jonkinlaista, mutta aina välillä yritän käpertyä hetkeksi pieneksi, lämpimäksi keräksi ja muistaa mistä tässä ajassa on oikeastaan kyse. Yule on germaanien juttuja, suomipakanoilla on näihin aikoihin pesäpäivät. Ne eivät ole merkitykseltään vuodenkierron suurten juhlien joukossa, mutta arvelisin, että suomalaiseen jouluunkin ne ovat löytäneet tiensä sinä joulurauhan henkenä jota ostoshelveteissä, jouluruuhkissa ja stressisiivouksen keskellä niin kovasti etsitään ja kaivataan. Nyt ovat meneillään vuoden pimeimmät päivät, Päivänkehrä lepää hetken pesässään Pohjolan Kivimäellä. Valkean maiseman valtaa ihmeellinen rauha. Kun pirtti on siivottu ja ruokaa tehty vähän reilummin, on hyvä ottaa Päivättärestä mallia ja levätä hetki vuoden työstä. Olla vain, ja nauttia läheisten seurasta ja siitä ettei ole kiire mihinkään.

Joulu on kaikkien juhla, mutta samalla siitä on tullut ei-kenenkään juhla. Totuus joulusta on rosolli: se tarjoaa jokaiselle jotakin, palvoopa juhlija sitten Saturnusta ja Vestaa, Jeesusta tai Mithraa tai Kuningas Mammonaa. Onpa suomipakanoillekin tarjota Maailmanpuuta tupaan, toinen kierros kekritarjoilun runsautta ja Kekripukin poliittisesti korrekti versio. Perinteiden sekamelskasta voi itse kukin noukkia parhaat palat ja tehdä joulun jossa on kaikkien mielestä paljon tuttua ja perinteistä.

En sano tätä pahalla: onhan se kiva että tällainen vähemmistöläinenkin voi sulavasti sujahtaa juhlatunnelmaan, viettää aikaa sukulaisten kanssa, koristella pirtin, syödä hyvin ja rauhoittua koko valtakunnan pysähtyessä. Sellaista tunnelmaa ei tavoita millään itsekseen vuodenkierron juhlia viettäessä- ja meillä sentään ollaan onnekkaita kun niitäkin voidaan juhlia perheenä. Moni pakana saa (vielä) nostaa ukonmaljat yksinään jos ei syystä tai toisesta pääse valtakunnallisiin juhliin. Mutta jotakin olennaista joulusta puuttuu: merkitys ja sanoma. Paljon tehdään, mutta miksi tehdään? Kristityt toki kiiruhtavat vastaamaan että joulun sanoma on on Vapahtajan syntymä. Mutta tietävätkö he että myös Mithra syntyi 25. joulukuuta neitsyestä ja enkelit kertoivat hänen syntymänsä ilosanoman ensiksi paimenille? Entä miksi Jeesus-lasta juhlitaan Maailmanpuun varjossa syöden perinteisiä kekriruokia vähän myöhässä? Ekumeniaa, kenties, mutta missä vaiheessa ekumeniasta noin viiden uskonnon ja taruston välillä tuleekin vain eklektinen sekametelisoppa? Joulun sanoma, niilläkin joiden joulussa sellainen on, näyttäisi sijaitsevan siihen uskovien mielissä. On hyvä että se löytyy edes sieltä. Mutta minusta joulun sanoma näyttää jo sen verran esoteeriselta että sen tavoittaminen vaatii teologin mieltä, ei vain arkijärkeä. Niin mukavat kuin joulun puitteet ovatkin, se ei sittenkään ole enää minun juhlani.

Kaikessa vaatimattomuudessaankin, noin kolmen viikon päästä koittavassa Talvennavassa on jotakin jota joulusta en löydä vaikka miten etsisin. Siinä on sanoma kohdillaan, ja se on kaikessa yksinkertaisuudessaan perin järkeenkäypä: on syytä iloon kun talven selkä taittuu ja alkaa taivallus kohti kevättä ja lämpöä. Siitä on ihmiskunta varmasti aina iloinnut, niin kauan kuin meitä on ollut täällä Pohjan perukoilla talvea pitelemässä. Miten pitkiä ovatkaan talvet, miten varastot tyhjenevät hiljalleen. Miltä tuntuu katsoa kalenteriin, lämpömittariin, taivaalle ja nähdä ympärillään merkit siitä että suunta on sittenkin kääntynyt kevättä kohti. On hyvä huomata se hetki kun talvi kääntyy kevääseen ja tehdä siitä juhla.

Vuoden kierron juhlimisen merkityksellisyyttä ei tarvitse etsiä myyteistä. Juhlat ajoittuvat päiviin jotka ovat luonnostaan merkittäviä aikoja luonnossa. Niin epätrendikkäitä kuin monet pakanat ulkoisesti ovatkin, me tiedämme tarkalleen missä sesongissa kulloinkin mennään. Juhlat ja niiden odotus ohjaavat meitä nostamaan katseemme oman pikku egomme ympäriltä, suureen maailmaan joka etenee näinä ympäristökatastrofin aikoinakin omaa tahtiaan. Joskus minusta näyttää siltä että ympäristöongelmista suurin on se että olemme vieraantuneet luonnosta niin että emme enää kuule sen rytmiä. Ymmärrämme yksityiskohtia paremmin kuin ennen, mutta elämän haluamme välttämättä elää aivan eri tahdissa. Se ei näytä sujuvan kovin hyvin. Ehkä pitäisikin ottaa muutama askel taaksepäin ja pyrkiä herkistymään sille todellisuudelle joka on olemassa meistä riippumatta? Niin kauan kuin Maa kiertää Aurinkoa, meillä on Talvennapa ja Karhunpäivä, Pesäpäivät ja Ukon Juhla. Niin kauan kuin syömme satoa joka kylvetään ja korjataan jossain, on meillä Kekri ja Vakkajuhla. Niin kauan kuin olemme filosofisia, myyttejä rakentelevia olentoja jotka etsivät paikkaansa maailmassa, meillä on syy mietiskellä Näkymätöntä- miten me sen sitten käsitämmekään. Perinteet tulevat, menevät ja sekoittuvat. Mutta jotakin aina pysyy.

posted under | 0 Comments

Hän lahjat antaa, lahjat saa

Tänä vuonna meillä on tapahtunut pieni ihme: lahjastressiä ei ole ollenkaan. Jo alkusyksystä meillä valmistettiin kaikkea joululahjaksi sopivaa isompina erinä, ja joulunaluksen tehtäväksi on jäänyt ommella lahjoja varten pienet kassit kangaskaapista löytyneistä tilkuista. Ei ruuhkaisissa kaupoissa ravaamista. Ei yletöntä rahanmenoa. Ei ikäviä eettisiä ongelmia. Ei epätoivoa joka syntyy kun yrittää kiireessä keksiä jokaiselle keskiluokkaiselle ystävälle ja omaiselle jotakin nerokasta, tai edes jotakin jota vastaanottaja ei suoranaisesti inhoaisi. Ei pakkopullan tuntua lahjasirkuksen ympärillä. Näitä lahjoja oli hauska tehdä ja siksi niitä on myös hauska antaa.

Tässä maalla asumisessa on sekin hyvä puoli että joulukuvastoja tippuu postilaatikkoon paljon vähemmän kuin kaupunkilaisaikoina. Poissa ovat tavaratalojen kiiltävät, paksut kuvastot jotka markkinoivat lähiöiden ja pientaloerämaiden asukeille kartanojoulua. Houkuttelevien näyteikkunoiden ja ostoskeskusten tilalla on hiljainen kylänraitti, lumi ja pikkulinnut. Kun kukaan ei vaivaudu tänne asti kertomaan mitä haluan, joudun miettimään senkin itse. Ehkä en ole kovin kekseliäs, vai mistä johtuu että minulla tuntuu olevan vähemmän tarpeita kuin joskus ennen? Silloin kun meille tuli kuvastoja, värikkäät kuvat kyllä lupailivat tällaista rauhallista tunnelmaa. Mutta mistään sitä ei silti saanut ostaa. Päinvastoin, mitä enemmän ostohelveteissä aikaansa kuluttaa, sitä kauemmaksi pesäpäivien rauha tuntuu karkaavan. Mitä jouluksi kaipaan? Rauhaa ja rakkautta, ja kaikki mikä siihen lisätään on ylellisyyttä. Minusta on tullut helppo lahjottava.

