Sain äsken vihdoinkin valmiiksi pisimpään lankakaappiani täyttäneen UFO:n (UnFinished Object). Se oli punaisesta Isoveli Colorista tehty neule josta alun perin piti tulla neuletakki. Sitten alkoi käydä selväksi ettei ohjeessa mainittu lankamäärä riittäisi työhön. Neule päätyi yli vuoden mittaiseksi venähtäneelle jäähylle jonka aikana mietin tuleeko siitä liivi vai harakanlämmitin. Viime viikolla päätin että ufoilu saa riittää, ja nyt sain valmiiksi pitkän liivin jossa on ihan lyhyet hihat. Lopputulos näyttää yllättävän kivalta, ja luulen että tämä voi tällaisenaankin päätyä käyttöön.

Kotiufon parissa askarrellessani mieleen tulivat ne toisetkin ufot- nimittäin ne joista maallikot yleensä kysyvät minulta kun heille selviää mitä tutkin työkseni. Oikeastaan ufokysymysten paljous surettaa minua: eikö 46.5 miljardin valovuoden kokoisesta havaittavasta maailmankaikkeudesta nyt löydy mitään muuta mielenkiintoista? Millainen ihminen katsoo taivaalle josta tiede on jo löytänyt meille syntyviä ja kuolevia maailmoja, kuumia Jupitereita, Danten helvettejä…ihmeitä jollaisia on vaikea kuvitellakaan…ja haluaa vain nähdä oman peilikuvansa? Suurimmalla osalla ihmisistä nimittäin on suuret odotukset alieneiden suhteen. Ei riitä että he edustavat vierasta älyä, vaan olennaiselta osin muukalaisten tulee olla meidän kaltaisia, vähän vain valaistuneempia, rauhantahtoisempia ja teknisesti kehittyneempiä. Heidän olisi hyvä olla eksoottisen muttei liian eksoottisen näköisiä (esimerkiksi paranvoin näköiset piirteettömät limasienet ovat out) ja asua vähän oudolla, mutta kuitenkin vierailukelpoisella planeetalla joka kiertää auringonkaltaista tähteä. Todennäköisin äärettömän epätodennäköisistä vaihtoehdoista kuitenkin on se että se mikä osuu haaviimme on jotakin joka on todella kaukana ja todella vierasta.

On jotenkin paradoksaalista että samalla kun etsimme älyä suuresta tuntemattomasta, haluamme vimmatusti välttää löytämästä älyä omalta planeetaltamme. Aina kun tiede löytää uusia yhtäläisyyksiä ihmisten ja suurten apinoiden väliltä tai paljastaa uusia inhimilisiä piirteitä esimerkiksi lintujen, valaiden tai yhdyskuntahyönteisten maailmasta, vakuutellaan nopeasti ettei tämä suinkaan tarkoita sitä että nämä elämänmuodot olisivat jotenkin älykkäitä tai omalla tavallaan inhimillisiä. Missään tapauksessa ei pidä päätellä että meidän pitäisi kohdella muita lajeja aidon kunnioittavasti nykymuotoisen tyrannisoimisen sijasta. Myös alieneilta vaaditaan usein että he kommunikoivat puheen avulla (kemiallisen viestinnän tai viittomien sijaan), ovat suunnilleen samassa kokoluokassa kuin mekin ja omaavat samat moraalikäsitykset kuin me. Viimeisellä tarkoitan esimerkiksi sitä että jos vieras sivilisaatio lisääntyisi torakoiden tapaan- julmien raiskausten kautta-, kansojen välisen ystävyyden tiellä voisi olla vähän isompi este kaikista relativistisista vakuutteluista huolimatta. Epäilen, haluaako tämän päivän ihmiskunta todella löytää universumista älyä, vaiko vain kauan sitten kadonneen sisaruslajinsa. Jos taas haluamme todella tehdä tutkimusmatkan vieraisiin mieliin, emme tarvitse siihen suuria radioteleskooppeja vaan uudenlaisen asenteen biotieteitä kohtaan.

Vanha juttu on, että ufot ovat pitkälti kulttuurinen tuote. Niitä eivät näe avaruustutkijat ja tieteentekijät (vaikka kuinka haluaisivat) vaan todennäköisesti samat ihmiset jotka olisivat aiemmin olleet taipuvaisia kohtaamaan piruja ja pyhimyksiä. Jostain syystä ufot ovat aktiivisimmillaan kriisiaikoina tai silloin kun televisiossa esitetään erityisen mukaansatempaavaa scifiä. Teknis-tieteellisessä kehityksessä alkuun päässyt, maallistunut sivilisaatio ei ole hyvä paikka nähdä ilmestyksiä pyhimyksistä tai törmätä metsässä liikkuessa maahisiin ja metsänneitoihin. Tänä päivänä Näkymätön ilmenee joillekin ufoina ja avaruuden muukalaisina. Mieli kuvittaa maailman, mutta samalla se myös heijastaa siihen oman kuvajaisensa. Toisaalta ufomyönteisyyden sitkeys kertoo osaltaan siitä ettei ihminen halua pelkästään selittää maailmaa järjellä vaan myös kokea sen. Epäselväksi minulle on jäänyt, miksi niin monet, niin tiedeyhteisössä kuin sen ulkopuolellakin, ajattelevat että tiede metodina ja instituutiona tekee maailman kokemisen mahdottomaksi ja tappaa Näkymättömän. Minä ajattelen mieluummin, että harhoista ja hallusinaatioista on hyvä päästä eroon. Todellisuutta taas ei voi tappaa, ainoastaan selventää.

Kulttuuriantropologian emeritusprofessori Matti Sarmelan mukaan häpeä on hävinnyt länsimaista. Tilalle on tullut menestyksen pakko ja yhteisen moraalin puute.

Menestyksen pakosta olen samaa mieltä, joskin puhuttaessa menestyksestä pitäisi minusta ottaa huomioon että se on –hyödyn tapaan- suhteellinen käsite. Jotta joku olisi menestyvä, jonkun toisen pitää olla hänen alapuolellaan. Jos kaikki ovat korkeasti koulutettuja, korkea koulutus ei enää tee ihmisestä menestyvää vaan ainoastaan kelkassa mukana sinnittelevän. Jos kaikkien perustarpeet on tyydytetty, tarvitaan yhä järjettömämpää luksusta jotta voidaan erotella aineellisesti menestyvät ihmiset muista. Menestys voi siis olla kaikkia koskeva ihanne, mutta ei kaikkia koskeva pakko. Eri asia tietysti on, tunnistetaanko yleisen ja yhtäläisen menestyksen mahdottomuus yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Jos tunnistetaan, kiinnitetään huomiota siihen että myös vähemmän menestyneen massan hyvinvointi ja arvokkuuden tunne turvataan. Jos ei, menestystä palvova yhteiskunnallinen arvojärjestelmä kaatuu ennemmin tai myöhemmin omaan mahdottomuuteensa.

Moraalista puhuttaessa Sarmelan käsitys sen sijaan kuulostaa kummalliselta. Puhuttaessa konkreettisesta yhteiskunnallisesta muutoksesta, hän voi hyvinkin olla oikeassa. Filosofiassa ei kuitenkaan tyydytä havaitsemaan ympäristöä ja selittämään havaintoja, vaan yritetään ennen muuta pohtia sitä miten asioiden tulisi olla. Monen mielestä tämä tekee filosofiasta epätieteellistä arvauskeskustelua, mutta käytännössä on kai niin että jos emme tiedä teorian tasolla mihin suuntaan tulisi mennä, emme myöskään osaa lähteä kulkemaan juuri sinne päin.

Häpeän pelko ei ole ainoa, eikä ainakaan paras moraalisen toiminnan motivaattori. Ehkä yleisen moraalin höltyminen on selitettävissä pikemminkin sillä että toistaiseksi yhteiskunnassa käyttäydytään ikään kuin herran pelko yhä riittäisi pitämään ihmiset järjestyksessä, vaikka todellisuudessa tarvittaisiin uudenlaista –sanoisinko peräti että kehittyneempää- moraalista motivaatiota. Edes minä en ole niin utopistinen että kuvittelisin kaikkien ihmisten kykenevän ymmärtämään rakkauden hyvään niin syvällisesti että siitä tulee yleisin moraalisen toiminnan motivaattori. Mutta entä oma etu? Valistunut egoisti voi toimia useimmilla mittareilla hyvinkin moraalisesti, jopa uhrautuvasti. Myöskään hyvän elämän tieteenä käsitetty etiikka ei pohjimmiltaan ole jotenkin luonnotonta ja oman edun vastaista toimintaa vaan monet moraaliset valinnat voidaan perustella arvioimalla sitä mikä on järkevintä toimintaa pitkällä aikavälillä. Lyhytnäköisyys ja välittömien mielihyvien tavoittelu ovat usein suuria esteitä sekä moraaliselle että oman edun mukaiselle toiminnalle.

Sillä monimutkaisuuden tasolla jonka ongelmien selvittelyyn filosofi tarvitsee koko teoreettisen työkalupakkinsa, moraalisäännöistä on yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta arkipäivä harvemmin yltää tälle tasolle (onneksi!). Jos deontologinen etiikka ymmärretään peukalosääntöinä jotka noin 99 tapauksessa sadasta johtavat hyvään lopputulokseen, minullakaan ei ole mitään sitä vastaan. Vaikka on mahdollista kuvitella tilanteita joissa moraalisesti paras vaihtoehto on tappaa, varastaa tai kävellä punaisia päin, yleensä tavallinen ihminen ei juuri koskaan joudu niin eksoottisiin olosuhteisiin vaan voi turvallisesti lähteä siitä että näin ei kannata toimia. Punaisia päin käveleminen on toki niitä sääntöjä joiden yhteyttä moraaliin moni ei ihan heti ymmärrä (minkä voikin havaita minä hyvänsä päivänä Helsingin keskustassa). Sellaisena se sopii valaisemaan sitä seikkaa, että usein arkipäivän moraalisuus edellyttää myös luottamusta siihen että jossakin, jotkut viisaammat ovat hyvästä syystä jättäneet kirjoittamatta lain muodossa ”punaisia päin voi kävellä jos odottaminen ei tunnu järkevältä”. Lainsäätäjäkin on toki kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta silti minun ei ole järkevää julistaa asiaan tarkkaan perehtymättä että se on väärässä ja minä oikeassa. ”Musta toi on ihan tyhmää” ei ole minkäänlainen perustelu, vaan useammin lause joka kertoo siitä että sen sanoja on se jolta on jäänyt jotakin olennaista ymmärtämättä. Kaikille kummallisille säännöille ei ole hyvää syytä, mutta länsimaisessa sivistysvaltioissa useimmille on. Toiseksi voi aina kysyä, kumpi on pahempaa: tehdä jotakin ”ylimääräistä” joka ylittää arkisen moraalin minimivaatimukset vaiko jättää tekemättä jotakin jolla oikeasti on merkitys (joka minulta vain jäi tajuamatta)? Jos meillä on edes järkevän egoistin moraali joka perustuu siihen että moraalinen toiminta on aina oman edun mukaista, on selvää että kannattavaa on pyrkiä huolellisesti maksimoimaan moraalisen toiminnan määrä. Moraalisääntöjä voi tutkia kritisoida, mutta ei ihan tuosta vain. Arjessa niitä, kuten kodinkoneiden käyttöohjeitakin, vaan kannattaa noudattaa vaikka ne vähän mystisiltä tuntuisivatkin.