Sosiologit ja kulttuuriantropologit tietävät että lahjoja annetaan monimutkaisista syistä: sosiaalisten siteiden uusintamiseksi, oman aseman pönkittämiseksi, valtasuhteiden lujittamiseksi ja niin edelleen. Yksinkertaisinta –ja samalla usein vaikeinta- on antaa lahja siksi että välittää vastaanottajasta ja haluaa jakaa sitä hyvää jonka on osakseen saanut. Toisaalta se tunnelma jossa lahjat otetaan vastaan kertoo usein yhtä paljon vastaanottajasta kuin itse lahjastakin. Varakkaissa suomalaisissa kodeissa tullaan tänäkin vuonna näkemään paljon tyytymättömyyttä, pettymystä ja jopa kiukkua runsauden keskellä. Rahalla ei saa rakkautta pakettiin, ja tavarataivaan laajetessa tuntuu olevan aina vain vaikeampaa, ei helpompaa, löytää jotakin koskettavaa. Lahjan antaminen on luottamuksen, tai ainakin uskon ja toivon osoitus saajaa kohtaan. Eikä lahjojen saaminen ole paljon helpompaa kuin niiden antaminenkaan. Näemmekö vain omituiset esineet vai välittämisen niiden takana? Ellei vastaanottajan sydämessä ole hyvää tahtoa, aitoakaan tunnetta ei voi paketista löytää. Joulu on vain kerran vuodessa, mutta hyväsydämisyyttä ja antamisen iloa pitäisi harjoitella joka päivä. Aattoiltana paketeista kuoritaan esiin paitsi sisältö, myös heijastus lahjan vastaanottajasta.

Joulunodotusta ja triceratopseja

Kaikki lähti viattomasti siitä kun sain armaalta Aviomieheltä hääpäivälahjaksi pehmoisen kolmisarviliskon. Yhtäkkiä muistimme molemmat olleemme dinosauruksista innoissamme lapsena. Innostuimme lisää huomatessamme että kaikki mikä on harmaata ei suinkaan ole tylsää.

Photobucket

Lumin ja triceratopsin kohtaaminen sai meidät pohtimaan, mikä aiheuttikaan dinosaurusten sukupuuton...

Photobucket

Sitten paikallisesta Citarista löytyi triceratops-piparkakkumuotti. Sitähän piti päästä heti kokeilemaan!

Photobucket

Maksimaalisen kaamoksentorjuntavaikutuksen aikaansaamiseksi kolmisarviliskopiparit nautitaan glögin ja heleiden värien kera.

Photobucket

Ulos uskaltauduimme vasta kun sää alkoi näyttää talviselta. Talven mukana tuli myös kylmä, ja muistin että minulla on kaapissa neljäsataa grammaa Dropsin Eskimo-lankaa. Yhdeksikön puikoilla oma versio baktushuivista valmistui hujauksessa. Huivi on tehty Stetson & Sleeve-metodilla, itse huiviin meni lankaa 300g ja hapsut söivät viimeiset 100g. 100% villaa, on se lämmin!

Photobucket

Pyhän Laurin kirkon varjossa pidettiin tänäkin vuonna Lohjan vanhan ajan joulumarkkinat. Siellä tarvittiin lämpimiä vaatteita. Ja käteistä...

Photobucket

Löysimme sieltä muun muassa hienon himmelin.

Photobucket

Kuusikin on jo katsottuna, omasta puutarhasta kuten edellisinäkin jouluina.

Kysy mitä vain- Vastaukset, osa II: Suuret mysteerit

K: Kiinnostaisi tietää mihin ne sukkaparin toiset puolikkaat pesussa joutuvat?

Luonnontieteilijöillä on asiasta villejä spekulaatioita, mutta minä vastaan kysymykseen nyt talouden pitkäaikaisen pyykkivastaavan ominaisuudessa. Sukkaparin toiset puolikkaat joutuvat Toiseen (tai jopa Kolmanteen) Koneelliseen. Pesukone on luotettava, mutta kuten aina, pyykkääjä inhimillisenä olentona on heikko lenkki. Toinen sukka voi olla pikkuruisena myttynä pyykkikorin pohjalla, tipahti pesukoneen viereen kun täytit konetta, tai mahdollisesti se ei koskaan selviytynytkään pyykkipaikalle asti.

Sukan elämä on niin vaarallista ettei pieni ihminen voi yksittäisen sukan kohtaamia riskejä millään hallita. Ongelmamme sukkien suhteen johtuvat siitä että me ajattelemme niitä parillisina olioina vain siksi että niitä myydään pareittain ja meillä on kaksi jalkaa. Sitten yritämme pakottaa todellisuutta tähän kuvitelmaamme ja hämmennymme kun se ei millään tahdo onnistua. On kyseenalaistettava perusoletukset ja kysyttävä, ovatko sukat todella parillisia olioita.


Sukat ovat hippejä joita ei tule pyrkiä pakottamaan tiiviisiin parisidoksiin vaan nähtävä ne laumaolioina jotka harjoittavat sarjallista moniavioisuutta. Tietty pari ei ehkä selviä pyykkäämisestä yhdessä, mutta kaksi satunnaista samannäköistä sukkaa voivat selviytyä ja muodostaa uuden parin joka pysyy kasassa likaantumiseen asti. On siis lähdettävä sukkien hyväksymisestä sellaisina kuin ne ovat. Samanlaisia sukkia tulee aina ostaa laumoittain eikä pareittain. Silloin ne voivat toteuttaa itseään rauhassa eikä pyykkärin tarvitse ihmetellä kun ne tekevät temppujaan.

Jostakin syystä, käsinneulotut villasukat ovat tusinasukkia resistentimpiä tälle ilmiölle. Voi olla että tuotantoprosessi ja eksistenssin varhaisvaiheet muovaavat myös sukkien yksilöidentiteettiä ja vaikuttavat siihen kokevatko ne itsensä enemmän parillisiksi vai laumaolioiksi.

K: Mitä mieltä olet siitä että amerikkalaisista useampi(55%) uskoo suojelusenkeleihin kuin ihmisten aiheuttamaan ilmastonmuutokseen (36%)?

V: Ei kai tuo mikään ihme ole, ottaen huomioon mihin kaikkeen muuhun suuri osa amerikkalaisista uskoo… En sanoisi että amerikkalaiset ovat sen tyhmempiä kuin muutkaan, mutta uskonnollisia monet ovat. Suojelusenkelit kuuluvat kristilliseen tarustoon, tai ainakaan ne eivät ole suoraan kristillisen maailmankuvan vastaisia. Sen sijaan ajatus ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta implikoi ettei kaikki olekaan jumalan hallinnassa ja osa suurta suunnitelmaa, tai vaihtoehtoisesti että ihmisellä olisi moraalinen velvollisuus heitellä kapuloita jumalallisen suunnitelman rattaisiin. Toisaalta, jos ilmastonmuutos olisi ihmisen aikaansaama, sehän tarkoittaisi että ihmisen (kollektiivisena oliona) pitäisi ryhtyä vastuulliseksi. Tämä tarkoittaisi julkisen kontrollin lisääntymistä, mikä taas haiskahtaa kommunismilta.

Jos taas ajatellaan ihmisen yleistä taipumusta itsepetokseen ja uskoa omaan haavoittumattomuuteen, logiikka on samansuuntaista. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos ajatuksena tarkoittaa a) että länsimainen ihminen on ryssinyt ja pahasti ja b) että se tulee aiheuttamaan suurta kärsimystä. Tällaisen ajatuksen nieleskely on tosi ikävää. Mutta suojelusenkelit? Ne levittävät pehmoiset valkoiset siipensä suojaksemme kun tilanne alkaa näyttää pahalta ja pelastavat meidät omalta tyhmyydeltämme. Olisi mukavaa jos ne olisivat todellisia, ergo ne ovat todellisia...

Mikä on elämän tarkoitus? Mahdollisimman lyhyesti, kaikille yhteinen, kiitos :)

V: Olen miettinyt elämän tarkoitusta
täällä. Eipä tuohon ole paljon lisättävää vieläkään- luulen että parasta on, jos jokainen lähtee rohkeasti etsimään elämälleen tarkoitusta. Tämä on niitä kysymyksiä joihin ei voi vastata oikein: tarpeeksi ympäripyöreä ja yleinen vastaus on lattea ja sellaisena hyödytön. Jos taas sanon jotakin spesifiä, se ei tietenkään ole sellainen neuvo jota aivan jokaisen, henkilökohtaisista ominaisuuksista ja elämäntilanteesta riippumatta kannattaisi noudattaa.


Mitä yhteistä on lapsella ja vanhuksella?

V: Mitä yhteistä on kahdella ihmisellä?

Kysy mitä vain- Vastaukset, osa I: Evoluutio ja etiikka

Kiitokset kysymyksistä! Kyselitte sen verran vaikeita että päädyin jakamaan vastaukset kahteen postaukseen. Aloitetaan evoluution ja etiikan kysymyksillä.


EVOLUUTIO

K: Ovatko ihmisen kaikki ominaisuudet ja käyttäytymismallit lopultakin perusteltavissa evoluutiolla ja sillä, että jollain tietyllä toimintamallilla (kuten esimerkiksi itsekkyys) voidaan arvioida olevan hyötyä suvunjatkamiselle ja selviytymiselle?

V: En usko. Geenitutkijat itse ovat ensimmäisinä huomauttamassa että vaikka geenit saattavat perustaa tiettyjä taipumuksia, myös ympäristön vaikutus geenien ekspressioon on erittäin merkittävä (50%:n luokkaa).

Jos ihmisiä ajatellaan, ominaisuuksien perusteleminen geeneillä on eräänlaista uuden ajan determinismiä joka häivyttää vapaan tahdon ja sitä kautta moraalisen vastuullisuuden. Jos näin aletaan ajattelemaan, pitäisi ajatus viedä reippaasti loppuun asti ja kyseenalaistaa moraalinen agenttius –inhimillinen rationaalisuus jolla oikeutamme muun muassa herruutemme muita lajeja kohtaan. Jos kohtalo on kirjoitettu tähtiin tai soluihin, miksi meidän pitäisi pistää tikkua ristiin? Eikö se ole vain hybristä joka ei pidemmän päälle kuitenkaan toimi?

Tieteenfilosofiselta kannalta katsottuna, huomioni kiinnittyy siihen että tieteessä on muoti-ilmiönsä: merkittävällä uudella löydöllä yritetään selittää suuri joukko ilmiöitä. 1800-luvulla tällaisia maailmanselityksiä sai magnetismista, nyt meillä on geenit joita tutkimalla yritetään kuroa umpeen kuilua luonnontieteiden ja ihmistieteiden välissä. Magnetismin, kuten geenienkin tuntemus selittää laajan joukon ilmiöitä, mutta selittääkö kumpikaan ihan kaikkea mitä sillä on yritetty selittää?

Kiinnittäisin huomiota myös kysymyksen asetteluun. Tiede tavoittelee totuutta selittämällä havaittuja ilmiöitä siten että tekevät ilmiöstä merkityksellisen, sijoittavat sen olemassaolevaan tiedon kokonaisuuteen (”tieteellinen maailmankuva”, tieteenalan paradigma) ja kuvaavat sitä mahdollisimman selkeästi. Aivan varmasti kaikki ihmisen ominaisuudet ja käyttäytymismallit voi perustella evoluutiolla, mutta kuinka tukevia perustelut ovat silloin kun puhutaan esim. kulttuurisista ja sosiaalisista ilmiöistä? Missä määrin olemme sitä mieltä että perustelun uskottavuutta parantaa se että siinä viitataan evoluutioon? Toisaalta, jos emme perustele ilmiöitä evoluutiolla, millä me sitten ne perustelemme? Karkaako unelma yhtenäisestä tieteestä taas kauemmaksi? Jääkö epämääräinen emergenssi parhaaksi toivoksemme ihmistieteiden selittämisessä?


K: Vaikuttaa siltä historian valossa että ihmiskunnan on erittäin vaikea oppia olemaan sovussa. Miksei evoluutio tunnu kääntyvän siihen suuntaan, vaan jatkamme vuosituhannesta toiseen tappelua keskenämme kuten luolamiehet?

Ensinnäkin, evoluution kannalta katsottuna tuhannet vuodet ovat aika lyhyt aika, etenkin ihmisen kaltaisilla lajeilla joilla lisääntyminen on hidasta. Nykyihmisiä on ollut olemassa noin 200 000 vuoden ajan. Jos korkeakulttuurien aika lasketaan alkaneeksi Sumerista, saadaan sivilisaation iäksi vain 7500-7000 vuotta. Filosofinen etiikka on vain 2500 vuoden ikäistä ja humanismi -jolla on ollut suuri merkitys länsimaisille rauhanomaisille arvoille- kehittyi 1700-luvulta lähtien. Emme ole pitäneet sovussa elämistä prioriteettina pitkään. Ja jos tarkastellaan esimerkiksi kansainvälistä oikeutta, oikeutta käydä sotaa ei edelleenkään pyritä kovin laajasti kyseenalaistamaan vaan ainoastaan rajoittamaan. Just war- eli oikeutetun sodan doktriini on edelleen se mistä lähdetään ja pasifismi on kveekareiden ja idealistifilosofien haihattelua.

Geneettisten selitysten maailmassa pysytelläksemme, sodankäyntiin usein liittyvät raiskaukset ja naisenryöstöt ovat usein tarkoittaneet sitä että aggressiivisemmat yksilöt ovat päässeet levittämään geenejään vielä tehokkaammin kuin rauhan aikana. Tähän liittyy yksi evoluutioteorian vaikeammin ymmärrettävistä puolista: evoluutio on lyhytnäköistä ja toisaalta se ei ole teleologista eli tiettyyn päämäärään pyrkivää. Evoluutiota kiinnostaa se millä seuraava sukupolvi pukataan maailmaan, ei edes populaation säilyminen pidemmän päälle. Esimerkiksi sisiliskojen lisääntymistapa on naaraille ahdistava ja stressaava. Kuitenkin aggressiivisimmat koiraat pääsevät lisääntymään. Jos koiraiden osuus populaatiossa kasvaa liian suureksi, naaraat kuolevat entistä nuorempina, tappelu niistä kiihtyy ja siinä pääsevät tietysti voitolle aggressiivisimmat koiraat...kierre joka tutkijoiden mukaan johtaa koirasvoittoisen populaation tuhoutumiseen noin neljässäkymmenessä vuodessa alkaa.

Biologista evoluutiota ei kannata toivoa hätiin aggressiivisuuden ongelmien ratkomisessa. Kulttuurievoluutiolla voi olla enemmän toivoa. Mutta se tie on vasta alussa.

K: Minä haluisin tietää mitä on tietoisuus ja esiintyykö sitä vain ihmisillä? Onko kyseessä ihmiselle aikojen saatossa kehittynyt kyky tiedostaa itsensä ja suhteensa ympäristöön vai evoluution jättämä turha piirre joka ei ole jostain syystä karsiutunut pois haitallisena? Voiko tietoisuutta kehittää? Entä minkälainen olisi olento joka olisi "tietoisempi" kuin ihminen?



V: Tietoisuudelle on olemassa useampi näpsäkkä määritelmä (joissa kaikissa on jotakin vikaa päätellen siitä että mielenfilosofiassa niistä yhä kiistellään). Ympäristöetiikassa kuuma kysymys monien mielestä on, esiintyykö tietoisuutta vain ihmisellä. Monien mielestä ihmisen moraaliset velvollisuudet kun riippuvat toiminnan kohteen olemuksesta. Tätä mieltä on esimerkiksi Elisa Aaltola, jonka mukaan sikoja ei saa kohdella julmasti koska tutkimus on osoittanut niiden olevan tietoisia olentoja (joillakin mittareilla). Itse olen enemmän sitä mieltä että julma toiminta on väärin ensi sijassa siksi että se on julmaa ja vasta toissijaisesti sen perusteella mihin se kohdistuu. Minusta on ristiriitaista ajatella että yleisessä etiikassa heikkojen ja puolustuskyvyttömien ihmisten kohtelu on yleensä erityisen tuomittavaa mutta ympäristöetiikassa julmuus olisi sitä paremmin oikeutettua mitä puolustuskyvyttömämpi ja heikkoälyisempi moraalisen toiminnan kohde on. Yksi isompi ongelma tietoisuuden määrittelemisessä onkin, minkä otamme standardiksi. Jos päätämme että tietoisuus liittyy esim. älykkyyteen ja ajattelukapasiteettiin, onko filosofian professori tiedostavampi olento kuin nipin napin normaaliälyisten kirjoissa oleva duunari? Jos on, pitäisikö professorille antaa moraalisia erioikeuksia vai pitäisikö päinvastoin katsoa että tiedostavampana olentona hän kykenee suoriutumaan vaativammista moraalisista velvoitteista? Entä mitä meidän pitäisi ajatella siitä ettei tiedostavuus ole professorillakaan (jonka nyt leikimme olevan tietoinen olio parhaasta päästä) pysyvä tila? Professorikin nukkuu, hän voi olla railakkaiden juhlien jälkeen kolmen promillen humalassa jossa synapsit eivät pahemmin liiku tai rakastumisen aiheuttamassa hormonipöllyssä. Kuinka suuri osa ihmisen on ajastaan vietettävä tietoisena ansaitakseen asemansa, vai riittääkö että yksilössä on potentiaalia tietoisuuteen? Vai riittääkö se että hän kuuluu lajiin jonka edustajat parhaimmillaan ovat hyvin tietoisia olioita? Jos valitsemme jälkimmäisen vaihtoehdon, miten pystymme arvostelemaan oikein kaikkien muiden lajien tietoisuuden määrän (ja päättämään oikeudenmukaisin järkiperustein että olemme ylivertaisia niihin nähden)? Emme kai voi arvioida luotettavasti esimerkiksi delfiinien moraalista statusta kun selkeänä vaarana on että olemme toistaiseksi tavanneet vain -kieltämättä fiksun oloisia- normaaliyksilöitä ja lajin Einsteinit ovat omaksuneet epikurolaissävytteisen filosofian jonka mukaan ihmisiä kannattaa vältellä jos haluaa käyttäytymistestien sijasta olla vapaa ja pyydystää silakoita sinisessä meressä.