Yhteisöllisyyden liittyminen häpeään on nykyään epämääräistä, mutta minusta toisenlaista häpeää riittää liiaksi asti. Nyt ei enää hävetä suvun ja kylän edessä, vaan oman itsen ja toisaalta kasvottomien ”kaikkien” edessä. Hävetään epäonnistumista, omaa kehoa, niitä asioita joista kokee iloa (esimerkiksi lapselliset harrastukset), usein siitä että ylipäätään iloitsee ja nauttii elämästä tässä murheenlaaksossa. Kun häpeä on epämääräistä, sitä ei myöskään voi sovittaa eikä siitä voi vapautua. Tällainen häpeä voi jossakin määrin kuvastaa vallitsevia yhteiskunnallisia arvoja, mutta jos näillä arvoilla ei ole paljon tekemistä aidon moraalin kanssa, myöskin linkki häpeän ja moraalin välillä hajoaa. Filosofin on kerrankin otettava mallia Jahvesta joka vihaa syntiä mutta rakastaa syntistä. Yhteiskunta tarvitsee viiltävää kulttuurikritiikkiä, mutta ihmisille pitäisi puhua enemmän ilosta ja siitä että onnellisuus ja nautinto ovat pääsääntöisesti hyviä ja sallittuja.

Meemi on aina hyvä kun muuta ei jaksa.

01. MITEN MENEE ?
Lunta odotellessa. Ja hääpäivää. Ja sitä että saan seminaarityön/tieteellinen artikkeli 1:n valmiiksi. Sitten minulla on enää yksi tieteellinen artikkeli joka pitäisi saada valmiiksi vähän äkkiä. Ja yksi kolmas artikkeli joka on melkein valmis. Ehkä vähän stressiä?
02. MITEN JUOT KAHVISI ?
Mustana, ei sokeria.
03. ONKO SINULLA LEMPINIMIÄ ?
Ei.
04. MITÄ LAJIA HALUAISIT HARRASTAA, MUTTA ET VOI ?
Bojutsua. Siis japanilaista kamppailulajia jossa hutkitaan kepillä. Sanomattakin selvää ettei sitä opeteta Virkkalassa (ja vaikka opetettaisiinkin, ei minulla ole aikaa rampata treenaamaan kodin ulkopuolelle). Cho bo-keppinikin olen hukannut jossain muutossa.
05. MINKÄ VÄRINEN POSSU OLISIT, JOS OLISI PAKKO ?
Vaaleanpunainen!
06. ONKO SINULLA KOSKAAN OLLUT SALAISTA IHAILIJAA ?
Mistäs minä sen voisin tietää?
07. OLETKO KOSKAAN KÄYNYT NAKU-UINNILLA ? MISSÄ ?
Monesti, jos olen mökkeillyt järven rannalla.
08. OLETKO KOSKAAN ITKENYT KATSOESSASI ELOKUVAA ? JOS, NIIN MIKÄ ELOKUVA OLI KYSEESSÄ ?
En.
09. MIKÄ ON LEMPIELOKUVASI ?
Niitä on monia. Mutta uusi Star Trek on kyllä upea. Ja kaikki Terminaattorit on hyviä. Ja tietysti Sormusten herrat jne.
10. MITÄ ALKOHOLIPITOISTA JUOMAA JOIT VIIMEKSI?
Pari kulausta light- päärynäsiideriä.
11. OLISIKO ELÄMÄSI ERILAISTA ILMAN ALKOHOLIA?
Ei.
12. TIEDÄTKÖ MITEN ALKOHOLIA KUULUU KÄYTTÄÄ ?
Kuuluuko sitä käyttää?
13. OLETKO KOSKAAN LENTÄNYT ULOS BAARISTA ?
En.
15. MILLOIN OLET SEURAAVAN KERRAN HUMALASSA ?
Ei ole suunnitteilla.
16. PAIDAN VÄRI, JOKA ON NYT PÄÄLLÄSI?
Minulla ei ole paitaa vaan mekko. Tällä hetkellä vaalean violetti.
17. KETÄ HALASIT VIIMEKSI ?
Puolisoa.
18. OLETKO PILKUNVIILAAJA?
Miltäs näyttää?
19. MILLAINEN OLET LIIKENTEESSÄ ?
Sellainen joka on joko ajatuksissaan eikä näe mitään, ja kaikkein vähiten eteensä. Ja jolla on usein vaikeuksia erottaa vauhdissa vasen ja oikea.
20. MINKÄ MERKKISTÄ AUTOA AJOIT VIIMEKSI ?
Yllä mainituista syistä en ole hankkinut ajokorttia.
21. KETKÄ OLIVAT PARHAITA YSTÄVIÄSI LAPSUUDESSASI ?
Riippuu siitä mitä ystävillä tarkoitetaan.

PAHINTA SEURAAVISSA ASIOISSA ON… ?
NIMESSÄNI
Siinä ei ole mitään vikaa. Elettyäni melkein 30 vuotta kuullen lähes jokaiselta uudelta tuttavuudelta ”Onpa sinulla erikoinen sukunimi!”, olen hyvin tyytyväinen.
KOULUSSANI/ TYÖSSÄNI
Palkanmaksun katkonaisuus ja epämääräiset työllisyysnäkymät. Mutta jotakin vikaahan aina pitää olla.
LEMMIKISSÄNI
He ovat täydellisiä.
KOTIKAUPUNGISSANI
Täällä on ihan kivaa.
NAAPUREISSANI
Meillä on myös mukavat naapurit.
KESÄSSÄ
Hyttyset. Ja liika kuumuus.

22. OLETKO KOSKAAN SAANUT 10 TODISTUKSEEN ? JOS OLET, MISTÄ AINEISTA ? Sanon niin päin että en ole koskaan saanut kymppiä matematiikasta, fysiikasta, käsitöistä ja liikunnasta.
23. MINNE AVAINNIPPUSI AVAIMILLA PÄÄSEE ?
Kotiin, yliopistolle ja Lohjan kaupungintalolle.
24. MILLOIN VIIMEKSI SÖIT LÄÄKKEEN ?
Kun olkapää hajosi kiskoin jonkin aikaa reseptisärkylääkkeitä kaksin käsin.
25. OLETKO SUUDELLUT KETÄÄN KAVERILISTALLASI OLEVIA ?
Aviomiestä.
26. STRESSAAKO ?
No kyllä, onneksi tunnelin päässä näkyy valoa.
27. ÄRSYTTÄVIN TAPA HERÄTÄ ?
Variskonsertti. Tai ullakolla rapisteleva hiiri.
28. TUNNETKO HENKILÖÄ, JOSTA OLET PITKÄÄN YRITTÄNYT PÄÄSTÄ VÄKISIN IRTI, MUTTA HÄN EI VAIN TAJUA ?
En. Yleensä yritän välttää henkilöiden tuntemista.
29. MIKÄ OLISI TODENNÄKÖISIN SYY SIIHEN, ETTÄ OLET JÄÄNYT AUTON ALLE ?
Mikään ei voi olla todennäköisempää kuin se mikä on todella tapahtunut. Joten se että rattijuopolta rekkakuskilta karkaa rekka käsistä.
30. MITÄ TEIT ENNEN NÄIHIN KYSYMYKSIIN VASTAAMISTA ?
Juoksin tunnin verran crosstrainerissa ja kävin saunassa.
31. VIIMEISIN ASIA, JONKA JOKU SINULLE OSTI ?
Puoliso osti minulle joululahjan. Tiedän mikä se on, mutta en tiedä näenkö sitä ennen joulua.
32. ERIKOISIN PAIKKA, JOSSA OLET NUKKUNUT ?
Sanotaan vaikka että bussin lattia. Olen myös nukkunut talossa maanjäristyksen tullessa.
33. EKSOOTTISIN ELÄIN, JOTA OLET KOSKENUT?
Katinkultamonni?
34. MILLAINEN RIITELIJÄ OLET ?
Yritän pärjätä mahdollisimman pitkälle keskustelemalla. Jos hermot menee totaalisesti, äänenvoimakkuus nousee mutta yritän silti keskustella ja välttää toisen haukkumista. Tosin siinä vaiheessa kun toiselta menee hermot, mikään ei ole niin ärsyttävää kuin se että minä pysyttelen tyynenä ja analyyttisena...>:)
35. MIKÄ AUTTAA SINUA SELVIYTYMÄÄN MAHDOLLISISTA SURUISTA ?
Metafysiikan tuntemus. Mahdolliset surut eivät ole todellisia. Todellisiin suruihin auttaa ajatteleminen ja se että jos surettaa, yritän olla erityisen kilttti itselleni.
36. MILLAISTA INSIDEHUUMORIA SINULLA ON YSTÄVIESI KANSSA ?
Puolison kanssa on kehittynyt kerrassaan luokaton huumorintaju.
37. OLETKO KOSKAAN SEURUSTELLUT SAMAN HENKILÖN KANSSA KAHDESTI ?
Olen ollut saman henkilön kanssa kihloissa kahdesti... ja nyt olen hänen kanssaan naimisissa. Ekologinen nainen uskoo uusiokäyttöön.
38. ONKO SINULLA JOITAIN OUTOJA PELKOJA? MITÄ?
Yksi, mutta en kerro mikä.
39. MITÄ OLET HALUNNUT, MUTTA ET OLE SAANUT ?
Esimerkiksi runsaslumisen talven Virkkalaan, Stargåte Universen Destiny-aluksen korjattuna ja kiillotettuna, hyvää palkkaa filosofian tutkimisesta...olen hyvä haluamaan mahdottomia...
40. MITÄ LAITTAISIT JÄÄTELÖANNOKSEN PÄÄLLE ?
Kirsikka ja paperinen pikku varjo pitää olla.
41. ENTÄ PIZZAN PÄÄLLE ?
Vaihtelee.
42. OLETKO KOSKAAN HAAVEILLUT TIETYSTÄ TALOSTA?
Varmaan ainakin parin tunnin ajan. Sitten teimme tarjouksen ja ostimme tämän. Haaveilen kotitalostani edelleen usein kun olen joutunut poistumaan täältä. Valtakuntani rajojen ulkopuolelle astuminen on minulle aina henkilökohtainen uhraus.
43. KOSKA VIIMEKSI PUHUIT ENGLANTIA ?
On siitä vähän aikaa, mutta jatkotutkintoseminaari johon menen ensi viikolla, on englanninkielinen.
44. PAHIN HAAVA/ MURTUMA TMS., MIKÄ SINULLA ON OLLUT ?
Olen ollut hengenvaarassa aika monta kertaa, mutta verenmyrkytys on ollut näistä ehkä tuskallisin. Eksoottisin vaaratilanne on ollut pallosalama parin metrin päässä. Minuna oleminen ei ole koskaan ollut tylsää.
45. MILLAISESTA MUKISTA JOIT VIIMEKSI JOTAIN ? MITÄ JOIT?
Punakirjavasta kylkiäismukista, vettä.