Jos moraalinen agenttius- kuten useimmat ajattelevat- perustuu siihen että ihminen on tietoisuudeltaan moraalisia patientteja korkeammalla tasolla, on tosi hyvä kysymys, millainen olisi ihmistä tietoisempi olento. Olisivatko ihmiset tälle olennolle moraalisia patientteja? Olisiko tällaisella olennolla oikeus hyväksikäyttää meitä ja kohdella meitä julmasti esimerkiksi lääketieteellisiä kokeita tekemällä koska meistä saisi hyvän mallin tälle lajille mutta toisaalta olisimme vähemmän tietoisia kuin superälyn edustajat? Vai olisiko superälyllä erityisiä moraalisia velvollisuuksia meitä kohtaan? Saisiko tällainen olio kävellä vapaan tahtomme yli sillä perusteella että hän ymmärtäisi etujemme päälle paremmin kuin me itse? Vai olisiko hänellä peräti moraalinen velvollisuus holhota meitä?

Minäkin haluaisin tietää, mitä on tietoisuus. Sitäkin enemmän haluaisin tietää, onko tämän mysteerin selviämisellä sittenkään sen suurempaa merkitystä...

ETIIKKA

K: Miksi minun tulisi ymmärtää hyve-etiikkaa? ;)

Sinun on itse mietittävä, tulisiko sinun ymmärtää hyve-etiikkaa ;) . Sanoisin että etiikkaa noin yleisesti ottaen kannattaa yrittää ymmärtää, koska se on tieteellisin saatavilla oleva tutkimus hyvästä elämästä ja siitä miten lyhyt aikamme olisi parasta käyttää. Esimerkiksi empiiriset yhteiskuntatieteet ja psykologia voivat selittää arvostuksia ja hyvän kokemuksiamme, mutta etiikassa pohditaan myös sitä mitä meidän tulisi arvostaa ja pitää hyvänä. Toisaalta, jos vertaamme filosofista etiikkaa uskonnollisiin moraalikäsityksiin, huomaamme ensinnäkin että filosofiaa voi tutkia ja kyseenalaistaa aivan vapaasti. Huonoja kysymyksiä ja kiellettyjä ajatuksia ei ole. Lakiuskonnot taas ovat pohjimmiltaan dogmaattisia- perustavia arvoja ja käsityksiä ei voida vapaasti kyseenalaistaa vaan niiden hyvyys on otettava annettuna.

Itse kannatan hyve-etiikkaa koska se on tarjolla olevista etiikan teorioista se jossa on mielestäni eniten järkeä. (Oman arvioni mukaan) vakavin sitä vastaan esitetty kritiikki liittyy teorian sovellettavuuteen –ja teorian vaikeus on minusta paljon pienempi murhe kuin se että sisäisessä logiikassa olisi isoja ristiriitoja tai epäselvyyksiä. Jos joku tahtoo opiskella etiikkaa, kannattavaa olisi hankkia perustiedot kaikista tarjolla olevista teoreettisista vaihtoehdoista ja ryhtyä tutkimaan lähemmin sitä joka käy omaan järkeen parhaiten. Hyvät ideat eivät ole hyve-eetikkojen yksinoikeus, vaan filosofisen etiikan kaikillla suunnilla riittää tutkittavaa. Toisaalta eri teorioita soveltamalla saadut ajatukset voivat olla kiinnostavia muidenkin mielestä.



Seuraavassa osassa vastaukset maailmankaikkeuden suuriin mysteereihin.

Kysy mitä vain!

EDIT: Kysymyksiä on aikaa jättää huomiseen (maanantai) asti. Uusi viikko tuo sitten tullessaan uudet jutut.

Kaikkien aikojen ensimmäinen kysy mitä vain- tempaus tässä blogissa julistetaan alkaneeksi.

Kysy jotakin mitä olet aina halunnut tietää tai mitä mieleen tulee, ja vastaan parhaani mukaan. Kysymykset voi jättää kommenttilaatikon lisäksi myös sähköpostiin, osoite löytyy sivupalkista.

Joulusiivo linkkilistalla

Tein pienen joulusiivon linkkilistalla, ja lisäsin sinne muutaman uuden blogin. Luen säännöllisesti muitakin blogeja (ja toisaalta en seuraa säännöllisesti kaikkia listaamiani blogeja, hyi minua). Tähän päivitykseen pääsi muutama hyvinkin erilainen blogi, joista jokainen kuitenkin on omalla tavallaan hyvän mielen blogi.

Uudet tulokkaat ovat:

Isopeikon sanavarat tarjoilee satuja, ajatuksia ja kuvia. Pehmoisten tunteiden ja hyvän mielen blogi parhaasta päästä.

Liisan blogi Kaikkea mitä psykologin mielessä liikkuu. :D Pohdintaa, mielenhuoltoa ja inhimillistä lämpöä.

More To Love Jokaiseen sääntöön on olemassa poikkeus, jopa siihen että inhoan nuorten naisten tyyliblogeja ja naminamia. Mutta More To Love on vaan söpö! Ja pullea. Ja hyväksi jokaisen itsetunnolle, painoindeksiin katsomatta.

Seksualistin päiväkirja on filosofin seksuaalisuutta käsittelevä blogi, joka on paitsi terävä ja ajatuksia herättävä, myös paikoitellen hillittömän hauska.

Eipä tänään muuta, surffatkaa ja viihtykää!

posted under | 4 Comments

Totuuden rakastamisesta, osa II

Lukiossa opin että sana filosofi tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa totuuden rakastajaa. ”Selvä juttu”, ajattelin. Kyllähän minulla oli jonkinlainen käsitys siitä mitä totuus on: se on jotakin joka saadaan selville kun tarpeeksi tutkitaan, paitsi silloin kun tutkimuksessa selviää että jostakin syystä asia on niin hämärä ettei siitä ota Erkkikään selvää. Silloin tämän tietäminen on melkein yhtä hyvä asia kuin se että olisi saanut totuuden kiinni. Sanoihan Oraakkeli Sokratestakin Kreikan viisaimmaksi mieheksi, sankarin itsensä arvion mukaan lähinnä siksi että hän oli akuutin tietoinen tietämättömyydensä laajuudesta kun taas muilla oli tapana kuvitella tietävänsä asioita joista he lähemmin tarkasteltuna olivat tietämättömiä. Niin tai näin, ajattelin että totuuden rakastaminen oli ennen muuta oppimisen rakastamista. No sehän sopi minulle, olenhan aina halunnut tietää kaiken mikä tiedettävissä on, mukaan lukien asiat joita useimmat eivät edes yritä tietää. Jos tämä oli filosofian perusidea, ammatti oli luotu minulle. Toisin sanoen, minulla ei ollut hajuakaan siitä mihin olinkaan taas nenäni pistämässä.

Sittemmin olen kantapään kautta viisastunut ja huomannut että totuuden rakastamisessa on vain osittain kysymys tiedonjanosta (joskin siitäkin on apua).
Totuuden rakastaminen edellyttää muun muassa ettei ikävistä tilanteista voi ammattimaisesti etäännyttää itseään. Jotta asioita voisi analysoida, niitä on havaittava mahdollisimman perusteellisesti. Esimerkiksi eetikon ei pitäisi turtua pahaan siksi että sellainen maailma vain on ja viime viikolla havaitsin aivan vastaavaa, enkä tälläkään kertaa mahda asialle mitään.
Toisaalta esimerkiksi pahan filosofiaan tutustuminen tarkoittaa sitä että epämääräisen vastenmielisyyden tunteen sijasta pahat asiat kokee tavallaan syvemmin kun osaa tarkalleen sanoa, mikä kaikki niissä on pahaa ja huomaa mihin kaikkialle havaittu paha vaikuttaakaan. Ihminen näkee tarkasti sen minkä tuntee, on kyse sitten lintulajeista, autojen vuosimallien erottamisesta tai oikeasta ja väärästä. Kuten Ofeliakin on huomannut, näin tarkka maailman havainnointi ei edistä positiivista ajattelua ja optimistista maailmankuvaa. Myönteinen ajattelu tarkoittaa usein ettei ikäviä asioita ajatella tai haluta edes nähdä, ja että maailmasta pyritään havaitsemaan vain se mikä ei ahdista. Se on aika vähän se ja johtaa helposti kapeaan ja itsekeskeiseen maailmankuvaan. Totuutta rakastavan on toimittava täsmälleen päinvastoin: on pyrittävä mahduttamaan mieleensä koko maailma, mahdollisimman hyvällä resoluutiolla. ”En tahdo tietää enempää!” on lausahdus jonka olen kuullut usein maallikoilta ja toisinaan jopa kollegoilta jotka ovat törmänneet johonkin erityisen ahdistavaan todellisuuden puoleen. Totuus kuitenkin vaatii että tavalla tai toisella, sellaisista tuntemuksista on päästävä yli. Filosofien työnä ei ole rakentaa lumetodellisuutta jossa ikävät asiat sijaitsevat jossain kaukana tai ainakin maton alla. Totuus on etsittävä ja kiskottava hännästä päivänvaloon ja pyyhittävä tomusta jotta muutkin näkevät sen ja joko hyväksyvät sen tai ryhtyvät korjaamaan epäkohtaa. Reaalimaailmassa väistäminen on toki mahdollista, mutta silloin ajattelija tulee pystyttäneeksi mieleensä aidan. Siinä on se huono puoli että jos osaa todellisuudesta ei suostu näkemään ja käsittelemään, ei myöskään voi väittää pyrkivänsä mahdollisimman todenmukaisiin käsityksiin.

Totuuden rakastaminen edellyttää myös kykyä muuttaa mieltään. Olen oppinut että niin tuuliviirejä kuin useimmat ihmiset (minä mukaan lukien) ovatkin, aito mielen muuttaminen on harvinainen ilmiö. Kyllästymme helposti vanhaan ja hamuamme uutta, omaksumme uusia huonosti perusteltuja uskomuksia vanhojen huonosti perusteltujen uskomusten tilalle, ja joskus jopa opimme jotakin aivan uutta ja mullistavaa. Mutta kuinka usein olemme valmiita vaihtamaan vanhoja hyvin perusteltuja uskomuksia tai tekemään poikkeuksia hyvin toimiviksi havaittuihin sääntöihin jos totuudessa pysytteleminen sitä vaatisi? Hyvin harvoin. Otetaan esimerkiksi vaikka tieteentekijät, onhan tiede itsekorjautuva systeemi parhaasta päästä, toimintaa jonka perusideaan kuuluu että jos pöytään lyödään tarpeeksi hyvät todisteet, tieteenharjoittajan on muutettava mieltään. Näin siis teoriassa: käytännössä tieteenfilosofit ovat huomanneet että uusien vallankumouksellisten ideoiden läpi lyöminen vaatii usein sukupolvenvaihdosta. Tiede on paitsi objektiivista todellisuutta rationaalisin menetelmin tutkivaa toimintaa, myös inhimillistä toimintaa. Karavaani kulkee eteenpäin, mutta yksittäiset tutkijat ja tutkimusryhmät joutuvat huolehtimaan totuuden ohella myös rahoituksesta ja kiintyvät helposti asemaansa tai elämäntyöhönsä. Tiede on paitsi menetelmä, myös tavallisten kuolevaisten harjoittamaa toimintaa ja vaikka se toisinaan tavoittaa hyvinkin mielenkiintoisia asioita objektiivisesta todellisuudesta, se on aina myös tekijöidensä kuva. Mielen muuttaminen on helppoa vain silloin jos vanha mielipide ei ole ollut kovin vahva tai hyvin perusteltu. Mutta kun mennään vakaumuksen ja maailmankuvan tasolle, moneen kertaan läpi mietittyihin ja koeteltuihin perususkomuksiin tai moraalisiin asenteisiin, syviin vesiin jossa filosofit ja aamuyön demonit uivat, mielen muuttaminen on todella vaikeaa. Niin vaikeaa, etten usko kenenkään joka siihen on joskus pystynyt, voivan tuntea muuta kuin myötätuntoa niitä kohtaan joilta se ei onnistu. Yleensä mieltä muutetaan vain pakon edessä. Totuuden rakastaminen onkin siitä viheliäistä, että se moninkertaistaa ihmisen kyvyn havaita tällaisia pakkoja. Itsepetoskin on vaikeampaa jos oppii tunnistamaan virheargumentit liian hyvin.


Aina välillä minulta kysytään, mikä on filosofin työn huonoin puoli. Se miten tämä kysymys asetellaan, paljastaa usein paljon siitä mitkä ovat kyseisen ihmisen arvot. Selkeä enemmistö arvelee että ikävintä on varmaankin ainainen rahoituksen epävarmuus ja suomalaisen tutkijan heikot työllisyysnäkymät. Onkohan yksikään filosofiaa pääaineenaan opiskellut selvinnyt edes perusopinnoista läpi joutumatta vastailemaan kysymykseen:”Mutta mistä sinä kuvittelet saavasi töitä?” kyllästymiseen asti? Suoraan sanoen, nämä ovat kaikesta käytännöllisyydestään huolimatta jotenkin marginaalisia huolia. Minusta ihminen jonka mielestä ne ovat suurimpia mahdollisia huolia, on päässyt elämässään aika helpolla.

Kukaan ei ole toistaiseksi huomannut kysyä yllä käsittelemistäni asioista –niistä jotka ovat omasta mielestäni raskaimpia. Mutta pari vähän syvällisempää sielua on kysynyt, eikö filosofia ole hyvin yksinäistä. ”Mitä teemme, sitä ei koskaan ymmärretä, vaan aina vain kiitetään tai moititaan.” totesi jo Nietzsche. Filosofi jonka ajatuksenjuoksu on täysin ymmärrettävää muille on filosofi joka on lakannut luomasta uutta ja kypsä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ennen kuin omat ajatukset on saanut hiottua artikkeleiksi tai edes mitenkuten lausumiskelpoisiksi mielipiteiksi, niiden kanssa on tehtävä paljon hiljaista, yksinäistä työtä. Vähitellen alkaa huomata miten pitkä ja syvä on hiljaisuus kysymyksen ja vastauksen välissä. Edelleen, omia ajatuksia tai moraalikäsitystä on tavallisesti puolustettava yhden hengen vähemmistöstä käsin niin kriittisille kollegoille kuin niillekin jotka ovat kutsuneet ”asiantuntijan” kiillottamaan kilpeään ja saaneet totuuden nimissä jotakin muuta kuin mitä ovat toivoneet ja odottaneet. Jos totuuden rakastamisen tielle on lähtenyt, on vain parasta opetella rakastamaan matkaa ja kaikkea mitä sen aikana näkee ja yritettävä unohtaa mahdollisimman hyvin se että helpommallakin voisi päästä.

Maalaispäiväkirja 7.12.2009

Ikkunasta näkyy... joulukrääsää. Tai siis, sitä on aseteltu ikkunoiden sisäpuolelle.

Tänään mietin... Marsilaisia mikrobeja ja sitä miten niitä kannattaisi etsiskellä. Huomenna on seminaarityön palautuspäivä, eikä siitä tällä(kään) kerralla selvitty ilman loppupaniikkia. Tosin tällä kertaa se ei ollut minun vika vaan sen vika että saimme taas –vaihteeksi- niskaan kasan huonoa onnea. Isännältä katosi viikonloppuna lompakko ensimmäistä kertaa ikinä ja perässä tuli flunssa. Ja huomenna aamulla hänen pitäisi selviytyä työmatkalle Hampuriin. Viikonloppu menikin pelastaessa tilannetta.