Tänään on Älä osta mitään- päivä. Se sopiikin hyvin marraskuisiin tunnelmiin. Minua ärsyttää suunnattomasti se että tällaista päivää tarvitaan herättämään ajatuksia niissä harvoissa joita ajatteleminen edes välillä kiinnostaa. Miksi ostaminen ja kuluttaminen on nykyään jokapäiväistä? Miksi monille on vaikeaa selviytyä edes yhdestä päivästä ilman että ainakin ruokaa täytyy ostaa? Miksi ostaminen ei ole välttämättömyys vaan oikeus, jotakin jonka kritisoiminen on epäisänmaallista, tekopyhää (koska täydellinen omavaraistalous on käytännössä mahdotonta) ja tiukkapipoista? Ostaminen on kuin alkoholia: on ostohuumaa, hulluja päiviä- ja henkisen krapulankin siitä voi saada. Kuten alkoholiongelma, ostoholismikin on määritelty armeliaan lievästi. Alkoholiongelmaista ihmisestä ei tee esimerkiksi se että hän ei osaa pitää hauskaa ilman viinaa vaan se että alkoholinkäytöllä alkaa olla mitattavia terveys- tai sosiaalisia haittoja. Ostoholistilla on ongelma vasta siinä vaiheessa kun hän ei suoriudu ostostensa maksamisesta. Niin kauan kuin pätäkkää riittää, ostaminen on toimintaa josta filosofien ja muiden ilonpilaajien on syytä pitää suunsa supussa koska se on Jokaisen Oma Asia joka on jostakin mystisestä syystä arvostelun yläpuolella. Ostamisesta on tullut tapa olla olemassa.

Eettisestä –ja etenkin ympäristöeettisestä- näkökulmasta katsottuna ostaminen ja suomalaistyylinen kuluttaminen ovat ongelmia. Se tarkoittaa, muiden seikkojen ohella, sitä että ne ovat ongelmia ihmisen hyvinvoinnin ja oman edun kannalta. Ihminen joka ei osaa olla tyytyväinen, tai edes tulla toimeen, ilman jatkuvaa ostamista ei ole itseriittoinen vaan hänen hyvinvointinsa on raskaasti riippuvainen muista. Ostaminen saattaa myös tukahduttaa luovuutta. Ihminen joka joutuu tulemaan toimeen sillä mitä on, joutuu usein kehittelemään kaikenlaisia luovia ratkaisuja tyydyttääkseen tarpeensa. Kuluttaminen yli tarpeiden on myös piittaamatonta, liittyyhän useiden hyödykkeiden tuotantoon vakavia eettisiä ongelmia jotka hedonistinen shoppailija tyynesti sivuuttaa. Lisäksi turha kuluttaminen lisää osaltaan yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja saattaa siten vähentää kuluttajan kykyä empatiaan ja tasa-arvoisuuteen. Miten muista riippuvainen mutta kiittämätön, välitöntä tarpeentyydytystä vaativa egoistinen marisija voisi olla inhimillisen kukoistuksen mallikuva? Tällainen ihminen voi varmasti kokea mielihyvää, ainakin saadessaan ajallaan annoksen Tuotteita, mutta kykeneekö hän olemaan onnellinen? Vielä parempi kysymys on, miksi järkevät ihmiset, esimerkiksi minä toisinaan, käyttäytyvät ikään kuin näin olisi, ja ostaavat kassikaupalla tarpeetonta, vaikka jo sisimmässään tietävät että koko touhu on lopulta aika tympeää?

Onni ei koita kun saan kaiken mitä keksin haluta, ei edes sitten kun minulla on kaikki se mitä koen tarvitsevani (esimerkiksi täydellinen terveys). Onko ihmisen edes mahdollista eksistoida ilman että mitään haluaa tai tarvitsee? Tyytyväisyys on sen sijaan mahdollista vajavaisemmissakin olosuhteissa, silloinkin kun kaikenlaista vielä haluaisi ja jopa tarvitsisi. Tyytyväinen ihminen osaa arvostaa elämässä jo olevaa hyvää, ja vaikka hän haluaa ja tarvitsee, hän ei ole halujensa ja tarpeidensa orja. Hänen neuvokkuutensa tekee hänestä paitsi vapaan ostamaan, myös riittävän taitavan pärjäämään toisinaan ilman ostamista.

Nykyään kuluttaminen on myös keskeinen itseilmaisun väline. Viisas osaa toki kuluttaa viisaasti, mutta minä arvelen että hän osaa paljon muutakin. Hän osaa kertoa aatteistaan missä vaatteissa hyvänsä, rakastaa antamalla lahjaksi muutakin kuin turhaa tavaraa, kapinoida havaitsemiaan epäkohtia vastaan poliittisen toiminnan kautta sen sijaan että vain ostaisi kilpailijan tuotteita. Jos varaa on, onnellinen ihminen jakaa omastaan pröystäilemisen sijaan. Millainen ihminen iloitsee toisten kateudesta ja alaspainamisesta? Jos varaa ei ole, kuluttamisen orjuudesta vapautunut ei ehkä syrjäydy ainakaan ensimmäisten joukossa koska elämän hyvinvoinnin perusta on rahaa ja tavaraa syvemmällä. Tasapainoinen suhtautuminen materiaaliseen hyvään, kohtuullisuus, suojaa ja ilahduttaa sitä jolla tämä hyve on. Länsimaiseen kulutusjuhlaan kasvaneena ja tottuneena minäkin olen kaukana ihanteellisen kohtuullisesta ihmisestä. Onneksi hyvä on asia jonka suhteen pienikin edistys on paljon parempi kuin ei lainkaan edistystä. Sen ajatuksen varassa jaksaa yrittää.

Tänään toivon että joku jolle päivä ostolakossa on vaikeampaa kuin maalla asuvalle hyvinhoidetulle filosofille, on tänään ottanut haasteen vastaan ja pakannut töihin eväät lounaan sijasta, töiden jälkeen kutsunut ystävän kahvilan sijasta kyläilemään, nettishoppailun sijasta tarttunut siihen kirjaan joka on pitänyt lukea jo kauan. Toivon että se mahdollinen joku huomaa illalla että päivä oli kaikessa kummallisuudessaan aika onnistunut.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen yhteiskunnallisessa ilmastossa ja etenevässä kaamoksessa on ollut jotakin yhteistä. Vuosikymmen joka aloitettiin ennennäkemättömän loisteliain menoin on latistunut ajaksi jolloin eriarvoisuus, pelon ilmasto ja uuskonservatiivisuus ovat lisääntyneet. 2000-luvun uudet käsitteet eivät ole myönteisiä: terrorismi, ilmastonmuutos, kvartaalikapitalismi, romanikerjäläiset, tosi-tv. Ajatellessani suomalaisen yhteiskunnan kehitystä kuluneen vuosikymmenen aikana minut valtaa usein epämääräinen hämmennys: eihän tämän pitänyt ollenkaan mennä näin. Millennium-bileidenhän piti olla iloinen askel matkalla hegeliläishenkiseen kansanhengen täydellistymiseen. Mistä ihmeestä saimme huonontuneen työelämän, lämpenevän ilmaston ja epämääräisen pelon ilmapiirin joka purkautuu (ainakin toistaiseksi) pieninä yhteiskunnallisina paniikkeina?

Asenteiden muuttuminen konservatiivisemmiksi merkitsee käytännössä toisaalta konkreettista sääntelyn lisääntymistä, toisaalta sitä että ihmisiä arvioidaan, arvostellaan ja tuomitaan entistä estottomammin. Moralistien tulitukselta suojaan eivät suinkaan pääse ne jotka eniten yrittävät elää korkeiden ihanteiden mukaan vaan ne jotka ovat sovinnaisimpia ja sulautuvat parhaiten harmaaseen keskinkertaisuuteen. ”Emmä tiedä” ja ”ihan sama” ovat tässä ilmapiirissä kiitettäviä mielipiteitä koska ne kertovat sanojansa olevan sopeutuvainen ihminen joka järkevästi alistuu kun jämäkästi sanotaan että nyt on pakko. Ja pakkoja onkin riittänyt: pakko purkaa hyvinvointivaltiota, pakko kilpailla ja karsia kaikkialla, pakko kasvattaa tuloeroja. Se että on pakko tarkoittaa että asioista ei tarvitse sen enempää keskustella eikä etenkään pohtia, olisiko pakon takana sittenkin arvovalinta.

Pakon paras kaveri on kielto. 2000-luku jää muistoihin myös uusien kieltojen vuosikymmenenä. Monia kieltoja perustellaan paternalistisesti terveyshyödyllä tai ihmisten omalla parhaalla. Yhteistä kielloille on, että niitä ei voida yleensä valvoa kovin hyvin. Ne ilmaisevatkin ennen muuta yleistä pahkesuntaa. Toisaalta, silloin kun valvonta on mahdollista, esimerkiksi sosiaalietuuksia myönnettäessä, siitä on tullut kyykytystä. Ajatellaan että yhteiskunnan tuen vastaanottaminen velvoittaa ihmisen tekemään tiliä yksityisimmistäkin asioista. Asumistukea hakevien opiskelijoiden on selvitettävä perhesuhteitaan ja sossulla on oikeus vaatia asiakkailtaan tiliotteita. Avioliiton perusteella oleskelulupaa hakevan on todistettava että avioliitto on ”oikea”, vaikka avioliittolaissa ei ole määritelty kelvollisia tai kelvottomia perusteita avioliiton solmimiseen. Kestääköhän vielä kauan siihen kun havaitaan että laitosvallan käsitteen poistaminen yhteiskunnallisten kontrollikeinojen arsenaalista oli sittenkin virhe?