Onneksi alitajunta tuli apuun seminaarityön kanssa: onnistuin pari päivää sitten unissani ajattelemaan sivukaupalla hyvää tekstiä joka ei tarvinnut aamulla kuin nakutella koneelle ja koristella parilla viitteellä. Joskus kollegojen kanssa pohdimme filosofien työttömyysturvan hakuun liittyviä ongelmia. Työkkärissä ollessa kun ei saisi tehdä yhtään töitä, ja työn tekemiseksi lasketaan tunnetusti kaikki vähääkään työtä muistuttava puuhastelu. Tämä tietysti herättää kysymyksen siitä miten tunnontarkka työn tekemisestä pidättäytyminen onnistuu ihmisiltä joiden työtä on ajatteleminen? Synkeän humoristisessa keskustelussa minun ehdotukseni oli, että kenties tajuttomalle filosofille voitaisiin myöntää työttömyyskorvausta. Joudun muuttamaan mielipidettäni: pelkkä nukkuminen ei riitä lopettamaan ihmiseltä tieteellistä ajatustoimintaa. Voivatko työttömät filosofit muuta kuin juoda aivonsa pellolle? Vai olisiko järjestelmässä hieman parantamisen varaa?


Olen iloinen siitä että... sain valmiiksi tieteen tuotteen otsikolla ”On Sustainable Exploration of Extraterrestrial Life”. Hetken aikaa on taas maailman hienointa tehdä juuri tätä työtä. Ennustan, että hetki päättyy viimeistään viikon päästä kun opponentti tekee parhaansa tuottaakseen ajatuksistani mätitahnaa. Mutta eiköhän tästä tieteellinen artikkeli synny, jälleen yksi pala mielenkiintoiseen julkaisuluettelooni.

Tänään meillä oli ruokana... viikonloppuisia tähteitä. Talossa vallitsevia synkkiä ja panikoivia tunnelmia nostaakseni paistoin myös pellillisen triceratopsin muotoisia pipareita.

Päivän asu oli... punainen mekko ja essu sekä vaaleanpunainen huivi, nyt lisäksi puna/valkoinen kotityöessu.

Tänään olen... tehnyt seminaarityön valmiiksi. Auttanut puolisoa minkä olen voinut. Askarrellut vähän neulotun puutarhani parissa. Paistanut pipareita.

Aion... omistaa lopun illan käsitöille, lukemiselle ja pyykin silittämiselle.

Aion mennä... Helsinkiin huomenna. Luvassa pitkä päivä.

Luen... Katariina Mustakallio: Uskonto ja yhteisö Antiikin Roomassa
Michael DePaul & Linda Zagzebski: Intellectual Virtue. Perspectives from Ethics and Epistemology.

Olen tekemässä... neulottua puutarhaa. Sen jälkeen olen ajatellut palata alkusyksyllä syrjään jääneen palmikkoneuletakin pariin.

Toivon... että seminaarityö pärjää niin hyvin että saisin siitä suht vähällä vaivalla tieteellisen artikkelin.
Ennen kaikkea toivon että tältä vuodelta alkaisivat vastoinkäymiset jo olla vähitellen ohi.

Talossa ja puutarhassa... ei ole vielä kovin jouluista, mutta ehkä kuitenkin jo myöhäissyksyistä. Laudalla on lintuja, ikkunoilla valoja, pönttöuunin kylki on yleensä lämpöinen. Talossa tuoksuu kodikkaalle ja puutarhasta on jo katsottuna tämän joulun kuusi.

Kuulen… Blackmore’s Night: Winter Carols yhdistettynä takkatuleen. Jouluisuuden puute ei johdu yrityksen puutteesta.

Parasta juuri nyt... Triceratopsit. Niitä on meillä saatavilla nyt paitsi pipareina myös pehmoleluna jonka sain hääpäivälahjaksi. Värikkäät langat. Se että kaikkien aikojen epäonnisimmasta vuodesta huolimatta meillä ei ole ollut riitoja. Tilaisuuksia olisi näin jälkeenpäin ajatellen ollut, mutta eipä ole tullut mieleen. Joten vaikka tässä ehtisi vielä meteoriitti pudota katosta läpi ennen joulua, uskallan odottaa rauhallista joulunaikaa.

Viikonloppuna aion... varmaankin tehdä joulusiivoa. Ei mitään erityisiä suunnitelmia vielä.

Miten suomalaisuutta puolustetaan

Taas se on nähty että nationalismi, eli etnisen identiteetin kytkeminen kansallisvaltioon, on Euroopan ongelma. Minua kammottavat nämä niinkutsutut suomalaisen kulttuurin puolustajat jotka päästävät suustaan sellaisia lauseita kuin ”Suomi on kristitty valtio” (ei ole koskaan ollutkaan; tänne on aina mahtunut myös muslimeja, juutalaisia, suomenuskoisia pakanoita, synkretistejä ja monia muita uskonnollisia vähemmistöjä) ja vaativat että täällä kuuluu pukeutua suomalaisittain (ilmeisesti tuulipukuun?) sekä noudattaa suomalaisia tapoja (joiden juuret ulottuvat ainakin viidentoista vuoden päähän). Eniten minua kuitenkin huolestuttaa että nämä oikeistopopulistit perustelevat jyrkkiä asenteita islamilaisten valtioiden jyrkkyydellä ja suvaitsemattomuudella. Se jos jossakin muualla ollaan suvaitsemattomia ei tee meidän suvaitsemattomuudestamme hyväksyttävää tai oikeutettua. Jos sille tielle lähdemme, suvaitsemattomien valtioiden määrä tuplaantuu. Miten se edistää vapauden ja tasa-arvon asiaa? Islamin leviämiseen liittyvät uhkakuvat liittyvät yksilönvapauksien ja –oikeuksien kaventumiseen. Miten näiden uhkakuvien toteutumista estää se jos teemme itse täsmälleen sen mitä pelkäämme muslimien meille tekevän- kavennamme yksilönvapauksia ja –oikeuksia? Perustavien länsimaisten oikeuksien olemassaolon kannalta on aivan sama, kuka ne vie. Jos ne on viety, niitä ei ole. Toisaalta, jotta niiden voi sanoa olevan olemassa, niiden täytyy koskea kaikkia.

Islamofobiassa vaarallisinta on, että se yhdistää sekä yhteiskunnan kristilliset että militanttiateistiset ainekset. Toiseksi, islamofobia alkaa olla nyt siinä pisteessä jossa terveen kriittisyyden raja on ylitetty ja siirrytty uskonnon demonisoimiseen. Uskontokritiikki on sivistynyttä keskutelua, mutta valtion pyrkimykset rajoittaa uskontojen leviämistä tarkoittavat käytännössä ihmisten oikeuksien ja vapauksien kaventamista. Suomenkin tie maana jossa vallitsee edes suhteellinen uskonnonvapaus on lyhyt: vielä 1800-luvulla oli pakko kuulua luterilaiseen kirkkoon ja uskoa niin kuin ylempien taholta käskettiin. 1900-luvun alussa tätä asteittain lievennettiin siten että ensin kansalaiset saivat oikeuden kuulua myös muuhun kristilliseen kirkkokuntaan. Täysi uskonnonvapaus eli oikeus kuulua myös ei-kristilliseen uskontoon ei ole sataakaan vuotta vanha, ja tänäkin päivänä uskonnottomat ja ei-kristillisten uskontojen harjoittajien oikeuksien toteutumisessa on parantamisen varaa.


Sveitsiläisten kansanäänestys minareettien kieltämisestä on kuitenkin jotakin paljon pahempaa kuin hiljainen ymmärtämättömyys tai suvaitsemattomuus: se on suoraa yhden uskonnon edustajien syrjintää ja yhden uskonnon harjoittamisen rajoittamista. Hiljaiset minareetit eivät haittaa melullaan ketään, mutta niiden kieltäminen on rajoite joka kohdistuu yhteen kansalaisryhmään. YK ja Euroopan unioni ovatkin jo kiiruhtaneet esittämään vastalauseensa.Kansa ei ole aina oikeassa. Yleisesti ottaen minäkin olen sitä mieltä että kansanäänestyksen käyttöä pitäisi lisätä päätöksenteossa. Mutta on muutamia periaatteita joista oikeusvaltion ei tulisi tinkiä edes enemmistön vaatimuksesta, ja kansalaisten yhdenvertaisuus kuuluu näihin. Se mitä minareetti symboloi tai ei symboloi on pohjimmiltaan itse kunkin korvien välissä. Pahimmillaankin symbolismi on kuitenkin aivan eri sarjan asia kuin yhden uskonnon harjoittajien syrjintä lain tasolla.

Emmekö ole oppineet mitään 1900-luvun alusta? Antisemitismi ei ollut Hitlerin keksintö, vaan juutalaisten syrjinnälle oli pitkään kansan tuki. Juutalaisia pidettiin salakähmäisinä juonittelijoina jotka harjoittivat iljettäviä riittejä ja pyrkivät maailmanvalloitukseen. Kristityissä maissa heidän syrjinnälleen oli alun perinkin pitkät perinteet, joihin Hitlerin tarvitsi vain tarttua. Holokaustin jälkeen Eurooppa on päässyt enimmäkseen eroon antisemitisminä tunnetusta hulluuden muodosta, mutta muslimeihin kohdistuva viha on viime aikoina alkanut saada piirteitä jotka muistuttavat antisemitismiä. Ensin rajoitamme eurooppalaisten muslimien uskonnonharjoittamista “epäeurooppalaisena”, huolimatta siitä että useimmissa Euroopan maissa Suomi mukaan lukien on ollut muslimivähemmistö satojen vuosien ajan. Seuraavaksi kiellämme huivit, kufit ja puolikuut ja sovimme että ihmisen sopii esiintyä julkisesti hartaana uskovana vain jos hänellä on oikea jumala.
Ehkäpä yhteiskunnan on parasta estää myös muslimien pääsy tiettyihin ammatteihin, kuten lentäjiksi ja turvallisuusalalle, yleiseen etuun vedoten? Ja onko se ghettoihin asuttaminenkaan niin huono idea, silloinhan epäilyttävän kansanryhmän saisi koottua yhteen niin että heitä olisi helpompi valvoa? Ei. Tämä on sellaista kehitystä jota minä en haluaisi nähdä elinaikanani missään.

Jo Sokrates opetti, että on pienempi paha kärsiä vääryyttä kuin tehdä sitä. Tästä on nyt kaksi ja puoli tuhatta vuotta, mutta oppi ei tunnu vieläkään uponneen länsimaiseen kalloon. Niin vaikeatajuista on filosofia. Jalot päämäärät, kuten oman kulttuurin puolustaminen, eivät voi oikeuttaa syrjintää eivätkä henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Kulttuuria puolustaa ymmärtääkseni parhaiten juurekkuuden hyveen vaaliminen: omiin perinteisiin tutustuminen, niiden vaaliminen ja arvostaminen. Kun omat juuret ovat vahvat, ei Toisiakaan tarvitse nähdä uhkana. Suomen ongelma on jossakin näillä main: meillä perinteet ovat ohuita. Monelle mummonaikainen edustaa vanhoja tapoja, ja se on sääli maassa jossa on ollut asutusta jääkauden lopulta lähtien. Suomesta on löydetty kalliomaalauksia, muinaisobservatorioita, kauniita muinaispukuja ja eddoissa ja lingvistisessä aineistossa on viitteitä joiden mukaan täällä on ollut kuninkaita jo varhain. Mytologiassamme on säilynyt fragmentteja myyteistä joiden juuria on jäljitetty jopa 50 000 vuoden taakse. Kulttuurisesti meillä olisi mistä ottaa. Kaupallinen kulttuuriteollisuus ja monikansallisen länsimaisen kulttuurin ihannointi ovat minusta paljon suurempia uhkia kuin humanitaariset pakolaiset- paitsi että olemme ehtineet niellä monikansallisen Valtakulttuurin ruotoineen ja nahkoineen niin perusteellisesti että meillä alkaa olla vaikeuksia erottaa sitä suomalaisuudesta. Onneksi viime vuosina on tässäkin asiassa näkynyt myönteistä kehitystä: taiteilijat ja muusikot ovat alkaneet hakea innoitusta kalevalaisesta kulttuurista, suomenusko on vakiinnuttamassa asemaansa vähemmistöuskontona ja myös monet ateistit ovat kääntyneet pakanallisten perinteiden puoleen etsiessään vaihtoehtoja kristillisten juhlien viettämiseen.


Meillä suomalaisilla on apuna peräti jumalallinen esimerkki siitä mitä tehdään jos uusi uskonto alkaa hyökyä Suomen maille ja käännyttää kansaa miekoin ja suurin puhein. Väinämöinen ei manannut Kiesuslasta lähimpään suonsilmäkkeeseen vaan väistyi rauhallisesti tämän tieltä odottamaan parempia aikoja ja kansan pettymistä uuteen uskontoon. Näin toimiessaan Hän ilmensi muun muassa itseluottamusta, viisautta, rauhantahtoisuutta ja arvokkuutta. En tiedä, onko islam rauhan uskonto vaiko ei. Suomalaisiin perushyveisiin rauhantahtoisuus ja suvaitsevaisuus kuitenkin kuuluvat, ja väitänpä että niiden harjoittaminen on paljon haastavampaa kuin aggressiivisen "rohkeuden" harjoittaminen. Rautakaudesta ja Sokrateesta on jo kauan, mutta näyttää siltä että hyveellä ei ole viimeistä käyttöpäivämäärää.

Hyvä työ, hyvä elämä

Sampsa Kiianmaa pyysi minua arvostelemaan täällä uuden e-kirjansa Työn hyväksikäyttö- onnellisuuden tavoittelijan opas työelämään. Linkki josta kirjan saa ladata ilmaiseksi löytyy tästä.

Kiianmaan tavoite on rohkea: hän haluaa kirjassaan kertoa, miten työajan voi saada tuottamaan rahan lisäksi myös onnea ja miksi työaikaa kannattaa käyttää myös henkilökohtaisen hyvinvoinnin parantamiseen. Hän peräänkuuluttaa eheää elämänkokonaisuutta ja hyvää arkea ja kyseenalaistaa nykymuotoisen ylitöiden ja kulutuksen noidankehässä juoksemisen mielekkyyden. Tämä on tärkeä aihe, enkä usko että siitä on ylipäätään mahdollista kirjoittaa liikaa. Työn, kulutuksen ja hyvän elämän yhteys on erittäin ajankohtainen aihe.

Kirjan hyviin puoliin kuuluu nopealukuisuus ja selkeys. Näitä on painotettu kirjassa liikaakin, ja lopputulos muistuttaa enemmän power point-esitystä kuin kirjaa. Kiianmaan lähtökohdat ja huomiot ovat kiinnostavia ja hän siteeraa aiheesta tehtyä uutta empiiristä tutkimusta. Omaperäistä ajattelua kirja ei kuitenkaan juurikaan tarjoa lukuunottamatta kirjoittajan henkilökohtaisesta elämästä ja oivalluksista kertovia esimerkkejä. Kirja sopii herättelemään oravanpyörässä paahtajaa pohtimaan työnsä ja arvojensa mielekkyyttä, mutta aihetta voisi syventää paljonkin luettavuuden kärsimättä. Kysymyksiä heitetään ilmaan mutta niitä ei pohdita sen enempää. Yleisesti ottaen, kirjasta jää päällimmäiseksi tunne siitä että Kiianmaa pelkää yli kaiken sitä että karkottaa lukijansa vaikeatajuisuudella. Hänen valitsemansa tyyli on tarjoilla lukijalle valmiita vastauksia suuriin kysymyksiin. Tämän tyylilajin helmasynti, jota Kiianmaakaan ei kykene välttämään, on esitellä kiistanalaiset näkökannat valmiina ratkaisuina. Annettuihin vastauksiin sisältyvien ongelmakohtien täydellinen sivuuttaminen ei herätä lukijassa luottamusta vaan antaa vaikutelman siitä ettei kirjoittaja ole syvällisesti perehtynyt aiheeseensa.


Esimerkiksi, Kiianmaan ajatusten taustana toimii hyveteoria, joskin hattaraversiona (joka on toki nousemassa liike-elämän suosioon). Tämä ilmenee esimerkiksi lepsussa käsitteenmäärittelyssä: hyveellisen elämän tarkoitus annetaan ”olennon tarkoituksena” joka "toteutuu kun ihminen saa toteuttaa henkilökohtaisia hyveitään". Tarkempi ja vaikeampi mutta hyveteorian ymmärtämisen ja etenkin soveltamisen kannalta olennaisen tärkeä analyysi onnellisuudesta vs. mielihyvistä ja välittömistä vs. elämänkokonaisuuden mittaisista päämääristä puuttuu täysin. Edelleen, ajatus hyvän elämän toteutumisesta ihmisen toteuttaessa "henkilökohtaisia hyveitään" vaikuttaa hyve-etiikan perusteiden väärin ymmärtämiseltä. Jos Kiianmaa pystyy puolustamaan tällaista näkemystä, argumentaatio tulisi esittää väittämän tueksi.