Pahan filosofia on opettanut minulle ettei pahaa ja taivaanrantaa peittäviä likaisenharmaita pilviä vastaan voi tapella. Mutta molempia voi yrittää pysäyttää ja rajoittaa. Puutarha on marraskuun vallassa, mutta talossa määrään (puolison ohella) minä, ja minä sanon: ”Tulkoon kukat, pullantuoksu ja kultahile!” Ja niin ahdistuksen terä tylsyy taas vähän. Synkässä ajatusilmastossakin voi olla itse menemättä mukaan ajan henkeen jos se tuntuu tympeältä. Yhden hengen vähemmistössä istumisessa ei ole mitään vikaa, etenkään jos viereisellä penkillä istuu hyvä argumentti. Ja useamman kerran minullekin on käynyt niin että vähemmistöön on saanut sittenkin seuraa. Hyvä on itsessään täysin riittävä syy hyvän tekemiseen ja tavoittelemiseen. Rakastaessaan hyvää tavallisinkin ihminen on kaunis, koska silloin hän tekee tyytyväisenä sen minkä voi, ymmärtäen miksi se riittää.

Joku Jimmy Choo kuulemma villitsee naisväkeä H&M:llä. Minä sen sijaan hain lähestyvään juhlakauteen inspiraatiota Harry Potterin Dobby The House Elf:iltä ja tein juhlatopin hyödyntäen vanhaa tyynyliinaa.




Joskus vuonna vasarakirves ostin Indiskasta silkkiset sohvatyynynpäälliset, joista en raaskinut luopua sittenkään kun ne olivat kulahtaneet pahasti. Ne viettivät viime vuodet ullakolla, aina siihen asti kun sain Kiinasta lahjaksi silkkiä joka tahtoi ryhtyä juhlatopiksi. Koska päivittäinen annos väriä on minulle pimeänä vuodenaikana vähintään yhtä tärkeä kuin se kuuluisa puoli kiloa kasviksia, halusin toppiinikin paljon värejä. Ja kultalankaa. Ja helmiä.



Kaava on vain vähän muokattu Simplicityn 4127. Koristelu jatkuu olkaimen yli taakse.



Tässä vielä kuva tuosta isoimmasta aplikaatiosta. Näyttää paremmalta luonnossa, vähän vähemmän kiiltoa ja enemmän hienoutta. Enää pitää opetella pysymään asuun kuuluvilla kengillä pystyssä yli kymmenen askelen verran. Sit juhlimaan!

Tekojen seurauksia ei ehkä aina osaa kovin hyvin arvioida etukäteen ja villit kortit tuovat jännitystä tieteelliseen tulevaisuudentutkimukseen. Toisaalta tulevaisuutta voi ennustaa aivan mainiosti. Teelehdet ja kristallipallo vain esiin! Minulle tarotkortit, tarkemmin sanottuna Antonella Castellin henkevän pastellinen Tarot Art Nouveau, on paljastanut että ensi vuonna markkinoille saapuu ainakin yksi uusi ripsiväri joka tekee ripsistä entistä pidemmät ja tuuheammat. Henget eivät ole aivan varmoja, pääsevätkö miehet kokemaan uudenlaisia parranajo-elämyksiä, mutta lupaavalta kyllä näyttää. Markkinoille saapuu myös uusia, entistä kätevämpiä kännyköitä ja ensi vuonnakin kesähitti on tarttuvaa poppia. Hämmentävää kyllä, ennustan etteivät kadut ensi vuonnakaan ole sen enempää täynnä gasellisilmäisiä kaunottaria kuin tänäkään vuonna eikä elämä tule olemaan uuden kännykän hankkimisenkaan jälkeen yhtään kiireettömämpää.

Mainosten maailmassa sensaatioita on joka vuosi, mutta liian hyvin toimivien tuotteiden kehittämistä kannattaa varoa. Jos tämänvuotinen hammastahna todella muuttaisi hampaat säihkyvän valkoisiksi ja pitäisi reiät ikuisesti loitolla, mitä sitten myytäisiin ensi vuonna? Toisaalta, mitä tapahtuu jos tuote todella pitää sen minkä lupaa? Seuraako ajansäästöstä onnea vai lisääntyneitä tehokkuusvaatimuksia ja työn hiipimistä sinnekin missä ennen on ollut vapaa-aikaa? Tekeekö lisääntyvä kauneus meistä onnellisempia ja viehättävämpiä, vai tuleeko tavallisesta rumaa ja pienestä epätäydellisyydestä syy ahdistua?

Sensaatioista saa hyviä unelmia, mutta niihin unelmiin on yleensä paketoituna keskinkertaisuutta, muodossa tai toisessa. Lopulta ihanimmatkin tuotteet poistuvat aikanaan hiljaa, alennuskorien ja punaisten tarralappujen maan kautta. Onko kuluttajalle lopulta edes tärkeää se, saako uudella ripsivärillä todella kohtalokkaammat silmät kuin vanhalla? Ovatko mainoslauseet vain osa Kulutuksen Temppeleissä esitettävää liturgiaa jossa ei kerrota faktoja vaan ilmaistaan että tarjolla on jotakin uutta ja nautinnollista? Ovatko uusista tuotteista ihastuvat ihmiset rationaalisia kuluttajia jotka ostavat tuotteita järkiargumenttien perusteella vai onko ihastuksen kohde tuotteen sijasta uutuus, ostamisen onni ja hetkellinen tunne siitä että omistaa jotakin täydellistä. Kun huuma hälvenee, pettymystä on lievittämässä jo seuraava uutuus.

Kiiltokuvamaailman lähetyssaarnaajat eivät kerro meille ainoastaan mitä tarjolla on, vaan myös, mitä haluamme. Jostakin syystä haluamme aina sitä mikä on vaikeaa saavuttaa: kaksikymppisen kasvoja, vaikka eliniänodote huitelee kahdeksankymmenen tienoilla, elintasoa johon puolet kansasta ei yllä millään, ja johon siitä toisesta puolesta nelisenkymmentä prosenttia pääsee kiinni velkarahalla. Samalla unelmoidaan helposta ja vaivattomasta elämästä jossa työajan ulkopuolella ei tarvitse tehdä tai kokea mitään ikävää tai rasittavaa. Monen mielestä tavara on omaa jos se sijaitsee omassa kodissa, vaikka pienen präntin mukaan se kuuluu yhä myyjälle siihen asti kun koko hinta on maksettu. Mitkä kaikki tavarat ympärillämme ovat todella omiamme, sellaisia joihin olemme kiintyneet ja jotka haluamme pitää hyvässä kunnossa? Kuinka suuri osa omaisuudestamme on pisaroita merkityksettömyyden lammessa? Vielä vaikeampaa on miettiä, mitkä halut ovat aidosti omiani. Täällä maalla, jossa mainosten ja näyteikkunoiden houkutuksia on vain vähän eikä televisiokaan toimi, olen alkanut vähitellen huomata että pohjimmiltaan haluni ovat yksinkertaisia eikä tyytyväisyys maksa paljon- rahassa. Kun kulutusmahdollisuuksia ei paljon ole, niitä lakkaa vähitellen kaipaamasta ja kyky erottaa todelliset tarpeet mieliteoista terävöityy. Onnen kokemuksia tuottavat lämmin takka ja pullantuoksu, hyvät keskustelut, kirkkaina iltoina korkealla kaartuva tähtitaivas, lintulaudassa ylösalaisin roikkuva orava. Jotenkin ne kestävät kulumatta ja haalistumatta ajasta toiseen.

Minä olen ympäristöeetikko. Ja sellaisena olen valmis ja jopa kykenevä puolustamaan ihmisen oikeutta syödä silloin tällöin, esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa, kunnon pihvi. Mutta olen varma siitä ettei ilmastopaholaiseksi noussut lihantuotanto koostu vain herkullisista, tirisevistä pippuripihveistä. Vastaavasti, en usko että lihantuotannon ongelmien ratkaiseminen edellyttää että korvaamme joulukinkut kaalinpäillä ja söisimme syntymäpäivänä ravintolassa kolmen riisilajin illallisen. Elän tässä uskossa, koska havaintojeni mukaan länsimainen ihminen joka näyttää huonoa esimerkkiä muulle maailmalle, tunkee enimmän osan kuluttamastaan lihasta paikkoihin joista lihan voisi hyvin poistaa ilman että ruuan maku tai laatu kärsisivät. Onko joka leivän päällä pakko olla kinkkua? Onko meidän saatava lihaa einespizzassa ja muissa teollisissa, mauttomissa ja värittömissä mössöissä? Havaintojeni mukaan suuri osa ihmisistä ei syö päivittäin herkullisia, tiriseviä pihvejä vaan jotakin nopeasti ja helposti valmistuvaa. Jotakin mikä pitää hengissä mutta ei tuota sen suurempaa nautintoa. Nettotappio on pieni, jos iloton lihamössö korvataan ilottomalla kasvismössöllä. Jos kasvismössö vielä muistettaisiin maustaa sopivasti, voitaisiin päästä helposti plussan puolelle. Erkki ei siis voi luopua pihvistään. Ymmärrän. Mutta sitä minun on vaikeampi ymmärtää ettei hän voi vaihtaa eineshöttöään yhtenä päivänä viikossa kasvishöttöön.

Oikeastaan länsimainen elämäntapa- se jonka otteesta minäkin yritän yksi pieni, lipsuva askel kerrallaan ryömiä kohti jotakin parempaa- sisältää paljon höttöä ja roiskeläppää muuallakin kuin ruokapöydässä. Esimerkiksi nenäliinat, tiskirätit ja kuukautissuojat ovat tuotteita joista saa värittömiä, kemikaaleilla lastattuja ja tehtävästään välttävästi suoriutuvia versioita kalliilla kaupasta. Samat tuotteet kestoversioina ovat toimivampia, kätevämpiä, kauniimpia ja reilusti halvempia. Mikä meidät on saanut uskomaan että ihmisarvoisen elämän perusedellytys ja länsimaisen sivilisaation suuruuden osoitus ovat kertakäyttötuotteet? Mikä meidät on saanut uskomaan että rikas ei ole se jolla on varaa kestävään ja laadukkaaseen vaan se jolla on varaa käyttää kerran ja heittää pois? Entä miksi me maksamme hyvät rahat haitallisista kemikaaleista, kun saippualla ja etikalla pääsisi kotioloissa pitkälle? Ymmärrän että Givenchyn puuteria on kiva tupsauttaa nenälle ennen pikkujouluihin lähtöä, mutta en ymmärrä, millä tavalla liuotinaine- ja silikonitahna on ylellisyystuote verrattuna tuoksuvaan kotitkoiseen hiustenpesuaineeseen.

Ilmastosyntien etsiminen ei ylipäätään kuulosta hyve-eetikolle sopivalta puuhalta. Jos minä näen pihvinsyöjän, näen vain teon, en sen motiiveja enkä elämänkokonaisuutta jonka ymmärtäminen on välttämätöntä sille että pystyn muodostamaan oikean arvostelman näkemästäni teosta. Esimerkiksi, minulla on hyviä syitä vastustaa turkiksia. Mutta jos näen kadulla turkiksiin pukeutuneen naisen, syyllistyn älylliseen huolimattomuuteen (joka on pahe) jos oikopäätä tuomitsen hänet itsekkääksi ja julmaksi. Mistä minä voin ilman tarkempaa tutkimista tietää, onko tämä ihminen ostanut itse turkkinsa, vai saanut sen perinnöksi (jolloin hänen turkisten käyttönsä on mielestäni moraalisesti täysin hyväksyttävää, koska hän pyrkii maksimoimaan tuotteen käyttöiän ja välttämään tuhlaamista)? On myös mahdollista että hän kyllä on ostanut turkkinsa, mutta osaisikin kysyttäessä osoittaa että niin tekeminen voi olla eettisesti ok. Se että minun päähäni ei ole vielä pälkähtänyt miten se voisi olla mahdollista ei takaa etteikö sellaista logiikkaa voisi olla olemassa. Tämäntyyppisistä syistä minun on viisasta pitää mölyt mahassani, ainakin siihen asti kunnes olen varma ensinnäkin siitä että tiedän miksi turkistäti toimii niin kuin toimii ja toiseksi siitä että sillä mitä aion sanoa saattaisi olla jotakin positiivista vaikutusta tilanteeseen. Kuinka usein sitä ihmiset katuvatkaan ja tekevät parannuksen siksi että joku ventovieras on tullut paheksumaan? Se jos turkisten käyttäjä herättää minussa moraalista närkästystä ja pahaa oloa on henkilökohtainen ongelmani, ja sellaisena jotakin joka todennäköisemmin tekee toiminnastani harkitsematonta kuin viisasta ja rakentavaa.

Tiedän useammankin vegaanin jotka olisivat kipeästi nuhdesaarnan tarpeessa sillä perusteella että heidän ehdottomuutensa, jyrkkyytensä ja omahyväisyytensä ovat todennäköisesti karkoittaneet useammankin ihmisen bunkkereihinsa sen sijasta että nämä ihmiset olisivat alkaneet tehdä pieniä ympäristötekoja ja muuttaneet asenteitaan piirun verran ympäristöystävällisempään suuntaan. Valistus ja vaikuttaminen eivät ole vain tiedon jakamista. Yhden ihmisen sanat ja teot ovat pieniä, ja siksi tärkeää ei ole vain se mitä tehdään, vaan myös se miten tehdään. Jos ihminen ymmärtää kohtuullisuuden ja yksinkertaisen elämäntavan hyveellisyyden ja niiden tärkeyden onnelliselle, tasapainoiselle elämälle, hänen lautaseltaan löytyvät asiat ovat todennäköisesti aika hyviä. Silloin ihminen paitsi tekee hyviä tekoja, myös -Linda Zagzebskin sanoin- toteuttaa teoillaan hyvettä siten että muut ihmiset näkevät paitsi teon, myös aavistuksen siitä yhteydestä joka sillä on inhimilliseen hyvään. Jos ihminen taas keskittyy vimmatusti suorittamaan oikeanlaisen elämän, kramppaava ja iloton asenne riittävät helposti kumoamaan kaiken sen hyvän mihin teoilla sinänsä olisi potentiaalia päästä.

Ilmastosyyllisten jahtaamisen ja syntilistojen laatimisen sijaan toivoisin näkeväni enemmän puhetta siitä että on sekä tärkeää että viisasta pyrkiä elämään kohtuullisesti, vaatimattomasti ja yksinkertaisesti. Utopistisella tuulella kun olen, toivoisin näkeväni tällaista keskustelua kannustavassa ja myönteisessä hengessä, niin ettei kenellekään tulisi puolustus- ja torjuntareaktioita, niin ettei ketään tuomittaisi, ja niin että keskustelun lopputuloksena useampi olisi motivoitunut tekemään sen mitä sillä hetkellä voi.

”There are two spiritual dangers in not owning a farm. One is the danger of supposing that breakfast comes from the grocery, and the other that heat comes from the furnace.”

-Aldo Leopold, The Sand County Almanac-

Elämäni vähemmän hienoihin saavutuksiin kuuluu, että olen onnistunut elämään lähes 30 elämäni ensimmäistä vuotta ajattelematta koskaan tarkemmin lämpimänä pysyttelemistä. Tähän aikaan mahtui tietysti viluisia hetkiä, tuntejakin, jolloin ajattelin miten mukavalta tuntuisi kietoa sormet kuuman kaakaomukin ympärille ja kääriytyä kerälle huivien ja huopien sisälle. Olenhan minä sentään elänyt lapsuuteni aikana jolloin talvet olivat talvia eteläisessäkin Suomessa ja nuoruuteni aikana jolloin talvet ehkä alkoivat leudontua mutta pipot ja välihousut olivat tyylittömyyden huippu. Tiesin mitä kerrospukeutuminen on ja mistä säädetään termostaattia isommalle, mutta en osannut aavistaakaan että nämä olivat vain ensimmäiset alkeet lämpimänä pysyttelemisen taidosta.

Jossain vaiheessa, niin kauan sitten etten enää tarkkaan muista koska, opin yksinkertaisen meditaation jonka avulla kestää kylmyyttä vähän paremmin. Kun ihmiselle tulee vilu, hänen ajatuksensa kiertyvät palelemisen ympärille. Kuitenkin useimmiten viluisuus keskittyy vain tiettyihin ruumiinosiin: nyt ovat varpaat jäässä, nyt kaipaisin nenänlämmitintä. Mutta jos tällaisella hetkellä onnistuu siirtämään ajatuksensa niihin ruumiinosiin joilla on suhteellisen lämpimät oltavat, olo helpottuu. Sormet ja varpaat ovat jäässä, mutta entä kainalot ja kyynärpäät? Silloinkin kun ei voi muuttaa todellisuutta, voi yleensä tehdä jotakin kokemukselleen siitä. Ongelmana tässä tempussa on, että se vaatii jonkun verran keskittymistä ja soveltuu siten paremmin viimaisille bussipysäkeille kuin kiireisiin päiviin kotosalla.

Myöhemmin löysin itseni vanhasta omakotitalosta jossa puulämmitykseen oli käytettävissä kaikki se mikä mikä siihen oli rakennettu aikana jolloin sähköä käytettiin lähinnä valaistukseen. Viileinä talven iltoina aloin vähitellen oppia että talon lämmittäminen juuri sopivaksi on tarkkaa puuhaa. Mikä tulisija on sytytettävä mihinkin aikaan jotta tuloksena olisi miellyttävän lämmin tupa? Iso leivinuuni, puuhella ja pönttöuuni tuottavat kukin erilaista lämpöä, ja keittiön tulisijat kannattaa joka tapauksessa sytyttää siten että niissä saa saman tien laitettua ruokaa tai leivonnaisia. Jo tulen tekeminenkin on oma lajinsa, eivätkä kaikki tulisijat suinkaan käyttäydy kaikkina päivinä samalla tavalla. Sitäkin ennen on polttopuut hankittava, varastoitava, pilkottava ja pinottava. On hankittava sytykkeitä ja lopulta kasattava kuivista puista ja sytykkeistä oikeaoppinen pino jonka tuli ottaa ilolla kodikseen. Hienosäätöä kaipaavat myös sähköpatterit (joita yritämme käyttää mahdollisimman vähän) ja nyttemmin myös ilmalämpöpumppu. Lämmityksen hienoudet ovat sittenkin aika mielenkiintoinen keskustelunaihe josta voi sujuvasti vaihtaa naapurien kanssa oppineita mielipiteitä.

Eikä siinäkään vielä ole kaikki. Kauniisti sanottuna, talomme on itsestään tuulettuvaa mallia. Sellaisia nämä vanhat talot nyt ovat ja sellaisia näiden kuuluukin olla. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta se tarkoittaa myös sitä että lämpimänä pysyminen on viimeisteltävä sirottelemalla sinne tänne taloon lämpimiä käsinneulottuja villasukkeja ja huiveja. Enpä ole vielä koskaan törmännyt kaupassa sellaisiin tuotteisiin joiden haltuun voisin epäröimättä uskoa varpaideni hyvinvoinnin talvella. Hyvä olo vaatii rouheaa villaa, unelmanpehmeää alpakkaa ja lämmintä merinoa, runsaasti ja huolella neulottuna.

Lämpimänä pysyttelemisessä on paljon työtä, mutta lopputulos on nykypäivänäkin vaivan arvoinen. Lämpö ei ole vain fysiologinen fakta, ihmislajille sopivaa lämpötilaa, vaan myös hengen tila jota kohti asukas taivaltaa oikean ajattelun, puun polttamisen ja neulomisen kautta. Työn tuloksena syntyvä nautinto on paljon muutakin kuin sopiva määrä lämpöasteita tuvassa. Se on kotia, rauhaa, turvallisuutta ja tyytyväisyyttä. Keskuslämmitys on helpompaa, mutta ero sen ja huolellisesti omin käsin rakennetun lämmön välillä on sama kuin ero helpon elämän ja onnellisen elämän välillä. Viime vuosina olen huomannut että se ero ei ainoastaan ole olemassa vaan laajenee ymmärryksessäni kiihtyvästi, kuin itse maailmankaikkeus.

Olen viime päivinä lueskellut jonkin verran Seksualistin eli filosofi Tommi Paalasen blogia. Sen lisäksi että olen Seksualistin kanssa samanmielinen monesta asiasta, minusta on surullista että filosofille riittää tällä vuosisadalla runsaasti töitä moralistien hutkimisen, omituisten argumenttien ruotimisen ja vapautuneen, iloisen seksin puolustamisessa. Hyvä seksi (joka siis on täydellisen subjektiivinen asia) on jalo päämäärä filosofin puolustettavaksi, onhan se yksinkertainen hyvä joka lisää inhimillistä onnea. Se on myös maailman luonnollisin asia josta filosofinen mielikuvitus on keksinyt verraten rajallisesti sanottavaa. Sitäkin enemmän sanottavaa on siitä kaikesta mihin seksuaalisuuden käärimme, diskursseista, moralismista ja kontrollista jota siihen kohdistetaan mitä erilaisemmista syistä. Kun seksistä aletaan puhua, aletaan usein puhua kontrollista, rajoista, riskeistä ja kielletyistä asioista. Toisinkin voitaisiin puhua, ja sepä herättääkin kysymyksen siitä, miksi juuri tietty puhetapa on tullut valittua. Kertooko valinta todellisuudesta vai puhujasta? Miksi seksuaalisuudesta on vaikeaa keskustella tyynesti ja asiallisesti, ilman moralisointia ja mutuargumentteja?

Tarkemmin ajatellen, rakkaus on se mikä usein tuppaa vaikeuttamaan iloisen ja huolettoman seksin harrastamista. Seksi voi olla huoletonta (toisin kuin jotkut väittävät), mutta rakkaus on haavoittuvaa ja tarvitsee turvaa. Vapautunut seksi on tasa-arvoista nautinnon tuottamista ja ottamista, mutta rakkaus joka on kiinnostunut vain antamisesta, on kaikkea muuta. Toisaalta ”rakkaus” on usein koodinimitys kontrollille, usein moraalisesti kyseenalaisin keinoin ja seksi nimitys jollekin hiukan syntiselle jota täytyy rajoittaa ja hillitä himokkaiden piruparkojen omaksi parhaaksi. Sellaisen rakkauden puolustaja tekee helposti hallaa seksille. Onko maailman ongelmana todella se että meillä on täällä liikaa rakkautta ja villiä seksiä? Jos on, voi hiljaa ihmetellä mistä kertoo se kaikki yhteiskuntatieteellinen tutkimusaineisto joka viittaa siihen että toisinaan jopa kunniallinen avioliitto on kylmä paikka ja että suurella osalla väestöstä on joko liian vähän seksiä tai se on epätyydyttävää.

Seksiä ja rakkautta pakkoliitetään, pakkokategorisoidaan erilleen, redusoidaan biologisiksi ilmiöiksi, henkistetään Kolmannen Asteen tuolle puolen. Seksi ja rakkaus kiinnostavat kaikkia, mutta ihmiset eroavat siinä tietävätkö he mistä näissä asioissa on kyse vai haluavatko he oppia sen. Miksi valinta minttujäätelön ja mansikkajäätelön välillä on makuasia, mutta erot seksuaalisissa mieltymyksissä ovat moraalikysymyksiä? Mikä on se oikeus jonka nojalla voin tyynesti leimata eriävät mielipiteet sairaiden ja pervojen oikuiksi joita siedän vain koska nykyään kaikkea pitää suvaita? Miksi kukkahattukansalaiset jotka nykyään huolehtivat siitä että teinit mahdollisesti oppivat pornosta temppuja joista he itse eivät syty, eivät ole huolissaan siitä mitä rakastetun kevein kosketus voi ihmiselle tehdä? Miksi kouluissa varoitellaan teinejä turvattoman seksin hirveistä seurauksista, mutta ei valisteta niistä seurauksista joita joutuvat kärsimään ne jotka erehtyvät rakastumaan väkivaltaisiin tai myrkyllisiin ihmisiin? Miksi rakkaus on niin monelle vain satua, ja aikuistuminen on sitä että satuihin lakataan uskomasta? Miksi moni ei jaksa edes unelmoida siitä millainen seksi räjäyttäisi tajunnan?
Siksikö, että tunteista ja vieteistä on vaikea puhua kun taas konkreettisista teoista on helppo puhua?
Siksikö että seksistä voidaan puhua täsmällisellä biologian ja lääketieteen kielellä mutta tunteiden tulkeiksi tarvitaan runoilijoita?

Nämä vaikeudet heijastuvat nopeasti myös rakkautta ja seksuaalisuutta sivuaviin eettisiin pohdintoihin. Mitä, missä, kenen kanssa, milloin ja miten ovat kysymyksiä teoista. Niiden avulla todellisuutta voidaan paloitella ja järjestää. Todellisuudella tosin on se hankala puoli ettei se tahdo millään mahtua kaavoihin- se on etiikan ja matematiikan välinen ero, maailmankaikkeuden kokoinen. Minusta paljon mielenkiintoisempi kysymys on ”miksi”. Miksi teemme niin kuin teemme ja ajattelemme niin kuin ajattelemme? Miksi nautimme niin kuin nautimme ja koemme tuskaa silloin kun koemme? Minä en usko että voimme todella sanoa ymmärtävämme mistään mitään ennen kuin osaamme vastata kysymykseen ”miksi?” Joidenkin mielestä "miksi" on suuri kysymys, mutta minnepäs tässä olisi kiire? Se että kysymys on suuri lupailee että myös vastaus, vaikka puutteellinenkin, tuo tullessaan suuren ymmärryksen.

Minusta näyttää siltä että kun useimmat ihmiset kuvittelevat puhuvansa rakkauden ja seksuaalisuuden universaaleista totuuksista, he hyvin usein tulevat puhuneeksi itsestään ja omasta pikku todellisuudestaan. Se on tietenkin kovin mielenkiintoista, mutta luulen että maailma olisi vähän parempi paikka jos he eivät kuvittelisi puhuvansa universaaleista totuuksista. Riippuen ihmisestä, rakkaus on ihastumisen aiheuttamaa hormonimyrsky, herkkä ja henkinen juttu joka saa ihmiset menemään naimisiin keskenään (jostain syystä tämän kannan ottaneet eivät ole huomanneet että aika iso osa avioeroistakin johtuu hyvin samantyyppisestä rakkaudesta kuin ensimmäinen avioliittokin), maailman suurin arvoitus, satua, itsekkäitä geenejä, ystävyyden kaunein muoto, ja satoja muita asioita, yksittäin tai erilaisina yhdistelminä. Kerro minulle mitä rakkaus mielestäsi on, ja minä kerron millainen sinä olet. Kerro, mitä ajattelet seksistä ja tiedän moraalistasi vain vähän.

“We can only be said to be alive
in those moments when our hearts
are conscious of our treasures.”
-Thorton Wilder-

Kulttuurissa joka korostaa kehitystä ja kulutusta kiitollisuus on hyve joka helposti hukkuu. Joulunalusajan lähestyessä ja pimeyden painaessa niskaan se on erityisen helppoa. Mitään ei ehdi, kaupat ovat täynnä tavaraa ja säätila vaihtelee surkeuden eri asteiden välillä. Kehitys perustuu pieneen tyytymättömyyteen siihen miten asiat nyt ovat. Samalla tavalla tarve kuluttaa perustuu siihen ettei ole tyytyväinen siihen mitä jo omistaa. Tällainen tyytymättömyys ei ole vain tavaran puutetta. Muihinkin hyviin tulee suhtauduttua helposti kuin omaisuuteen: aikaa ei ole alkuunkaan riittävästi (vaikka todellisuudessa voimme kutsua omaksemme vain nykyhetkeä- jos voimme) ja ruumiilta puuttuu niin terveyttä kuin kauneuttakin (ja stressaamallahan ne lisääntyvätkin…). Puolisokaan ei aina toimi täsmälleen niin kuin minä tahdon (ja sellaisena kannustaa minua harjoittamaan kärsivällisyyden, lempeyden ja hyvän neuvottelutaidon hyveitä).

Omasta puolestani, olen tullut siihen tulokseen että kehitystä voi tavoitella hyvin suurimman osan vuodesta. Mutta marraskuussa, kun synkät ja masentavat ajatukset hiipivät sisään lattianraoista ja pimeistä komeroista pyytämättä ja yrittämättäkin, tasapaino edellyttää huomion kiinnittämistä kiitollisuuteen ja tyytyväisyyteen. Kriittisen ajattelun ammattilaisille masennus, ärtymys ja synkkämielisyys ovat melkein ammattitauteja joita vastaan täytyy pitää erityisesti varansa. Joskus tuntuu siltä että kyynisyys ja viiltävä negatiivisuus ovat suorastaan ihailtavia asioita, älykkään ihmisen tunnusmerkki, kun taas tyytyväisyys on vähän hölmöä ja naiivia. Kumpi onkaan uskottavampi, synkeä vai aurinkoinen filosofi? Kuitenkin synkeissä ajatuksissa vellominen on hyveteorian valossa aivan samanlaista epätasapainoisuutta kuin toiveajattelu ja itsepetoskin. Tasapainoinen käsitys itsestä, elämästä ja maailmasta edellyttää myös hyvien asioiden tunnistamista, niiden arvostamista ja kykyä nauttia elämän hyvistä.

Kiitollisuus maailmankaikkeutta kohtaan vaatii toisenlaista ja omalla tavallaan paljon negatiivisuutta haastavampaa analyyttisyyttä. Ei ole lopultakaan kovin vaikeaa miettiä mitä kaikkea sitä vielä haluaisi –aloitetaan vaikka Stargate-Universen ukonkirveen muotoisesta Destiny-avaruusaluksesta. Sellainen minulle, mieluiten korjattuna ja kiillotettuna, jookos kiitos joulupukki? Pienestä pitäen meidät on kasvatettu haluamaan täydellisyyttä, kehitystä, aina vain enemmän. Opimme käyttämään älyämme kritiikkiin, arvosteluun ja puutteiden etsintään. Nämä ovat tärkeitä taitoja, mutta eikö tästä toisaalta voi päätellä että älyllisenä harjoituksena hyvän tunnistaminen, arvostaminen ja siitä nauttiminen ilman epämääräisiä syyllisyydentunteita voi olla vähintään yhtä haastavaa?

Käytännössä sovellan näitä ajatuksia listaamalla joka päivä viisi pientä asiaa jotka ovat ilahduttaneet minua. Toistetaan sama huomenna ja ylihuomenna, vaikka viikon ajan, niin että listalle tulee joka viikonpäivänä eri asioita. Harjoitus toimii paremmin, jos ilahduttavat asiat ovat yksityiskohtaisia- esimerkiksi "minulla on rahaa" ei vielä kerro kovin tarkkaan, mikä siinä on niin hienoa. "Tänään nautiskelin leikittelemällä ajatuksilla siitä mihin kaikkeen voin ylimääräisen viisikymppiseni käyttää" on paljon parempi.

Jos kokeilette, kertokaa siitä! Tämä päivä on vielä alkupuolessa, mutta tähän mennessä minua ovat ilahduttaneet:

-aamutakka, ja puoliso joka huomasi ehdottaa sen laittamista. Tämä on ensimmäinen päivä tänä vuonna jolloin pönttöuunin lämmitys kahdesti päivässä ei ole liioittelua.

-se ettei minua satu mihinkään. Tämän viikon alussa oli aika tehdä isompia muutoksia harjoitusohjelmaan, ja sen seurauksena lihakseni särkivät koko alkuviikon. Tähän liittyen, se hieman yleisempi seikka että huolimatta siitä etten erityisesti pidä ei-hyötyliikunnasta ja huolimatta siitä että kuntoilu neljänä päivänä viikossa on hiukan hankalasti sovitettavissa viikkooni, olen joka viikko saanut kiintiön täyteen.

-se että keittiön pöydällä (!) odottaa iso pino kirjoja jotka kalastin eilen Gaudeamuksen vuosittaisesta alennusmyynnistä. Vapaata hetkeä odottavat muiden muassa Johannes de Plano Carpinin Mongolien historia, Juha T. Hakalan Luova prosessi tieteessä, Juha-Pekka Lunkan Maapallon ilmastohistoria…

-se että saimme lauantaiksi liput lupaavalta kuulostavaan 2012:een. Tänä vuonna olemme vihdoin toipuneet maalaistumisesta sen verran että olemme taas alkaneet käydä elokuvissa. On mukavaa, että myös tarjontaa löytyy.

-lipeä, joka odottaa postissa noutamista. Olen siis vihdoin a)saanut lipeän tilattua, b)kaupalla on ollut haluamani neljän kilon pakkauskoko varastossa ja c) se on ehtinyt tänne postissa. Arvelisin että neljä kiloa riittää käytössäni vähintään pariksi-kolmeksi vuodeksi. Jossain välissä viikonloppuna tai ensi viikolla pyöräytän taas erän saippuaa, ehkä myös sampoota. Uudet, ihanat tuoksuöljyt saapuivat jo aikaisemmin.

Puilla ei ole erisnimiä. Ei vaikka ne elävät kauemmin kuin ihmiset jotka kutsuvat niitä vain lajin mukaan (jos osaavat), ei vaikka ne tervehtivät jokaista tulijaa aina samassa paikassa seisten, uskollisesti. Puilla ei ole nimiä koska ne ovat näkymättömiä. Nimettömyys hämärtää niitä yksilöinä, ja meille se kertoo ettei yksittäisillä puilla ole erityistä merkitystä. Emme myöskään kuule niiden tarinoita koska tiedämme ettei tarinoita ei ole. On vain vihreitä lehtiä ja pistäviä neulasia, teräviä oksia ja tukevia runkoja, ja siinä on on koko totuus puista. Jotkut,ehkä viisaammat, tietävät että puut kantavat tarinoitaan sisällään. Kun puun kaataa, sen vuosilustoista voi lukea vuosien kulun: lihavien, laihojen, tulipalojen ja tuholaisten vuodet. Vuodet sellaisina kuin puu ne muistaa. Ulkopuoleltakin näkee jotakin: onko puun elämä ollut helppoa maassa jossa multa on ollut syvää ja ilma lempeää vai onko se joutunut kituuttamaan vähässä maassa ja tuulten armoilla. Puiden tarinat ovat hitaita. Ne ovat vuosikymmenten mittaisia. Ihmiset taas ovat nopeita eivätkä jaksa lukea hidasta aikaa. Tuleen vain halot ja pilkkeet! Hirret seiniin tai laudoiksi! Puu huomataan kun sitä tarvitaan johonkin. Yleensä huomion kohteeksi joutuminen merkitsee kuolemaa puulle ja elämän alkua käyttökelpoisille, merkityksellisille tavaroille. Mutta tarinoiden kertomiseen puita ei tarvita. Sitä vartenhan ovat ihmiset, kirjailijat ja elokuvantekijät. Miten heidänkin kävisi jos yhtäkkiä alkaisimme istuskella puiden juurella kärsivällisesti, niin kauan että alkaisimme erottaa puiden sanat? Ei, on parempi tietää mitä puut ovat. Ne ovat, kuten koko muukin maailma, objekteja fysikaalisessa todellisuudessa.

"Fysikaalisessa todellisuudessa sellaisena kuin sen haluamme nähdä ja sellaisena kuin olemme oppineet sen tulkitsemaan", kuiskailevat filosofit kellastuneiden kirjojen lehdiltä. Mutta ei hätää! huudahtavat Gadamer ja Ricoeur. Kulttuuri, historiallisuus ja hermeneuttinen kehä huolehtivat kyllä siitä että voimme turvallisesti ajatella sitä todellisuutta ilman että joudumme vaaraan harhautua kauas tutusta ja turvallisesta. Olemme aina kulttuurimme ja aikamme läpitunkemia, voimme ymmärtää toisenlaista mutta aito toisin ajattelu on mahdotonta. Kaikki yritykset ylittää tulkinnan ja todellisuuden välinen kuilu ovat tuomittuja epäonnistumaan. Mutta vaikka näin olisikin, missään ei sanota että sellaiset yritykset ovat turhia. Toivottomuus on subjektin tila. Toisaalta, toivon lisäksi on olemassa muitakin syitä lähteä matkalle. Jotkut matkat on vain tehtävä: velvollisuudesta, ylitsevuotavasta uteliaisuudesta, rakkaudesta tuntemattomaan, lukemattomista syistä jotka jättävät koko toivon ja toivottomuuden dialogin taakseen.

Vanhan omenapuun kuori on karhea. Siinä kasvaa monenlaista jäkälää, ja sammalkin yrittää jo saada jalansijaa. Seassa kipittää muurahaisia ja muita pikkuotuksia. Niille matka latvasta puun juurelle on pitkä, eivätkä ne koskaan kulje sen valtavan autiuden läpi joka on kaavassa merkitty puutarhaksi. Näkevätkö ne kuitenkaan maailmaa vähemmän kuin minä joka kuljen pitkin askelin mutta ajatukset siisteiksi käsitepinoiksi järjestettynä? Eivät ne tietenkään ymmärrä kaikkea näkemäänsä, mutta se on epäolennaista. Jäkälillä ja sammalillakin on nimensä. Niin pitkälle tiede on jo ehtinyt. Tiede nimeää kaiken, eivätkä nimet ole vain sanoja. Ne ovat erotuksia, opasteita ajatusten poluilla. Ne kertovat minne voisin ajatukseni kääntää ja lähteä kulkemaan polkua jonka päässä on ymmärrystä. Avoin, epäilevä mielikään ei voi säntäillä todellisuutta päin miten vain. On edettävä varovaisesti, tartuttava ulottuvilla oleviin nimiin, rakennettava logiikasta siltoja ja tikapuita. Siitä kasvaa hitaasti ymmärrys, ja uusi tapa nähdä samat vanhat puut.

Lumisade joutui sittenkin tännekin, ja kahden päivän tuiskun jälkeen vettynyt kylä oli hetken aivan muuta.

Vastasatanut lumi paljasti että synkeät, terävinä törröttävät oksat olivatkin vain lankoja puutarhojen ylle heitetyssä pitsissä. Alakuloiset sateen liottamat talot paljastuivat kauniiksi kuin karamellit.
Jopa myöhäissyksyn yö, harmaa ja valoton, sai pehmeämmät sävyt roosasta, puuterista ja syvästä sinisestä. Talvinen todellisuus on äärettömän kaunis. Silti maisema on sama kuin aina ennenkin.

Monet ihmiset tuntuvat uskovan, että märkä ja kurja marraskuu on jotenkin todellisempi kuin kimaltava satumaa. ”Lumi sulaa kuitenkin pian.” he sanovat. Mitä sitten? Se mitä tulevaisuudessa ehkä, todennäköisestikin, tapahtuu ei vaikuta tähän hetkeen sen enempää kuin mitä annan sen vaikuttaa. Miksi on helppo ajatella että kun lumi sulaa, sen alta paljastuu taas marraskuu, ja siksi on parasta keskittyä ajattelemaan sitä ja ohittaa hetken kauneus? Miksi on vaikeaa ajatella yhtä todenmukaisesti että märkiin omenapuihin, harmaisiin pihoihin ja taloihin on piiloutunut satumaa joka vain odottaa tilaisuutta päästä esiin? Jos harmaa arki onkin sitä mitä elämä on täynnä, miksi emme jaksa edes unelmoida enemmästä? Kun satu peittää pellot ja puutarhat pehmeään kimaltavaan hiljaisuuteen, miksi siihen ei voisi astua, antaa maahisten viedä mukanaan metsänpeittoon ja palata takaisin harmaaseen vasta kun on pakko? Miksi on syvällistä sanoa ”Ei tässä ole mitään ihmeellistä.” kun koko maailma ympärillä muuttuu? Kauneus on avokätistä: jos jaksaa pysähtyä hetkeksi ihailemaan valon tanssia vastasataneella lumella, sen kimalluksen voi nähdä vielä sittenkin kun pimeä ja märkä ovat taas palanneet. Miksi siis uskoa että kauneus on heikompaa ja epätodellisempaa kuin märkä ja pimeä?

Lumen todellisuus on asioiden kaunis puoli, mutta sitä ei voisi olla olemassa ilman puita, taloja, niitä samoja jotka ovat olemassa aina. Se piiloutuu siihen mikä on tavallista ja arkista. Sen merkitys ei ole siinä kuinka kauan sitä kestää vaan siinä kuinka täydelliseksi se tekee sen mikä ennen oli ankeaa ja ikävää. Synkkää ja märkää voi aina pitää todellisempana, mutta jos niin tekee, se on valinta. Jos valitsee elää harmaassa, ei kuitenkaan pitäisi väittää ettei muuta ole olemassakaan.

”Kun te pyydätte hänen (Profeetta Muhammedin) vaimoiltaan jotakin, tehkää se verhon takaa. Tämä on teille molemmille sopivinta." (Koraani, Surat al-ahzab 33:53)

Jos ihminen on aidosti huolissaan jostakin epäkohdasta, hän pyrkii tekemään asialle jotakin. Sen sijaan ihminen joka naama punaisena vaahtoaa jostakin, purkaa yleensä vain omaa pahaa oloaan yhteiskunnallisesti hyväksyttävän syyn varjossa. Nykyään meillä on säännöllisesti tapana kauhistella sitä miten kamala asia muslimivähemmistön muodostuminen maahan on. Suurta huolta herättää etenkin musliminaisten asema. Kaikkihan tietävät -naisilta itseltään kysymättä tietenkin- että he ovat miestensä alistamia ja pieksemiä ympärileikattuja synnytyskoneita. Se ettei naisilta itseltään kysytä, ei tietenkään ole minkäänlainen ongelma tasa-arvolle. Eikä maahanmuuttajanaisten pelastamiseksi tärkeintä ole esimerkiksi huolehtia siitä että he saavat riittävää suomen kielen opetusta (jonka ansiosta esimerkiksi viranomaisten kanssa asioiminen itsenäisesti sujuisi paremmin) tai tietoa suomalaisesta oikeusjärjestelmästä ja sen tarjoamasta suojasta naisille. Tärkeintä on kieltää huivit ja naisten omat uimavuorot.

Miksi myytti alistetusta musliminaisesta vetoaa meihin? Sanon ”myytti” sen vuoksi, että vaikka naisen asema islamissa on erilainen kuin meidän kulttuurissamme, Koraanin mukaan se ei ole välttämättä erityisen huono. Esimerkiksi paljon puhuttu shari’a:n kohta jonka mukaan naisella on oikeus vain kolmasosaan perinnöstä miehen saadessa kaksi kolmasosaa kuulostaa aika pahalta…kunnes huomataan tutkia lainkohtaa sen seikan valossa että islamilaisessa yhteiskuntajärjestyksessä mies on elättäjä jonka velvollisuutena on käyttää rahansa perheen elättämiseen. Perheeseen kuuluvat ydinperheen lisäksi ne sukulaiset joilla ei elättäjää ole, esimerkiksi iäkkäät vanhemmat. Naisella taas ei ole vastaavaa elatusvelvollisuutta ketään kohtaan, vaan naisen rahat ovat hänen omia rahojaan jotka hän saa käyttää miten huvittaa. Joten onko todella epäoikeudenmukaista että nainen ei saa kenkien ja korujen ostoon perinnönjaossa täsmälleen samaa summaa kuin mies saa perheen elättämiseen?

Vastaavia esimerkkejä on muitakin, mutta ne eivät ole tämän tarinan pääaihe. Vieraan ja oudon pelko selittää osan siitä miksi erinäköisistä tulokkaista etsitään huonoja puolia vaikka täikamman kanssa. Mutta luulen että syiden joukkoon mahtuu myös eräs virtahepo Härmänmaalla: se seikka ettei suomalaisenkaan naisen asemassa ole hurraamista. Kun keskitämme kaiken tarmomme Toisten demonisoimiseen, voimme nähdä suomalaisen naisen aseman edistyksellisenä ja tasa-arvoisena ja voimme hetkeksi unohtaa sen seikan että täällä kotipihallakin riittäisi haravoitavaa. Esimerkiksi, suomalainen oikeusjärjestelmä suojaa naisia täsmälleen niin hyvin kuin sitä sovelletaan. Sosiaalihuolto tarjoaa sellaista turvaa mistä poliittinen päätöksentekojärjestelmä on sopinut. Tukevatko nämä järjestelmät riittävässä määrin tasa-arvoa? Entä mistä kertoo se että Italian krusifiksikohun ytimessä olevaa suomalaissyntyistä naista haukutaan nettikeskusteluissa paitsi kiihkoateistiksi, myös ämmäksi, suomalaisakaksi, tyhmäksi eukoksi ja tytöksi jonka olisi pitänyt pitää kiltisti suunsa kiinni? Eihän tämä vaan kerro naisvihasta ja asenteesta jonka mukaan suomalaisen naisen tulee näkyä (jos on nuori ja nätti) muttei kuulua?

Kun puhutaan naista alistavista huiveista ja hunnuista, minua ihmetyttää, eikö naisen alistamista voi olla myös se että Valtakulttuuri kehottaa painokkaasti naisia, niin kauniita kuin vaatimattomiakin, esittelemään ruumistaan julkisesti ja sitten arvostelee heitä. Kun puhutaan väkivaltaisista muslimimiehistä, katoavat väkivaltaiset suomalaismiehet kuin taikaiskusta jonnekin. Kuitenkin tuoreiden tutkimustulosten mukaan joka viides suomalaisnainen on kokenut väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan. Jos mukaan lasketaan vielä eksät, luku on korkeampi. Merkittävä osa suomalaisnaisista on kokenut parisuhdeväkivaltaa, mutta ilmeisesti he itsenäisinä naisina kyllä selviävät jotenkin.

Kun puhutaan siitä miten muslimikulttuurissa naisen tärkein tehtävä on olla kotona, puhutaanko saman tien siitäkin miten moni suomalaisnainen ei voi jäädä kotiin hoitamaan pieniä lapsiaan vaikka haluaisikin? Miksi pakko tehdä palkkatyötä ja laittaa lapset päivähoitoon on vapautta, vaikka nainen ja hänen perheensä eivät millään haluaisi elää näin ”vapaasti”? Kun puhutaan siitä miten hartaat muslimit eivät seurustele vaan heidän avioliittonsa ovat järjestettyjä silloinkin kun ne ovat vapaaehtoisia, mihin unohtuu se seikka ettei tämä suomalaisten vapaa pariutumisjärjestelmäkään ihan täydellisen toimivalta näytä, ainakaan avioerotilastojen ja lastensuojelutapausten valossa. Itse asiassa, kaikesta kamaluudestaan huolimatta järjestetyt avioliitot näyttävät toimivan suunnilleen yhtä hyvin tai huonosti kuin perinteisten suomalaisperheiden draamat. Miksi muuten muslimien moniavioisuus on iljettävää, kun taas suomalainen tapa pitää salaisia rakastajia on vain pieni synti? Millä logiikalla yhteiskunnallisen vastuun ottaminen kolmannesta pyörästä on moraalisesti tuomittavampaa kuin varjoissa hiippaileminen?

Ei, minä en ihaile islamia (paitsi kenties islamilaista muotia), onhan se monoteistisista uskonnoista tiukin ja suhtautuu hyvinkin kylmästi polyteismiin. Minusta vain olisi mukavaa jos islam-kritiikki perustuisi faktoihin eikä fobioihin. Fobioille taas voisi jokainen tehdä jotakin ihan tykönään. Valloitushaluinen monoteismi on minusta se ongelma, mutta kamppailuun monoteismia vastaan tarvitaan kyllä jotakin aivan muuta kuin kulttuurisia olkiukkoja. Toiseksi minusta olisi mukavaa jos voisimme tarkastella valtakulttuuriakin samojen kriittisten lasien avulla joita käytämme islam-kritiikissä. Luulisi, että laseilla joilla näkee niin hyvin miten kamalaa on kun naiset ovat verhon takana, näkisi hyvin myös naiset lasikattojen ja vähättelevien puhetapojen takana. Ennen kuin lähdemme neuvomaan Toisia, pitäisi kai huolehtia siitä että oma pesä on tupatarkastuksen kestävässä kunnossa.

Ikkunasta näkyy... pimeän ja harmaan eri sävyjä. Päiväsaikaan keittiön ikkunasta näkyy lintulauta oravineen ja pikkulintuineen. Se on piristävää.

Etelä-Suomessa sataa kuulemma nyt lunta. Ei täällä vaan. "Ilmastollisesti edullisella" alueella on kiva asua silloin kun mietitään mikä kaikki voisi teoriassa selvitä hengissä puutarhassa. Mutta ei marraskuussa.

Tänään mietin... jotta mitenköhän minä pysyn pystyssä uusilla pikkujoulukengilläni. Ne ovat kauniit ja täydelliset...ja niissä on yhdentoista sentin korot. Kahdeksantoistavuotiaana olen todistettavasti pystynyt juoksemaan kahdentoista sentin koroissa. Äkkiäkös siitäkin taidosta pölyt pyyhkii...eikö? Ja nilkkojahan sai sairaalasta, vai mitä? Yliminä huomauttaa että logiikassani saattaa esiintyä rakastumisen aiheuttamia häiriöitä. Mitäköhän se tarkoittaa? Kirjataan muistiin ja jatketaan kävelyharjoituksia, mieluiten peilin edessä.

Muuten yritän palauttaa ajatuksiani taas avaruudesta lähemmäs maanpintaa ja toista työn alla olevaa tieteellistä artikkelia.

Olen iloinen siitä että... vanha auto on saatu vihdoin myytyä.

Tänään meillä oli ruokana... eilisestä jäänyttä siskonmakkarakeittoa ja juustomuffinsseja. Tein myös erän monster cookieita puolison iloksi.

Päivän asu oli... tummanvihreä mekko ja samansävyinen essu.

Tänään olen... pessyt pyykkiä ja silittänyt sitä, käynyt kaupassa, leiponut, virkannut hartiahuivia, lukenut, ajatellut, kuntoillut.

Aion... mennä nukkumaan heti kun takka on valmis.

Aion mennä... lautakunnan kokoukseen huomenna.

Luen... Ursula K. Le Guin: The wind’s twelve quarters.

Olen tekemässä... virkattua huivia sinisestä Utunalangasta. Pehmeät sinisen sävyt ovat niin lohdullisia ja kauniita.

Toivon... että pian sataisi lunta. Että saisin marrasmasennuksen pidettyä loitolla. Että olkapääni paranisi pian. Tällä hetkellä toivon että pystyisin osallistumaan tasavertaisesti joulusiivoukseen. Kuntoilu auttaa, mutta hitaasti. Kerrankin yritän ajatella myönteisesti: vähemmän sitä etten vielä pysty tekemään kotitöitä normaalisti ja enemmän sitä että pystyn jo tekemään kaikenlaista mistä kuukausi sitten vasta unelmoin.

Toivon myös että naapuritkin pitäisivät lintulautoja. En tiedä pitävätkö, kaikilla on niin isot puutarhat ettei sellaista ole helppo nähdä.

Talossa ja puutarhassa... on loppusyksyn tunnelma. Puoliso sai puutarhasta pelastettua pari kulhollista Antonovkia. Pari yötä sitten heräsin keskellä yötä ensimmäistä kertaa siihen että jossakin rapisteli hiiri. Lintulaudalla käy kova vilske. Agri-marketista on jo haettu 30 kiloa linnunruokaa. Se riittää näin alkajaisiksi.

Kuulen... kolistelua yläkerrasta. Nukkuma-aika.

Parasta juuri nyt... elokuvamusiikki, noin yleisesti ottaen. Kynttilät, etenkin tuoksukynttilät. Lintulauta.

Viikonloppuna aion... tehdä kaikenlaista mitä en ole viikolla ehtinyt.

Korjasimme kurpitsat kompostista talteen juuri ennen halloja. Ne olivat vielä vähän raakoja, joten aluksi ne koristivat keittiötä muutaman viikon.



Pyry tarkasti kypsyneet kurpitsat ja paheksui niitä. Pyryn mielipide huomioitiin: kaneille ei tarjottu ollenkaan herkullista kurpitsapiirasta.



Ison kurpitsan lopullinen kohtalo

Synkeimmilläänkin omenapuumetsä on jotenkin hieno.

Minusta tuntuu etten viime aikoina ole muuta ehtinyt kuin töitä ja kuntoutusta. Mutta onhan tässä ohessa tullut puuhasteltua kaikkea pientä. Tässä ovat ihka ensimmäiset kotitekoiset huulirasvani (Bramble Berryn melt and pour- seoksesta, mutta kuitenkin!) Niistä tuli oikein hyviä, ja pieni purkki osoittautui yllättävän riittoisaksi.



Hilloakin olen ehtinyt keittää. Keltainen on omena-kanelisosetta ja kaunis punainen hillo on luumuhilloa. Nam.



Eikä tekeminen taida lähitulevaisuudessakaan loppua. Marraskuu ja Helsingin lankakaupat ovat ilo mielelle, joskaan eivät ehkä kukkarolle. Siniset vyyhdit Utunan hienonhienoa kampalankaa Sypressistä, kaksi pientä kerää Drops Fabelia Menitasta, loput Araucaniaa Priimasta. Näiden varalle minulla on suuria suunnitelmia... Jos ei kaikkea ennen kevättä ehtisikään neuloa, marraskuu tulee ensi vuonnakin.