En usko että hyve-etiikkakaan on täysin ei-filosofien käsityskyvyn ulottumattomissa, jos asiaan tartutaan selkeällä otteella jollainen Kiianmaalla selvästi on. Analyysi toki toisi esiin myös sen ettei hyveteoriakaan kaikista erinomaisuuksistaan huolimatta ole hyvän elämän resepti vaan etiikan teoria jolla on myös heikkoutensa ja haasteensa. Hyve-etiikka on vaikean eettisen teorian maineessa, ja sille maineelle on olemassa hyvät syyt. Ajatus sen kansantajuistamisesta on houkutteleva. Vaikeus on siinä että teoriaa voi yksinkertaistaa vain tiettyyn pisteeseen asti ilman että sen ydin hukataan. Sanoisin, että teorian keskeisten käsitteiden ja niiden välisen dynamiikan sekä teoriaan sisältyvien ongelmien täydellinen sivuuttaminen ohittaa tämän pisteen.

En suosittelisi soveltamaan teoksessa esitettyjä ajatuksia käytäntöön, ainakaan tekemättä laajempaa tutkimusta. Mutta kysymyksiä kirja varmasti herättelee, etenkin niissä jotka ovat vasta hiljattain päässeet sen tärkeimmän äärelle: ”Onko nykymenossa mitään tolkkua?” Jos kirjan lukeminen saa jonkun ajattelemaan ja tutkimaan aihetta enemmän, se on vallan hyvä saavutus.

Rakastettuna olemisesta

I want your ugly
I want your disease
I want your everything
as long as it’s free
I want your love


-Lady GaGa, Bad romance-

Sain linkin tähän deitti-ilmoitukseen. Ei muuta kuin hyvää onnea hänellekin.

Mutta minä mietin, mitä rakkautta se sellainen on joka pitää jatkuvasti ansaita olemalla erinomainen, ellei peräti täydellinen? Entä sitten jos on kipeä, repsahtaa iän myötä tai ei vain aina jaksa olla kauhean henkevä ja hienostunut (tai reipas ja iloinen, tai rauhallinen ja tasapainoinen...tai mitä nyt itse kukin yleensä onkaan)? Entä jos on alun perinkin vähän viallinen ja tavallinen ja elänyt juuri niin kauan että tietää että hormonihumalan kääntyessä laskuun toinen kyllä saa sen selville?
Vaikka jaettu ilo on paras ilo, menestys ja erinomaisuus ovat sittenkin varsin itseriittoisia tiloja. Rakkautta sen sijaan tarvitsee eniten silloin kun ei mene niin hyvin. Jos on erinomainen, joku aina ihailee. Mutta todellinen ihme on, jos on jonkun mielestä täydellinen silloinkin kun ei osaa, jaksa ja pysty. Niinpä minä en haluaisi tulla rakastetuksi erinomaisuuksieni takia vaan monista vioistani ja puutteistani huolimatta. Enkä edes tarkoita sitä että täydellisen rakastajan pitäisi nähdä myönteisessä valossa ne asiat jotka useimpien ihmisten mielestä ovat puutteita, vaan sitä että hän kyllä tietää että viallinenhan tuo on, mutta pääsee jonkin ihmeen kaupalla kaamean todellisuuden yli. Jokaisesta kyllä löytyy objektiivisesti tarkasteltuna epämiellyttäviä piirteitä, puutteita, kehityskohteita ja suoranaisia paheita. Jos ei muuta niin yhteen muuttaessa huomaa saavansa flunssia useammin kuin ennen koska elämässä on puolisokin joka kerää niitä maailmalta.

“Sinä olet täydellinen.” sanoo vakavalla naamalla puoliso joka on tuntenut minut aika kauan. Hän ei taatusti puhu objektiivisesta todellisuudesta, vaan omasta pikku maailmankaikkeudestaan. Joskus, kun katson häntä silmiin, näen niissä vilauksen siitä toisesta maailmasta jossa minä olen jotakin paljon hienompaa kuin täällä. Minä pidän siitä maailmasta. Ja toisinaan huomaan että todellisuuksissa tapahtuu pientä sekoittumista: kun hetken kuvittelen että hyvä ja kaunis todella on ulottuvillani, saan siitä kiinni myös täällä. Kotona minua ei mitata ja vähän vajaaksi havaita, vaan olemassaoloni on jo ilonaihe ja kaikki mitä siihen lisätään on ylimäärää. Minun ei tarvitse miettiä, kelpaanko, ja kun huomaan ettei minun tarvitse velloa itsekritiikissä ja pelätä alitanko riman tänään ennen vai jälkeen puolenpäivän, energiaa riittää kaikkeen muuhunkin, kuten puolison hyvänä pitämiseen.

Ilmeisesti kaikki kodit eivät toimi näin, ainakin jos on toista hiljattain lukemaani lehtikirjoitusta uskominen. Jutussa käsitellään naisten seksuaalista haluttomuutta, mutta minusta näyttää kovin selvältä että pohjimmiltaan aiheena on rakkauden puute. Tilanne jossa yksi pitää oikeutenaan laiminlyödä puolisonsa seksuaaliset tarpeet (tavalla tai toisella) ja toinen oikeutenaan vaatia seksiä ei ole tilanne jossa ihmisillä on seksiongelma vaan tilanne jossa kumpikaan ei rakasta toista. Rakastettu kun on hän jolle haluaa kaikkea hyvää- myös silloin kun se hyvä ei tunnu itsestä yhtään kivalta. Se että minusta ei ole kivaa asettaa rakastettuni etua omien halujeni edelle ei tarkoita sitä etteikö minun tulisi tehdä juuri niin. Jos haluamme eri asioita, sitten se on niin. Mutta jos väitän rakastavani, minulla ei oikein ole muuta vaihtoehtoa kuin huolehtia siitä että rakastettuni etu toteutuu. Se että olen vapaa toivomaan osakseni rakkautta ja huolenpitoa ei tarkoita sitä että minulla olisi oikeus vaatia kumpaakaan. Ainahan sitä haluta saa, vaikka Kuuta taivaalta. Jos tilanne on aidosti epätasapuolinen, sen kanssa voi joko tulla toimeen tai päättää olla kelpuuttamatta tarjolla olevan suhteen ehtoja. Muttta jos vaadin välittämisestäni palkkiota, kysymyksessä on vaihdanta, ei rakkaus. Jos jonkun on seksiä saadakseen käyttäydyttävä hyvin, siivottava ja tuotava kukkia, kysymys on kaupankäynnistä, eikä sitä muuksi muuta ympäristö eikä käytetty maksuväline. Seksin ostamisessa ei kai ole mitään vikaa, jos molemmat kaupanteon osapuolet ovat tyytyväisiä tilanteeseen. Hämmennystä nähdäkseni aiheuttaa se että ihmiset toisinaan erehtyvät kuvittelemaan, että tällä kaikella olisi jotakin tekemistä rakkauden kanssa- että rakkaudenkin saisi tottelemaan vaihdannan lainalaisuuksia. Kukapa ei haluaisi rakastaa ihmistä joka oman täydellisyytensä kautta osoittaisi olevansa rakkauden arvoinen? Toisaalta: itseltä ei missään tapauksessa haluaisi vaadittavan täydellisyyttä vaan sitä että kelpaisi omana itsenään. Minusta näyttää siltä että suuri osa rakkauden dramatiikasta kiteytyy siihen että pohjimmiltaan rakkaus toimii täsmälleen päinvastoin kuin haluttaisiin. Jokainen haluaa olla valitsemansa puolison rakastettu, mutta mieluummin kuitenkin siten ettei tarvitsisi laittaa itseään likoon niin täysin kuin mitä rakkaus toisinaan edellyttää.

Toisin kuin iltapäivälehdet, uskon että rakkaudessa on kysymys paljosta (enimmäkseen) muusta kuin tunnetiloista ja parisuhdesopimuksista. Rakkaus on maailman havaitsemisen tapa, ajan ja avaruuden tapainen ulottuvuus jonka mukaan maailma järjestyy rakastavan mielessä. Rakastettuna oleminen ei tarkoita sitä että on suhteessa saamapuolella vaan sitä että lähellä on vaihtoehtoinen, parempi todellisuus. Siellä toimii joku outo kvanttimekaniikasta inspiraationsa saanut logiikka jonka mukaan minä voin olla samanaikaisesti sekä oma itseni ja täydellinen. Sellaisen todellisuuden vierellä elellessä omakin maailma alkaa näyttää ihmeen kauniilta. Vuosien kuluessa minusta alkaakin tulla parempi kuin muuten olisin.

posted under , | 2 Comments
Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments