Taas on juhlan aika...

Kakkospakastimen sulamishälytys alkoi piipata viideltä aamulla. Raahauduin unenpöpperöisenä vaientamaan huutavaa helvetinkonetta. Selvisi, että aivan pakastimen oven alle oli kertynyt jäätä joka oli alkanut kammeta ovea auki. Sammutin hälytyksen, irrottelin jääkimpaleet ja palasin nukkumaan. Makuuhuoneeseen päästyäni katsoin ikkunasta ulos. Ulkona oli vielä pimeää ja taivas oli täynnä tähtiä. Suoraan ikkunan edessä loisti Orion. Suuri Metsästäjä on täällä taas, miekkoineen ja saaliineen jotka hän on metsästänyt Ison Koiran ja Pienen Koiran kanssa. Pilvipeiton alla tähtitaivas on ehtinyt taas muuttua, syksy on kääntymässä talveksi. Marraskuu on vuoden pilvisintä aikaa. Välillä aurinko katoaa pilvien taakse moneksi viikoksi. Mutta silloin kun taivas on kirkas, maailma on täynnä kimallusta. Ikkunanpieliin tiivistynyt kosteus loistaa kalpeassa auringonvalossa timantteina ja valkoisina kukkina ennen katoamistaan. Yön saapuessa tähdet loistavat sametinsinistä taivasta vasten, kirkkaampina kuin koskaan.

Kekri on keskelle pimeintä vuodenaikaa syttyvä kynttilä. Se on sitä kun pöytään kannetaan lammasta oman maan kasvisten kera ja tuoksuvaa kurpitsapiirasta, sytytetään takkaan tuli ja vedetään jalkaan villasukat. Erityisesti kekrinä hemmotellaan lemmikkejä, viittaahan jo juhlan nimikin kotieläinten haltijaan. Kaneille kannetaan herkkuja ja lintulaudalle viedään ruokaa ensimmäisen kerran. Pienet, ehkäpä tämän puutarhan pöntössä syntyneet talitiaiset ovat hyppineet ikkunalaudoilla ja ulko-oven edustalla jo viikkotolkulla: ”Koska tarjoilu alkaa?” ne kyselevät vaativasti. ”Huomenna.” lupaan. Koska huomenna on Kekri ja meillä juhlitaan, tehdään kaikkien olo mukavaksi ja nautitaan vuoden aikana osaksi tulleesta hyvästä. Jopa kuluneena vuonna, sitä on sittenkin paljon.

Alkava marrasaika on vuoden pimeintä aikaa. Se kutsuu rauhoittumaan ja mietiskelemään, etsimään valoa sisäavaruudesta. Pimenevässä syksyssä kiire ja häly on raskasta kantaa. Niin mieli kuin ruumiskin nauttivat rauhallisista illoista enemmän kuin aikoihin. Perinteen mukaan Kekrin aika on se vuodenkierron aika jolloin Näkymätön on kaikkein lähinnä arkimaailmaa ja kummallisia asioita voi tapahtua. Sanotaan että manan majoilla, Alisessa, jossa kaikki on päinvastoin kuin täällä, on nyt kevät kauneimmillaan. Pyhäinpäivä ja Halloweenkin toistavat samaa vainajien juhlan tematiikkaa. Suomipakanoille esivanhempien muistelu ei kuitenkaan ole surumielistä tai karnevalistista vaan iloinen asia. Esivanhemmat ovat omaa väkeä, kunnioitettuja ja tervetulleita, jos sattuisivat vielä jollain lailla eksistoimaan. Esivanhempien joukkoon ei lasketa vain konkreettisia verisukulaisia, vaan myös henkisesti läheisiltä tuntuvia edesmenneitä. Kiitollisuus niitä kohtaan jotka ovat aikanaan rikastuttaneet maailmaa viisaudellaan, esimerkillään tai tarinoillaan on hyvä tunne, riippumatta siitä miten edesmenneiden metafyysinen laita nykyään on.

Minulle sopii mitä parhaiten se että pakanakalenterin mukaan vuosi loppuu jo myöhäissyksyllä. Se ei vaihdu yhdessä hetkessä räiskyen niin kuin maallinen uusi vuosi vaan katoaa hiljaa marrasaikaan, josta yhtä hiljaa alkaa muotoutua uusi vuosi. Etenkin tänä kuluneena vuonna joka on ollut täynnä onnettomuuksia, haasteita ja jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä on lohdullista ajatella tämä vuosi on nyt paketissa. Satoa on korjattu, niin puutarhasta kuin ajatelluista ajatuksista ja sanotuista sanoistakin. Seuraavaksi vuorossa on taas uusi vuosi ja uusi alku. Ateistipakanoidenkin on hyvä pysähtyä miettimään, millaiset välit maailmankaikkeuteen onkaan. Onko mieli rauhallinen, onko elämän suunta oikea? Marrasajan hiljaisuus kutsuu korjaamaan suuntaa lempeästi ja vähäeleisesti, jos tarvetta on. Kun mieli rauhoittuu, vastaukset ongelmiin ja huoliin löytyvät yllättävän läheltä. Sitten kun uusi vuosi alkaa taas elää ja hengittää, se tekee niin helpommin.

posted under | 2 Comments

Olemassaolon suhteellisuudesta

Yleinen suhteellisuusteoria opettaa että aika ja avaruus eivät ole vakioita vaan eläviä, liikkuvia asioita jotka toisinaan tekevät merkillisiä temppuja joiden jälkiä tarkkasilmäinen voi huomata arkisessa maailmassakin. Ontologia, eli oppi olemassaolosta, taas on hyvinvoiva metafysiikan ala siitä syystä että olemassaolokin on toisinaan kovasti suhteellista, myös tavoilla jotka vaikuttavat muidenkin kuin filosofisesta saivartelusta nauttivien arkeen.

Metafyysinen solipsismi tarkoittaa metafyysistä kantaa jonka mukaan ainoastaan minä, siis ajattelijan mieli, on todella olemassa. Ulkomaailma, mukaan lukien muut ihmiset, saattaa olla tai olla olematta olemassa ja varmuuden vuoksi ajatuksistaan tarkan sielun kannattaa suhtautua epäilevästi sellaisiin väittämiin kuin ”muita mieliä on olemassa”. Voi olla että kaikki minkä kuvittelen olevaksi oman mieleni ulkopuolella onkin vain vilkkaan mielikuvitukseni tuotetta eikä mitään sellaista mikä voisi olla olemassa itsenäisesti, riippumatta minusta. Ilmeisestä epäkäytännöllisyydestään johtuen solipsismi ei ole koskaan houkutellut taakseen laajaa kannattajajoukkoa- sen sijaan sen vastustaminen on työllistänyt monia. Kuten omituisissa filosofisissa ideoissa yleensä, siinä on kuitenkin tarkemmin ajateltuna tiettyä järkeä.

Psykologit ovat hyödyllisiä olentoja muun muassa siksi että heidät saa toisinaan houkuteltua toteuttamaan empiirisin keinoin filosofisesti kiinnostavia tutkimuksia. He ovat esimerkiksi osoittaneet, että tavallaan me elämme omissa maailmoissamme. Mielialat kun säätelevät sitä miten maailman havaitsemme ja edelleen, millaisia arvostelmia ja johtopäätöksiä sen tilasta teemme. Esimerkiksi sadesää sinänsä ei ole hyvä tai huono juttu vaan luonnonilmiö, mutta kunnon koiranilma on yleensä synkkä alku kenen tahansa päivälle. Samoin, voi miettiä, onko olemassa ärsyttäviä ihmisiä vai onko kysymys sittenkin siitä että minä olen kärtty, tai luonteeltani sellainen että tietynlainen käytös ärsyttää minua vaikka objektiivisesti ajateltuna sellainen käytös ei ole erityisen huonoa. Vaikka ajattelemme olevamme järkiolentoja jotka vain reagoivat järkevästi ulkomaailmasta tuleviin ärsykkeisiin, pohjimmiltaan näemme maailman helposti sellaisena kuin tunteet sen meille näyttävät. Mielemme kuvittaa maailman.

Edelleen, olen huomannut että kuvitellessaan puhuvansa kuivista faktoista moni tulee paljastaneeksi kaikenlaista mielenkiintoista luonteestaan, arvoistaan ja ylipäätään omasta maailmastaan. Esimerkiksi, koska useimmilla ihmisillä on vahva taipumus uskoa siihen että he ovat hyviä ja kunnollisia ihmisiä, he helposti vähättelevät juuri niiden paheiden merkitystä joihin itse ovat taipuvaisia. ”Kaikkihan niin tekevät” sanoo valehtelija tai pienen veropetoksen tekijä. Mutta kun eivät tee, muualla kuin valehtelijan ikiomassa maailmassa. Moraalisiin intuitioihin ei ole luottamista. Olen oppinut että jos sanon ettei jokin ole vakava pahe, minulla on parasta olla käsillä hyvä perustelu arvostelmalleni. Muuten saattaa olla että olen vain iskenyt filosofisen lapioni johonkin itselleni läheiseen paheeseen. Järkevyydelläni on rajat, ja silloin kun tutkimusretki suuntautuu niiden yli, on katsottava eteensä erityisen huolellisesti.

Puoliso tapasi taannoin työmatkallaan miehen joka matkustamisen rankkuudesta puhuttaessa murjaisi mielestään vitsikkäästi: ”Kyllä tämä aina kotiolot voittaa!” Tälle miehelle ei tullut mieleenkään että hän voisi puhua sellaisen ihmisen kanssa joka yrittää aina järjestellä matkansa niin että kotoa tarvitsee olla poissa mahdollisimman vähän. ”Riippuu kotioloista.” totesi Puoliso, ja osoitti siten ettei ikävä perhe-elämä ole mikään luonnonvakio. Aina silloin tällöin itsensäkin voi saada kiinni siitä että tulee yleistäneeksi oman maailmansa asiantilat koskemaan todellisuutta sinänsä. Sellainen virhe on tavattoman opettavainen, koska se antaa tietoa siitä millainen oma maailmani on. Sitten voi miettiä, onko se mukava paikka elää. Jos esimerkiksi saan itseni kiinni hyväuskoisuudesta, oletan että todellisuus sinänsä on hyvä ja reilu paikka jossa kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Hyväuskoinen hölmöys on tietenkin intellektuaalinen pahe joka saattaa toimittaa siitä kärsivän vaikeuksiin. Mutta väitänpä, että hyväuskoisen ihmisen maailma on miellyttävämpi paikka elää kuin sen maailma joka kärsii epäluulon paheesta. Oikea suhtautuminen maailmaan ei ole hölmöyttä, mutta aristotelinen keskiväli asiassa ei ole sittenkään matemaattinen keskiväli vaan lähempänä hyväuskoisen kuin inhorealistin ajatusmaailmaa.

Vaikka siis olisimmekin sitä mieltä että todellisuus on olemassa meistä riippumatta, on hyvä pitää mielessä että se todellisuus ei välttämättä ole ollenkaan sitä mitä sen kuvittelee olevan. Objektiivisuus ei tarkoita sitä että tietää faktat, vaan sitä että tietää ettei faktoja eräässä hyvin perustavassa mielessä ole olemassakaan.

posted under , | 0 Comments

Pehmeästi pelastuu maailma

Toisin kuin ompeleminen, neulominen tai virkkaaminen ei vaadi paljon tilaa tai kalliita välineitä. Kun alkuun on päästy, mahdollisuudet ovat loputtomat. Se aloittaminen ei kuitenkaan vaadi paljon: vain puikot tai koukun ja lankakerän. Perushuivi, tiskirätti tai patalaput ovat helppoja mutta aina käytännöllisiä projekteja, ja jopa upean neulotun puutarhan tekeminen vaatii huomattavasti enemmän mielikuvitusta kuin taitoa. Esimerkiksi YouTubessa on runsaasti videoita joissa selvitetään perussilmukoiden tekoa, ja kirjallisessa muodossakin ohjeita löytyy pilvin pimein.

Eettisesti tuotettujen vaatteiden löytäminen on vaikeaa, mutta lankojen suhteen tilanne on paljon parempi. Puikoilleen voi valita ekopuuvillaa, bambua ja suomalaisten lammasrotujen villoja. Vaikka ei ostaisikaan erityisen ekologisia lankoja, lankakaupan tuotteet ovat järjestään laadukkaampia kuin ne rievut joita meille kaupitellaan valmiina neuleina. Hyvään lankaan saa helposti upotettua enemmän rahaa kuin kiinalaisiin valmisneuleisiin. Toisaalta, siinä vaiheessa kun ostoneule on enää muisto vain, kotikutoinen on todennäköisesti vielä uudenveroisessa kunnossa. Eettisyyttä lisää sekin että ostettaessa raaka-ainetta –siis lankaa- valmiin tuotteen sijasta, välistä jää pois paljon kuljetuksia, varastointeja ja muita välivaiheita. Kumpi kutistuukaan nopeammin: pyy maailmanlopun edellä vaiko käsityön taitajan hiilijalanjälki? Ja itse tehdyt vaatteet ovat aina lempivärisiä ja muutenkin hienoimpia mitä löytää voi.

Viileänä vuodenaikana taidosta tehdä lämpimiä asioita on hyötyä toisellakin tapaa: sisällä voi pitää vähän alhaisempaa lämpötilaa, tai tupaa voi lämmittää puilla (jolloin lämpötila talossa vaihtelee vuorokauden aikana hiukan), kun vain tarjolla on lämmintä päällepantavaa. Meillä syksyn saapumisen varma merkki on se että lattiat alkavat viilentyä- miten täällä pärjäisikään ilman lämpimiä sukkia? Vanha talo on itsestään tuulettuvaa mallia. Siinä on hyvätkin puolensa, mutta toisaalta jopa minä huomaan öiden kylmentyessäni täydentäväni asustustani lämpimillä sukilla, hartiahuiveilla ja villatakeilla.

Vaatteiden lisäksi neulomalla ja virkkaamalla saa tuotettua kaikenlaista hyödyllistä kotiin, tiskiräteistä torkkuhuopiin ja verhoihin. Kaamosajan lähestyessä ja novemberofobian häälyessä yllä lankaterapia on eräs tehokkaimpia keinoja kaamosta vastaan. Harmaasta ja märästä on vaikeampaa ahdistua jo sormilla on pehmeää, värikästä ja lämmittävää väkerrettävää. Valmiina ostamisen helppouskaan ei sittenkään ole niin tyydyttävää kuin se että on osannut valmistaa tarvitsemansa itse. Vaatekauppojen pukatessa ulos synkeänsävyisiä talvimallistojaan, lankakaupat ovat värien keitaita joiden hyllyillä asuu koko sateenkaari. Neulominen ja virkkaaminen ovatkin siinä mielessä hyviä yksinkertaisen elämäntavan mannekiineja että vaikka näiden taitojen hyvistä puolista saa pidettyä kauniita puheita, pohjimmiltaan tuntuu siltä että kyse on sittenkin silkasta itsensä hemmottelemisesta.

Sanasadonkorjaaja

”Olen ajatusten kesyttäjä, saan ajatukset kuuntelemaan minua. Ne lentävät minua kohti ja asettuvat minun lähelleni. Siinä voin hyvin katsella niitä. Ja kun pääsen vihdoin niin lähelle, että voin hoivata ajatuksia, voin taivuttaa niitä ja antaa suunnan.”

Eero Ojanen: Ajan filosofia


Ajatustyöläisen vuosi on täynnä sanoja. Kaikenlaisia sanoja: niitä jotka ovat tosia, niitä jotka ovat kauniita, ja niitä jotka ovat molempia mutta joiden kohtalona on silti hajota lumihiutaleina märkään maantiehen. On sanoja jotka on heitetty ilmaan savilintuina ja jotka ovat sitten yllätyksekseni alkaneet elämään omaa elämäänsä. On sanoja joita varten on muokattu maata suurella vaivalla ja jotka on sitten kylvetty rakastavin käsin, ja niitä jotka on ammuttu terävinä nuolina. Niitä jotka on sanottu ennen aikojaan tai liian myöhään ja niitä joiden on ollut juuri oikea aika tullut sanotuksi. Niitä jotka olen sanonut vain mielessäni ja niitä jotka ovat palanneet luokseni käytyään ensin kaukana tuntemattomilla mailla ja vieraissa elämissä. On ajatuksia joita on täytynyt etsiä kaukaa, ja niitä jotka ovat tulleet luokseni ihan omia aikojaan. Joskus on ollut aika lausua uudelleen ikivanhoja sanoja, toisinaan ajatusten synty edellyttää uusien sanojen löytämistä.

Tässä vaiheessa elämää sanasadon joukosta on vielä turhaa toivoa löytävänsä kuolemattomia viisauksia. Ilahduttavinta tämän vuoden sanasadossa ovatkin ne sanat jotka loistavat poissaolollaan. Ajatukset, kuten herkät kasvitkin, ovat nimittäin kaiken aikaa alttiita monenlaisille taudeille ja tuholaisille. Siinä elämänvaiheessa jolloin ajatukset eivät vielä sittenkään ole suuren suuria, tärkeintä on että sato on säästynyt tuhoilta.

Ensinnäkin, sadostani puuttuvat epätodet sanat. Jotkut sanovat että valheet voivat kukkia valkoisin kukin, mutta minä en oikein usko sitä. Sen sijaan uskon että valheet ovat vähintään yhtä kiusallinen rikkaruoho kuin vuohenputket. Niitä on helppo kylvää ja ne versovat nopeasti, mutta sitten yhdestä pienestä juurenpalasta niitä versoaa äkkiä kokonainen kasvusto, ja hävittäminen on loputonta kitkemistä. Ajatustenkasvattajankin tekisi toisinaan mieli piiloutua sopuisuuden ja sovinnaisen moralismin tympeänhajuisen mutta tiheän kasvuston sekaan.
Hiljaisen yhteisymmärryksen takana on tilaa. Koska muuten on Hankala Ihminen, tosikko, rauhanhäiritsijä ja kaikkea muutakin ikävää. Koska muuten voi joutua vaikeuksiin tässä maailmassa jossa helppous on usein paljon rakastetumpaa kuin totuus.

Sadostani puuttuvat myös sanat jotka olisi tarkemman harkinnan jälkeen voinut jättää sanomattakin. Todetkin ajatukset voivat joskus sännätä vaikka rotkon reunan yli vetäen ajattelijaparan perässään. Joskus hiljaa pysytteleminen olisi sittenkin viisainta. Toisinaan se taas on pahin mahdollinen virhe. Silloinkin kun totuus ei ole tervetullut, se voi olla sitä mitä tarvitaan. Ja joskus sanatarhassakin on raivattava vesaikkoa, vaikka vesat valittaisivat. Ehkä sille paikalle tulee myöhemmin kukkapenkki, ehkä vain heinikkoa, mutta ainakin se pysyy puutarhana. Tänä korjuuaikana on todettava että tutkimisen ohessa toisinaan on tullut myös hutkittua. Joskus tunteella, aina kuitenkin jonkinlaisella taidolla.


Eikä missään myös näy noita sanasadon virtuaalihiukkasia, eksistenssiin ja siitä pois vallattomasti hypähteleviä sanoja jotka olisi pitänyt sanoa mutta ei vain pystynyt eikä kyennyt. Niitä jotka olivat mielessä juuri oikealla hetkellä, mutta jotenkin se hetki sittenkin pääsi karkuun. Sellaisista sanoista tulee puimalatoon pahaa hajua, vaikka niitä ei missään näykään.

Katselen sanoja purkeissaan. Siinä ne nyt ovat kellarin hyllyllä, hetken. Niiden matka voi päättyä unohdukseen tai olla päättymättä koskaan. Hetkeksi olen kuitenkin päässyt siihen mihin elämässä tulee pyrkiä. Hetki on tietenkin hauras, yksikin väärä lause rikkoo sen, ja jonakin päivänä niin vielä käy. Ehkä piankin. Mutta ei aivan vielä.

posted under | 0 Comments

Pieniä askeleita, suuria harppauksia

Vihreämpi, halvempi ja hauskempi elämä teki kuluneena vuonna tuloaan talouteen useammallakin pienellä tavalla. Tänä vuonna olen alkanut käyttää pyykinpesuun pesupähkinöitä ja sappisaippuaa, opetellut tekemään itse shampoota ja huulirasvaa, alkanut neuloa sukkia suomenlampaan villasta tehdystä langasta, neulonut tiskirättejä ja koittanut muutenkin keksiä käyttökohteita jämälangoille ja kankaantilkuille. Kesäkaudellakin keräsimme poltettavat pahvit ja paperit tarkasti talteen. Viime vuonna kun opettelimme tekemään ruokaa ja leipomaan leivinuunissa, sytykkeistä alkoi tulla pulaa keskellä talvea. Tänä vuonna olemme varautuneet paremmin. Hankittiin meille ilmalämpöpumppukin. Ja eilen löysin netistä jugurtinvalmistusohjeen. Ensimmäinen kotikemistinen koe on suunniteltu täksi illaksi. Pieniä asioita, mutta kun ne laskee yhteen, lopputulos ei ole aivan mitätön.

Yksi parhaista piirteistä yksinkertaisemman elämän tavoittelussa on, että toteutusmahdollisuudet ovat rajattomat. Joidenkin mielestä mahdollisten muutoskohteiden ja projektien määrä on masentava: niin moni asia voisi olla paremmin kuin nyt, siispä niin moni asia on jotenkin pielessä. Minusta on kuitenkin mukavampaa ajatella että loputtomat vaihtoehdot tarkoittavat että jokaiselle joka haluaa kokeilla, löytyy mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Kedolle mahtuu monenlaisia kukkia. Koska uusien asioiden oppiminen on minusta suunnattoman hauskaa, on myös ilahduttavaa havaita että tilaisuuksia siihen on tarjolla loputtomasti. Alkaisinko vihdoinkin tutustua lähemmin yrttilääkintään ja luonnonkosmetiikkaan? Joko kohta ehtisi aloittaa tilkkutäkkiprojektin? Puutarhassakin olisi paljon tehtävää ensi kesänä. Jo nyt tiedän sen, ettei täällä ainakaan tulla tylsyyteen nuutumaan. Lopulta toteutukseen päätyy vain murto-osa ilmassa sinkoilevista ideoista. Ja lisää ajatuksia tulee koko ajan. Harvat niistä ovat heti toteutuskelpoisia, mutta joka vuosi saadaan aikaan jotakin. Pieniä askeleita tai suuria askeleita, kaikki ne ovat askeleita. Suuntana on hyvä elämä, ei täydellinen sopiminen joihinkin ulkoa annettuihin normeihin tai standardeihin.


Toisinaan yrityksistä ja kokeiluista saa tulokseksi sen, ettei jokin kokeilu toimikaan odotetulla tavalla. Silloin mietin, mistä toimimattomuus johtuu. Voiko tilanne parantua odottelemalla ja opiskelemalla lisää? Olinko vain huono-onninen? Vai onko kysymys siitä ettei tämä idea vain solahda täällä eletyn arjen sekaan? Hitaasti olen alkanut oppia ettei ihan joka idea voikaan toimia. Jos näin on, voi siirtyä kokeilemaan jotakin muuta. Siitä ettei kaikkia jätteitään saa lajiteltua täydellisesti tai että elämään kuuluu hävyttömän paljon omalla autolla matkustamista, ei minusta pidä tuntea niin huonoa omaatuntoa että lakkaisi yrittämästä. Jos jotakin asiaa ei voi muuttaa, niin ei voi. Yksi asia on sittenkin yksi asia, ja ehkä jostakin löytyy jotakin muuta missä sisäinen maailmanparantaja voi toteuttaa itseään.

Itsensä vertaaminen täydellisyyteen ei kannata siksikään että täydellisyys ei ole ihan tästä maailmasta. Parempi on verrata edistystään vaikka omaan elämään viime vuonna. Tänäkin vuonna kehitys polki meillä paikoillaan monessa suhteessa. Ok. Muutama asia on kuitenkin mennyt selvästi parempaan suuntaan, ja muutokset näyttävät olevan elinkelpoisia pidemmälläkin aikavälillä. Ehkä ensi vuonnakaan ei tapahdu suuria valaistumisia, mutta kaikki pienetkin pisarat kasaantuvat aikaisempien muutosten päälle. Jos oikein hyvin käy, voi jopa käydä niin että pienet tekoni inspiroivat jotakuta toista kokeilemaan jotakin uutta. En ehkä koskaan saa kuulla tarinaa siitä miten hyvä alkaa jälleen kerran elää omaa elämäänsä. Silti sekin voi olla tosi tarina.

Ei vaaleanpunaista minulle tänään

Nainen kun olen, rintasyöpä voi odottaa minunkin tulevaisuudessani. Tunnen pari rintasyövästä selviytynyttä naista ja minulla on siten kohtalaisen hyvä käsitys siitä mitä ihmiselle tapahtuu kun rinnasta löytyy pienenpieni kyhmy. Nykyisillä hoitomenetelmillä varhaisessa vaiheessa todetun rintasyövän paranemisennuste on aika hyvä. Mutta hoidot ovat rankkoja, ja sairastumiseen liittyy paljon huolta, ahdistusta ja kärsimystä sekä sairastuneelle itselleen että hänen läheisilleen. Rintasyöpään sairastuminen muuttaa elämän. Rintasyöpään –kuten mihin tahansa muuhunkin vakavaan sairauteen- sairastunut ansaitsee hyvän hoidon ja kaiken tuen mitä voidaan antaa.

Mutta sitten on se syöpätutkimus. Yleisellä tasolla, se kuulostaa hienolta. Yhteiskunnassa joka palvoo nuoruutta, terveyttä ja kauneutta on vaikeaa kuvitella tutkimukselle ylevämpää päämäärää kuin syövän voittaminen. Mutta kuten usein lääketieteellisen tutkimuksen laita tänä päivänä on, julkinen keskustelu tosiaan pysyy tiukasti yleisellä tasolla ja sitä ohjaavat lääketieteen asiantuntijat. Arvokeskustelua käydään tunne- ja mielikuva-argumenteilla. Se mitä julkisuudessa ei näe, on tutkimuksen todellisuus. Näyttää siltä että olemme yhteiskuntana päättäneet uskoa että tämän päivän lääketieteellinen tutkimus on eettistä, koska tutkijat itse niin sanovat. Mutta mistä lähtien olemme alkaneet uskoa vastoin kriittisen ajattelun perusperiaatteita että lääketieteen asiantuntijat ovat myös parhaita mahdollisia tahoja arvioimaan oman toimintansa eettisyyttä? Lääketieteen kaikki hienoudet eivät ehkä filosofeille ja muille eettisen arvioinnin ammattilaiselle aukene ilman lisäkoulutusta, mutta lääketiede ja tieteen etiikka ovat sittenkin kaksi aivan eri alaa. Siinä missä lääkärilla voi olla paljonkin sanottavaa eetikon terveydentilasta, myös asianmukaisesti koulutetut eetikot voivat ymmärtää lääketieteen eettisiä ulottuvuuksia varsin hyvin. Tällä hetkellä näyttääkin siltä että me uskomme että kaiken olevan tutkimuseettiseltä kannalta katsottuna hyvin pitkälti siksi että haluamme uskoa niin. Onhan tässä nyt kyse omastakin terveydestä, ja eikö olekin niin että ihmisten on sallittua tai vähintään ei-paheksuttavaa tehdä mitä hyvänsä oman terveytensä eteen? Jos etiikka on hyvän elämän tiedettä, ei kai senkään piiriin mahdu sellaista logiikkaa joka ohjaisi ihmiset luopumaan perushyvistään: hengestä ja terveydestä? Vaikka lääketieteellisen tutkimuksen arki olisikin raadollista ja toisinaan suoranaisen epäeettistä, se kaikki on työtä jota kunnialliset ihmiset tekevät suuremman hyvän saavuttamiseksi. Eikö sillä ole sittenkin suurin merkitys?

Minä uskon hyve-eetikon logiikallani että jaloja päämääriä voidaan todella toteuttaa ainoastaan jaloin keinoin.
Pahalla ei ole välinearvoa. Tekojen seuraukset taas ovat toiminnan hetkellä spekulaatiota- ne ovat tuolla tulevaisuudessa, kun taas toiminta on nykyhetkeä. Yleviä päämääriä ei pelasta se että niitä tavoitellaan jos konkreettiset teot niiden saavuttamiseksi ovat julmia, ahneita, itsekkäitä tai välineellistävät itseisarvollisia olentoja. Pikemminkin, maailma näyttää toimivan niin että jos tekee julmia tekoja, myös seuraukset ovat julmia. Jos taas tekee lempeitä tekoja, myös seuraukset ovat usein paljon parempia kuin etukäteen voisi kuvitella. Teot muokkaavat todellisuutta paljon enemmän kuin päämäärät. Kannattaa siis miettiä sitäkin, mitä sivuvaikutuksia on sillä jos todella onnistumme saavuttamaan jotakin merkittävää moraalittomin keinoin. Voiko käydäkin niin että vaikka huomaamme yhden asian parantuneen, huomaamme yhdeksänkymmenenyhdeksän muun asian menneen huonompaan suuntaan? Jos luovun terveyden tavoittelusta keinolla millä hyvänsä vähäksi aikaa, voisiko valintani sittenkin tuottaa minulle suuremman hyvän? Varmaa on vain se ettei eettisten arvostelmien tekeminen ei ole mitenkään suoraviivaista puuhaa.

Vuosien varrella olen alkanut epäilemään myös sitä, uskovatko lääketutkimuksen puolustajatkaan omien päämääriensä aitoon hyvyyteen. Hyvä nimittäin kestää julkisen tarkastelun ja arvokeskustelun. Aina toiminnan hyvyys ei ole ilmiselvää -hyvätkin teot voivat joskus näyttää muulta kuin mitä ne ovat. Mutta aina ja joka tapauksessa, tarpeen niin vaatiessa eettisesti kestävällä tavalla toimiva pystyy perustelemaan valintansa hyvin. Moraalittomalle toiminnalle taas päteviä perusteluja saa etsiä turhaan. Joten, jos lääketieteellisen tutkimuksen keinot ovat hyviä, miksi emme voisi tarkastella niitä yhdessä lähemmin? Jos ne taas ovat epäeettisiä eikä pahalla ole välinearvoa, eikö ole meidän oman etumme mukaista muuttaa niitä?

Entä jos minä saisin tahtoni läpi ja epäeettiseksi luokiteltava lääketieteellinen tutkimus lopetettaisiin heti huomenna? Kyllä, ihmisiä kuolisi. Mutta minusta kuolema ei ole läheskään suurin paha mitä ihmistä voi kohdata (ja jos näin olisi, sitten elämä vasta synkkää olisikin kun täytyisi ajatella että tunnetun maailmankaikkeuden suurin onnettomuus odottaa jonakin päivänä jokaista). Esimerkiksi syöpäpotilaiden saaman hoidon laatua voitaisiin parantaa nykyisestä valtavasti muutenkin kuin tutkimuksen keinoin. Ovatko sairaalamme teollisten ihanteiden mukaisia potilasmassan käsittelylaitoksia vaiko paikkoja joissa sekä ruumis että mieli saavat tarvitsemaansa parannusta? Onko lääkäreillä potilaille aikaa ja halua kuunnella? Tukeeko yhteiskuntamme toipilaita ja vajaakuntoisia? Onko hoitohenkilökuntaa riittävästi? Tukeeko yhteiskuntamme terveyttä vai sairastuttaako se ihmiset saasteilla, kiireellä ja henkisellä pahoinvoinnilla? Entä saavatko kaikki kansalaiset nauttia uusista lääketieteellisistä keksinnöistä, vai kohteleeko terveydenhuoltojärjestelmä ihmisiä eriarvoisesti esimerkiksi iän, sukupuolen, työkyvyn tai varallisuuden perusteella?

Minun täydellisessä maailmassani se aika minkä lääketieteellisen tutkimuksen suuntaaminen uudelleen eettisesti kestävälle pohjalle kestäisi, käytettäisiin yllä mainittujen asioiden kuntoon laittamiseen. Kärsimys on pahaa, mutta keskustelussa lääketieteen etiikasta pitäisi muistaa että sitä voidaan lievittää muutenkin kuin hoidoilla ja tropeilla. Minusta näyttää siltä, että ne muut asiat ovat niitä joista meillä vallitsee aina vain paheneva pula.

Ilmastonmuutos, juupas, eipäs

Gavin kirjoitti Simple Green Frugal Co-op:iin (englanniksi) hyvän kirjoituksen ilmastonmuutoksesta. Hänen keskeinen sanomansa on erinomainen: onko ilmastonmuutos ihmisen aiheuttama vai ei, ei ole ollenkaan niin tärkeä kysymys kuin se, miten aiomme siihen suhtautua. Pään pensaaseen pistäminen on tietenkin todellinen vaihtoehto, mutta se on uhkapeliä. Jos taas alamme muuttamaan elintapojamme kestävämpään suuntaan, hyödymme siitä joka tapauksessa.

Viimeistä väitettä pitää ehkä vähän perustella: ympäristökeskustelu pyörii Suomessa surullisen pitkälle uhrautumisen retoriikalla. Elintapoja on muutettava tänään, mutta hyödyistä nauttivat myyttiset tulevat sukupolvet. Tässä ajattelumallissa on mielenkiintoinen taustaoletus: nykyinen länsimainen elämäntapa on inhimillisen kukoistuksen huippu. Aina vain kiihkeämpi massatuotantotavaran kuluttaminen on se mikä tekee elämästä elämisen arvoista.

Filosofinen etiikka on oppia onnellisesta elämästä sekä tieteellisiin periaatteisiin pohjautuvaa tutkimusta siitä miten inhimillinen kukoistus saavutetaan. "Sinulla on paljon tiukempi moraali kuin keskivertoihmisellä" sanoi Puoliso pari päivää sitten, ja jatkoi sitten "Toisaalta olet onnellisempi ja tasapainoisempi kuin useimmat." En yllättynyt: sitä etiikka lupaa. Yleinen käsitys moraalista uhrausten, rajoitusten ja kieltäymysten tienä jossa ainoat nautinnot tulevat ylemmyydentunnosta ja toisten tuomitsemisen hauskuudesta, on mielestäni perinpohjaisen väärä. Moraalissa ei ole kysymys rajoituksista vaan inhimillisestä onnesta. Aina tämä yhteys ei ole ilmiselvä, mutta logiikan avulla se aina löytyy.

"Mutta", sanoo nyt joku "Katso nyt itseäsi! Etkö sinä ole vähän huono inhimillisen onnen mannekiini? Urakehityksesi on tyypillistä filosofia ja kaikki vapaa-aikasi kuluu kotitöissä eikä viihteellä. Ja väitätkö ihan tosissasi että olet onnellisin noissa mekoissasi vaikka sinusta saisi laittamalla niin sievän?"
Jos katsot tänne päin, katso saman tien vähän kauemmin. Silloin ehkä huomaat että puhuin alun perinkin aidosta, syvästä onnesta enkä maininnut sanallakaan niitä häilyväisiä mielihyviä joita kulttuurissamme on tapana kaupitella onnen nimellä. Tulevaisuudessa kulttuurin ei ole tarpeen muuttaa ainoastaan toimintaansa vaan myös ymmärrystä siitä mitä on hyvä elämä. Eikä tarvitse pistää päätään kovin kauaksi mainosten ja naistenlehtien ulkopuoliseen todellisuuteen saadakseen selville että kulttuurimme tämänhetkisessä onnellisuuskäsityksessä on runsaasti parantamisen varaa.

Ympäristöetiikka on mielestäni tutkimusta inhimillisestä onnesta ehkä käsitteen syvällisimmässä merkityksessä: se on tutkimusta siitä miten sisäisen tasapainon saa muunnettua harmoniaksi maailmankaikkeuden kanssa. Jos ilmastonmuutos pakottaa (etenkin länsimaisen) ihmisen miettimään uusiksi etiikkansa perusteita, siinä saattaa piillä oma siunauksensa.

Maalaispäiväkirja 19.10.2009

Ikkunasta näkyy... pimeyttä, ja heijastuksia sisällä palavista kynttilöistä.

Tänään mietin... Moraalisten velvollisuuksien tasapainottelun problematiikkaa, ja sitä mitkä kaikki asiat voivat perustaa moraalisia velvoitteita (ja mitä minä pieni hyve-eetikko oikeastaan ajattelenkaan puhuessani moraalisista velvoitteista)...

Mietin myös, kuinka yksinkertainen eettisen teorian pitäisi olla jottei kukaan valittaisi? En usko että niin yksinkertaista teoriaa koskaan keksitäänkään. Eihän elämäkään ole kovin yksinkertaista. Hyve-etiikassa on se(kin) hyvä puoli että se pystyy käsittelemään moraalista onnea ja epätäydellisiä episteemisiä tilanteita. Eihän ihmisen sitä paitsi pitäisi toimia moraalisesti siksi että se on helppoa vaan koska hyvien asioiden pitäisi olla olemassa...

Olen iloinen siitä että... olen ollut viime päivinä niin aikaansaapa.

Tänään meillä oli ruokana... eilisestä yli jääneitä kanatortilloja ja jälkiruuaksi sitruunapiirasta.

Päivän asu oli... Tummansininen mekko, harmaansininen essu ja pikkuhuivi.

Tänään olen... lukenut filosofiaa ja kuntoillut. En juuri muuta, kun luettavaa on niin paljon. Juuri nyt vahdin iltatakkaa, neulon sukkaa ja odotan sämpylätaikinan kohoamista.

Aion... paistaa vielä sämpylät. Ja pelata vähän Civiä.

Aion mennä... yliopistolle vasta ylihuomenna. Alun perin ajattelin jo huomista, mutta ehkä ensin on parasta lukea jo hankittu materiaali ja tehdä siitä muistiinpanot. Luulen että pääsen siihen huomisiltaan mennessä. Jos oikein hyvä onni on, keskiviikkoon mennessä olen ehkä jo keksinyt miten ajatukseni liittyvät tekeillä olevaan artikkeliini.

Luen... Michael Slote: Morals from Motives

Olen tekemässä... sukkaa itselleni. Päätin jokin aika sitten tehdä pienen ekoteon ja alkaa hankkimaan sukkalankani pientuottajilta jotka tekevät lankaa suomalaisten lammasrotujen villasta. Nyt puikoilla on Riihivillan Ukko-lankaa (joka saa irtopisteen henkevästä nimestä). Se on oikein hyvää neuloa! Viikonloppuna aloitin myös uuden neulotun puutarhan tekemisen. Vielä en tiedä ollenkaan, minkä näköinen siitä tulee. Kunhan teen tilkkusia.

Toivon... että en tuhoa Kiinan-tuliaisina saamaani silkkiä kun alan tekemään siitä menotoppia. Tähän mennessä seikkailuni Amish-lookista poikkeavien vaatteiden kanssa ovat menneet järjestelmällisesti pieleen. Mutta pikkujoulukauteen pitäisi kuitenkin saada jotakin aikaiseksi.

Talossa ja puutarhassa... alkavat kurpitsat olla kypsyneitä. Kohta saadaan kurpitsapiirasta!

Kuulen... takkatulen rätinää.

Parasta juuri nyt... Rammstein: Liebe ist für alle da. Tässäpä taas levy jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa, enkä suotta! Harmittaa ettemme onnistuneet saamaan lippuja Rammsteinin keikalle. Toivottavasti he tekevät taas live-DVD:n...

Viikonloppuna aion... tehdä jotain kivaa. En lukea filosofiaa, en pohtia vaikeita moraalikysymyksiä, en kuntoilla. Mikä tarkoittaa että viikolla on sitäkin enemmän tehtävää.

Etelän kruunu


”Taulujen kokoaja oli En-hedu-ana. Kuninkaani, on luotu jotakin sellaista jota kukaan ei ole luonut koskaan aikaisemmin.”

En-hedu-ana: Temppelirunot, 543-544

Hän oli Nannan, sumerilaisten Kuun jumalan ylipapitar jonka papillinen nimi merkitsee ”Taivaan koristetta”. Hän tarkkaili taivaankappaleiden liikkeitä ja Kuun kiertoa ja vaikutti ensimmäisen uskonnollisen kalenterin tekoon aikana jolloin tieteellisen menetelmän idut Miletoksen kosmologien mielissä olivat vielä kaukaisessa tulevaisuudessa. Hän ymmärsi matematiikkaa ja maanmittausta, politiikkaa ja taidetta, ja johti temppeleitä ja observatorioita.
Kaksi tuhatta vuotta hänen jälkeensä elänyt tähtitieteilijä Ptolemaios nimesi taivaalta 48 tähdistöä. Hän ei keksinyt lahjoittaa Etelän Kruunua En-hedu-analle. Mutta minä uskon että tähdistä tehty tiara olisi pukenut hyvin tätä varhaista havaitsijaa.

En-hedu-anan asema toi hänelle sekä etuoikeuksia että kärsimystä. Hän oli syntyperältään kuninkaallinen. Hänen isänsä uskotaan olleen Assyrian kuningas Sargon (jonka syntymään liittyvää tarinaa pidetään toisinaan esikuvana Raamatun tarinalle Mooses-lapsesta kaislaveneessä). Hänen äidistään ei ole varmaa tietoa, mutta on arveltu että tämä olisi voinut olla papitar. En-hedu-ana toimitti upeita seremonioita, mutta joutui myös todistamaan kärsimystä ja temppelien tuhoutumista. Hän joutui pakenemaan temppelistään kapinallisen kuninkaan päästyä valtaan mutta sai myöhemmin, järjestyksen palattua, vielä asemansa takaisin. Sumerilaiset uskoivat että En-hedu-ana kirjoitti tärkeimmän säilyneen teoksensa, nin-me-sara:n eli Inannan ylistyksen, niin taidokkaasti että sei sai jumalat palkitsemaan sumerilaiset yhdeksällä voitolla yhdeksässä taistelussa akkadilaisia vastaan.

Hän oli runoilija ja ensimmäinen ihminen joka kirjoitti ajatuksiaan muistiin ensimmäisessä persoonassa. Aikaisemmin kirjurit olivat kirjoittaneet kuninkaista ja jumalista, mutteivät mitään itsestään. En-hedu-ana uskoi että hänen oma sisäinen maailmansa oli muistamisen arvoinen, ja hänen uskonsa palkittiin. Jumalille kirjoittamissaan hymneissä hän kuvaa luovaa prosessiaan, tunteitaan, henkilökohtaista suhdetta jumaliinsa. Savitauluihin säilötyt ajatukset ihastuttivat aikalaisia: nin-me-sara oli aikansa menestysteos jota kopioitiin muun muassa viidellesadalle savitaululle kirjurikoulun harjoitustyönä. Niin helposti särkyviä kuin savitaulut ovatkin, ne säilyttivät hänen ajatuksensa yli Sumerin ja sitä seuranneiden valtakuntien tuhon, meille asti. Vielä yli neljän tuhannen vuoden kuluttua voimme kuulla hänen äänensä ja seurata hetken hänen ajatustensa kulkua.

Nin-me-saraa lukiessani mietin, miten minäkin olen pitänyt paljon lyhyempiä matkoja ylivoimaisina kulkea, rotkoina ja erämaina joiden yli ei filosofisesta rinkastani löytyvillä varusteilla kuitenkaan selviä.
Mutta miten mikään matka alkuoletuksen ja johtopäätöksen tai johtopäätöksen ja toiminnan välillä voisi olla pidempi kuin se matka jonka En-hedu-anan ajatukset ovat kulkeneet? Ne ovat kantaneet hänet Nannan kivitemppeleistä luokseni, ajassa matkan joka on yhtä pitkä kuin täältä on vuoteen 6300. Se on meri jonka En-hedu-ana ylitti ruo’on ja savitaulun avulla, meri johon minä olen tuskin varpaitani kastanut. Temppelit ja porraspyramidit ovat sortuneet moneen kertaan tässä välissä, mutta ajatus on kantanut. Ajatus jonka ihminen on nimittänyt omakseen. Siksi kirjoissa joissa kerrotaan miten Amerikka löytyi ja rakennettiin suuria rakennuksia, pitäisi myös muistaa kertoa Inannan suosikista jonka ajatukset kulkivat läpi neljän tuhannen vuoden.

”Hän tutkii lapistaulua
Hän antaa neuvoja kaikille maille…
Hän mittaa taivaita…
Hän asettaa mittaköydet maahan…”


En-hedu-ana: Temppelirunot, 535-542

posted under | 0 Comments

Hörhömeemi

Ole hyvä, Ofelia!

1. Uskotko Jumalaan?

En osaa vastata kysymykseen. Jos Jumala määritellään sanan tavallisessa merkityksessä niin en. Toisaalta lasken itseni polyteistiksi, en ateistiksi (vaikka Richard Dawkins onkin sitä mieltä että olen vain kaappiateisti jolla on omituisia harrastuksia). Onko riittävän hämärä vastaus? X)

2. Uskotko auraan eli energiakehoon?

Kuten pari postausta sitten sanoin, usko on tiedollinen dispositio asiaan josta ei ole tietoa eikä kokemusta. Yritän siis tarmokkaasti välttää asioiden uskomista. Tiedän tai en tiedä, ja jos tietoteoriasta gradun tehneen ihmisen haluaa tietävän jotakin, asia kannattaa yleensä vääntää ranteenpaksuisesta rautatangosta.

3. Uskotko kummituksiin ja oletko nähnyt niitä?

Jatkan uskomisen välttelyäni. Onko kummituksia muuten välttämättä nähtävä jotta ne voisi laskea olemassaoleviksi? Entä selittämättömät kaameat äänet, hyytävät tuntemukset ja niin edelleen? Jos näkisin kummitusmaisen olion, kyseessä olisi myös tietoteoreettinen ongelma. Se että minä näen jotakin ei vielä ole kaikissa olosuhteissa lähimainkaan riittävä todiste siitä että a) jotakin ylipäätään on olemassa (voinhan esimerkiksi nähdä harhoja) tai että b) se mitä kuvittelen näkeväni on oikeasti sitä mitä kuvittelen näkeväni eikä jotakin muuta. Sanomattakin on selvää että minusta olisi oikein mielenkiintoista nähdä kummitus.

4. Uskotko enkeleihin ja oletko nähnyt niitä?

En vieläkään usko. Ofelian alkuperäisestä meemistä tuli mieleeni, että aivan erityisesti en usko siihen että mahdolliset henget olisivat ”hyviä” tai ”pahoja” niin kuin amerikkalaisten toimintaelokuvien henkilöt.
Enkelit ovat sitä paitsi monoteistiseen mytologiaan kuuluvia olentoja. Minä kuvailisin vastaan tulevia hyväntahtoisia henkiolentoja toisin käsittein.

5. Uskotko vaihtoehtohoitoihin?


Riippuu hoidosta. Uskoni länsimaiseen lääketieteeseen ei sekään päätä huimaa. Tehokkain tunnettu lääkehoito joka parantaa 30% vaivoista kuin vaivoista joihin sitä on kokeiltu on muuten plasebo. Tehoonsa nähden se on myös erittäin turvallinen.

6. Paras kokeilemasi vaihtoehtohoito?

Jänisterapia. Siihen tarvitaan pieni, luonteeltaan helppo ja rauhallinen jänö (kuten Pyry). Jänö asetetaan hoidettavan kohdan päälle ja silitetään sitä hiljaa, niin että se parhaassa tapauksessa nukahtaa. Jänö säteilee parantavaa jänisenergiaa, ja kun se nostetaan vihdoin pois, hoidettavaan kohtaan jää vielä jälkilämpöä. Sivuvaikutuksena jänisterapia auttaa myös alakuloon, ahdistuneisuuteen ja ärtyisyyteen. Terapiaeläimeksi kannattaa valita rauhallinen yksilö. Jos jänö ei ole sylikani, on hoitotilanteesta rauha kaukana.

7. Huonoin kokeilemasi vaihtoehtohoito?

Ei ole tarvinnut kokeilla niitä huonoja.

8. Mitä vaihtoehtohoitoa haluaisit kokeilla?

Ei aavistustakaan.

9. Uskotko että elämme monta kertaa?

Kun nyt selviäisi ensin tästä yhdestä elämästä niin etteivät Esivanhemmat häpeäisi kuvaannollisia silmiä päästään. Siinäkin näyttäisi olevan haastetta.

10. Onko sinulla ollut etiäisiä, ennakkoaavistuksia tai vastaavia?

Enpä voi väittää ymmärtäväni täysin tätäkään kysymystä...

11. Mitä mieltä olet Amman äiskästä?

En ole tavannut.

12. Pitäisikö Suomeen tulla puoskarilaki?

Näin ensi alkuun voitaisiin petrata terveydenhuollosta jo säädettyjen lakien noudattamista. Kertaan taas vanhoja postauksia kun sanon ettei se että jostakin asiasta säädetään laki välttämättä paranna konkreettisesti yhtään mitään- samalla pitäisi varmistaa että lakia sekä voidaan että halutaan noudattaa ja valvoa.

13. Voiko mielestäsi ruokavaliolla saavuttaa valaistumisen?

Ehkä, jos nielee tarpeeksi lamppuja. Ja johdon.

14. Onko ufoja olemassa?

Ai tunnistamattomia lentäviä esineitä? No onhan niitä tiettävästi nähty. Har har. Todennäköisesti myös avaruudessa on elämää, mukaan lukien älyllistä. Jos se elämä on älyllistä, siinä voikin mielestäni olla yksi hyvä syy sille miksi he eivät ole jo täällä…
Jos kuitenkin olen väärässä, tapaisin mielelläni alieneita. Vastahan minä sain luettua tieteellisen artikkelin joka käsitteli ensikohtaamisen eettisiä ja oikeusteoreettisia ongelmia. Miksi ne alienit aina laskeutuvat kaiken maailman hörhöjen takapihalle eivätkä ikinä tule tervehtimään vaikka SETI-tutkijoita, eivät edes tähtiharrastajia jotka ovat perehtyneet ilmakehän ilmiöihin? Aina voin kuitenkin toivoa että blondi filosofi vielä kelpaisi abduktoitavaksi...

15. Oletko koskaan pelannut spiritismiä?

En.

16. Tunnetko yhtään saatananpalvojaa?

En. Mutta Perkelettä meillä kyllä kunnioitetaan. Hän kun sattuu olemaan suomalaisten oma sään ja ukkosen jumala. Kohotamme esimerkiksi Ukon maljan tiettyinä juhlapyhinä.

Kristillisen mytologian kanssa Perkeleellä ei tietenkään ole mitään tekemistä-varhaisten raamatunkääntäjien mielestä suositun ja voimakkaan paikallisen jumaluuden nimi vain sattui sopimaan nimeksi mytologian pääpahikselle Shaytaanille. Kuinkas sattuikaan...

17. Jos sinun pitäisi vaihtaa uskontoa, miksi vaihtaisit?

Miten uskontoa voi vaihtaa? Voisin kuvitella alkavani harjoittamaan jonkinlaista synkretismiä siinä tapauksessa että muuttaisin ulkomaille. Voisin myös kuvitella muuttavani mieltäni jumalten olemassaolon suhteen ja palaavani ateismiin, mutta siinäkään tapauksessa minun ei tarvitsisi vaihtaa uskontoa. Suomenusko ei ole ateismi/deismi- kysymysten suhteen niin nöpönuuka.

18. Oletko koskaan käynyt ennustajalla?

En. Henget kertovat minulle että joutuisin huijatuksi.

19. Huomaako kauppalaskussa ruuan alv:n laskun?

Enpä ole huomannut.

20. Mitä mieltä olet mediamaksusta?

Olen ymmärtänyt että minulla on parin vuodenkin päästä vapaus olla edelleen katsomatta tv:tä, kuuntelematta radiota (sitä antennia kun kiinteistöllä ei ole eikä tule), ja käyttämättä Ylen nettipalveluita. Kunhan maksan siitä täsmälleen saman verran kuin hillittömin tv-addiktikin. Reilua? Vai pitääkö minun rämpiä Pasilaan antamaan juhlallinen vakuutus siitä että ihan aikuisten oikeesti meillä ei käytetä YLE:n palveluita, vaikka emme olekaan syrjäytyneitä emmekä kuurosokeita. Odotan mielenkiinnolla, ottaako valtiomme todella viralliseksi kannakseen sen että ihmiset joko käyttävät YLEn medioita tai käyttävät niitä ja valehtelevat.

Jokeri: Mitä mieltä olet vaihtoehtohoitojen antamisesta lapsille rokotteiden tai lääkehoitojen sijaan?
Liian laaja kysymys. Riippuu täysin tilanteesta. Rokotteiden suhteen kyseessä on klassinen vapaamatkustajan ongelma. Rokotteiden käyttö aiheuttaa yksilölle terveysriskejä (ai eikö neuvolassa kerrottu?), mutta kansanterveystasolla tarkasteltuna riskejä pidetään pieninä hyötyihin verrattuina. Käytännössä siis harvat lapset saattaisivat voida ihan hyvin rokottamatta, jos suurimmalla osalla väestöä on rokotesuoja. Mutta onko se oikein?

posted under | 2 Comments

Historian suuria kysymyksiä

Filosofit tekevät filosofian historiaa, tai mahdollisesti yhteiskuntahistoriaa. Keksijät tekevät talous- ja sosiaalihistoriaa. Tutkijoiden työstä syntyy hiljalleen tieteenhistoriaa ja taiteilijat tuottavat taidehistoriaa. Niin kutsuttu yleinen historia, siis se mitä lapsille enimmäkseen opetetaan sekä peruskoulussa että lukiossa, on oikeastaan vallan historiaa. Kuka on pitänyt maapläntillä milloinkin komentoa, taistellut ketäkin vastaan ja niin edelleen. Vallan historia voisi olla vain yksi historia muiden joukossa. Mitä meistä kertoo se että se on yhteiskunnassamme tärkeintä historiaa? Miksi ala-asteikäisten on tärkeää oppia että Pähkinäsaaren rauha solmittiin 1323, mutta ei tarinaa siitä miten ihmiset oppivat ajattelemaan ja tulemaan keskenään toimeen ilman taruja ja jumaltuomioita?
Miksi aina sanotaan että historia auttaa meitä ymmärtämään nykyisyyttä, vaikka täsmällisempää olisi sanoa että historia taustoittaa ja antaa perustelut nähdä nykyisyys sellaisena kuin sen näemme? Miksi venytämme historiasta lineaarisen langan vaikka todellisuudessa aika on meri?


Miksi sotahistoriassa saa yliopistollista opetusta, mutta kukaan ei ole kuullutkaan rakkauden historiasta?

posted under , | 3 Comments

Sukupuolen ja tasa-arvon mysteereistä, osa III: Oikeuksista ja kunnioituksesta

Viime vuosina naisten esineellistämiseen on alettu vastaamaan yhteiskunnassamme toimivaksi havaitussa tasapäistämisen hengessä: esineellistetään miehetkin! Mainoksissa on jo alettu toisinaan paheksua vähäpukeisia naisia joilla ei ole mitään selvää yhteyttä myytävään tuotteeseen, mutta vähäpukeiset miehet ovat tuoreita, ironisiakin. Pikkujoulukaudella se voikin olla rouva johtaja joka käy soman mikrotuen pojan takapuoleen kiinni. Ja Hunksien tiirailu tyttöporukassa on hauskaa ja vapautunutta, kun taas silikoneilla pullistettuja strippareita ihaileva mies on säälittävä ja esineellistää naisia. Joko olisi aika unohtaa rasittava ihmisenä kehittyminen? Jos vain ymmärretään etteivät miehet sittenkään ole ihan täysivaltaisia moraalisia agentteja jotka voisivat ymmärtää hyvään pyrkimisen idean ja korjataan epätasa-arvo rohkaisemalla naisiakin käyttäytymään huonosti. Kutsutaan sitä rohkeudeksi, kun muuten tilaisuudet rohkeuden hyveen harjoittamiseen ovat niin vähissä –suurten kertomusten, miekkojen ja magian aika oli joskus ja ehkä se on taas kaukaisessa tulevaisuudessa, mutta meillä on ohjelmassa vain töitä yhdeksästä viiteen ja perjantaipullo.

Eikö parasta olisi jos ketään ei esineellistettäisi? Entä jos se havainto että olemme kaikki ihmislajin edustajia johtaisikin siihen että yrittäisimme kunnioittaa toisiamme persoonina sen sijasta että pyrkisimme mahdollisimman tasapuolisesti unohtamaan sen. Onhan tämä maailmamme sillä tavalla pielessä että oikein tekeminen on yleensä se vaikea vaihtoehto. Mutta miten se vaikuttaa siihen että hyvien asioiden tulisi olla olemassa?


Pohtiessani työkseni mikrobien itseisarvoa, intressejä ja moraalisia oikeuksia tuntuu aina vain kummallisemmalta että kohtelemme arkipäivässä omia lajitovereitamme välineellisesti, myydäksemme tuotteita tai vain piristäkseemme omaa mielialaa. Eikö luonteessa olisi vähän korjattavaa jos piristyksen saaminen päivään edellyttää toisen alentamista? Onko vastakkaiseen sukupuoleen kohdistuva seksismi todella niin suuri huvi ja elämän suola että sen eteen kannattaa uhrata omakin arvokkuus? Sehän se hinta nimittäin on. Ei ole kovin uskottavaa eikä johdonmukaista valittaa siitä että itsestä tehdään seksiobjekti jos seksiobjektit ovat oikein mukavia silloin kun itselle tarjoutuu tilaisuus nauttia niiden tarjoamista iloista. Eikö riitä että ihmisten kanssa voi leikkiä? Pitääkö heitä sen lisäksi välttämättä päästä kohtelemaan kuin leluja? Entä sitten ne jotka uskovat että heidän parhaat puolensa ovat ihan pinnalla, onko oikein tukea heitä uskossaan vai olisiko parempi yrittää löytää heistä jotakin kestävämpää hyvää?

Minkälaista maailmaa rakennan arvostellessani ihmisten viehättävyyttä ja palkitessani siitä että he onnistuvat ulkoisesti miellyttämään minua? Kantilaisittain voi kysyä, onko maailma jossa kaikki toimisivat näin sellainen maailma jossa itse haluaisin elää? Olisiko se maailma sellainen jossa toisia ihmisiä kunnioitetaan persoonina ja ehdottomasti? Olisiko se lempeä ja arvostaisiko se niitä inhimillisiä piirteitä jotka eniten parantavat maailmaa? Olisiko se kaunis? Tulisiko hauraiden ihmisten pyrkiä siellä täydellisyyteen hampaat irvessä vai tukisiko se tervettä itsetuntoa? Entä miten rakkaus –se oikea, jossa toinen asetetaan oman hyvän ja mukavuuden edelle- pärjäisi siellä? Olisiko sellaisessa maailmassa helppo kulkea kantaen sydäntään kädellään vai alkaisivatko ihmiset kovissa oloissa kasvattaa ympärilleen kuoria jotka toisinaan muodostuvat niin paksuiksi että niiden sisään tukehtuu?


Oikeuksia on helppo vaatia. Mutta vaatimusten toteutumista odotellessa voisi miettiä myös sitä, mitä oikeuksia itse toisille antaa, etenkin silloin jos kukaan ei niitä tule erikseen vaatimaan. Kukaan ei voi todella tietää, kuinka suuri hänen vaikutuksensa yhteiseen todellisuuteen lopulta onkaan. Jokainen kuitenkin tietää että jotakin vaikutusta elämällä aina on, ja vieläpä riippumatta siitä pysähtyykö asiaa erikseen ajattelemaan vaiko ei. Ympärilläni oleva maailma on suunnilleen sellainen kuin haluan vain noin parin tuhannen neliön alueella. Mutta kuljetan sitä maailmaa mukanani kaikkialla missä kuljen, missä suuni avaan, jokaisessa sanassa jonka kirjoitan. Jotakin aina revin tai rakennan. Ehkä en aina edes tiedä mitä olenkaan tekemässä. Kuitenkin minun olisi hyvä tietää edes mitä yritän kulloinkin rakentaa ja miksi.

Maalaispäiväkirja 13.10.2009

Ikkunasta näkyy... pimeyttä. Taivas on kuitenkin pilvinen joten tähtiä ei pääse havaitsemaan.

Tänään mietin... Olisiko kansallispuistojen perustaminen Marsiin hyvä idea jossain vaiheessa avaruusohjelmaa?
Miten mikrobien itseisarvo eroaa luonnonilmiöiden, maisemien ym. itseisarvosta?
Millaisia oikeusperiaatteita pitäisi soveltaa kanssakäymiseen älykkäiden alienien kanssa?

Toisin sanoen, olen uppoutunut kirjoittamaan seminaarityö/tieteellistä artikkelia.
Mietin myös, miksi kaikki parhaat tarinat ovat tosia vaikka olisivatkin fiktiota.

Olen iloinen siitä että... lääkärin mukaan olkapäässä ei ole (enää) mitään pahasti vialla. Olen iloinen myös takan lämmöstä ja Amerikanystävästä joka lähetti minulle persimonipuun siemeniä kokeiltavaksi.

Tänään meillä oli ruokana... minulle tähteitä: pastaa ja jauhelihakastiketta.

Päivän asu oli... Tällä hetkellä vihreä mekko & essu ja vaaleanruskea huivi. Päätin myös haluta huomiseksi kiharoita, joten minulla on päässäni ranskanletit jotka ovat minun mielestäni pöhköt ja puolison mielestä hauskat.

Tänään olen... lukenut tieteellisiä artikkeleita, tehnyt muistiinpanoja ja ajatellut. Pessyt ja lajitellut pyykkejä ja kuntoillut. En paljon muuta. Alkusyksyn sairasteluputken jäljiltä olen jäljessä kaikista mahdollisista aikatauluista, joten työasiat vievät kaikki liikenevät aivosolut. Lisäksi kuntoni on repsahtanut viikkokausien pakkolevon aikana, joten olen komentanut itseni kuntokuurille: loppuvuoden ajan ohjelmassa on tavanomaisen kolmen sijasta neljä viikottaista kuntoilukertaa. Voihan ähellys.

Aion... tehdä lähiaikoina paljon töitä. Ja kuntoilla sen neljä kertaa viikossa.

Aion mennä... huomenna yliopistolle. Ja tulliin. Ja ostamaan ompelutarvikkeita.

Luen... Thomas J. Craughwell: Barbaarien valloitusretket. Sain sen puolisolta lahjaksi viikonloppuna. Hän kyllä tietää mikä naista miellyttää.

Olen tekemässä... Ikuisuusristipistoa. Laskin pari päivää sitten että se on ollut työn alla kaksi vuotta eikä edes ihan puolessa välissä. Mutta kyllä se jonakin päivänä vielä valmistuu, aivan varmasti. Neuletakkikin olisi kesken, mutta en usko että olkapää vielä kestää niin painavien kappaleiden neulomista.

Toivon... onnettomuudet ja vastoinkäymiset alkaisivat jo olla loppumaan päin tältä erää. Tämä vuosi on ollut yhtä kivireen kiskomista. Onneksi pakanoiden vuosi loppuu Kekriin joka on ihan kohta. Sitten, marrasaikana alkaa hiljaisuudessa kypsyä uusi vuosi. Toivottavasti parempi, mutta ainakin uusi.

Toivon myös että saamme vanhan auton myydyksi tällä viikolla.

Talossa ja puutarhassa... on kaikki enemmän tai vähemmän kesken. Vammaisuuteni pitkittyessä olemme joutuneet uusjakamaan kotityöt. Pihatöiden uusjako on ollut tosi helppoa: joko ne ovat puolison hommia tai ne on jätetty tekemättä. Olosuhteisiin nähden kaikki on kuitenkin ihmeen hyvällä mallilla. Kun tekee sen minkä voi, tulee joskus saaneeksi aikaan yllättävän paljon.

Kuulen... puolison puuhastelevan ylhäällä. Pitänee hipsiä nukkumaan.

Parasta juuri nyt... Rammsteinin tuotanto, Turisas: Battle Metal ja kaikki muu reipas kuntoilumusiikki.

Viikonloppuna aion... mennä ympäristöterveyslautakunnan koulutusseminaariin.

Ihmeistä

Uskotko ihmeisiin? kysyi vanhempi nainen minulta. Hän katsoi minuun tiiviisti hillerinsilmillään, niin kuin vain voi katsoa keski-ikäinen nainen joka on pyöritellyt kysymystä mielessään koko luennon ajan. Niin kuin usein katsoo ihminen joka on saanut tilaisuuden kysyä eikä aio päästää hetkeä käsistään.

Minulla on kaulallani on aurinkokunnan synty. Sen fyysinen olomuoto on pieni koru joka on valmistettu kahdeksantoista karaatin kullasta. Missäpä oli koruni kulta ennen kuin se hautautui maan alle josta se kaivettiin esiin raaka-aineeksi Kalevalakorulle? Raskaat alkuaineet rautaan asti syntyvät tähdissä, mutta kullan tuottamiseksi maailmankaikkeuteen tarvitaan supernova. Massiivisen tähden kuollessa se sinkoaa uloimmat osansa avaruuteen käsittämättömän voimakkaassa räjähdyksessä. Tapahtumasta jää muistoksi neutronitähti tai musta aukko- ja tähtisumu, joka on raaka-ainetta seuraavalle tähtisukupolvelle. Ja raskaita alkuaineita aina kultaan asti, mitä ei käyttämättömässä kaasussa vielä ole. Aikanaan, sumu ehkä päätyy osaksi vielä suurempaa kaasupilveä. Gravitaatio alkaa vetämään sumun tiheimpiä kohtia yhteen kunnes lopulta syttyy uusia tähtiä jotka kantavat mukanaan muistoa siitä mikä oli ennen niitä.

Kävellessäni puutarhassa tähän aikaan vuodesta kumisaappaisiin tarttuu uskomaton määrä rapaa. En näe sitä, mutta se on täynnä mikroskooppista elämää: pikkuisia hajottajaeliöitä, bakteereita, leviä, jos jonkinlaista öttiäistä. 2000-luvun alussa kourallisesta multaa voi vallan hyvin löytää tieteelle tuntemattomia eliöitä. Niin vähän me vielä tiedämme. Niin suuri on maailma. Kaikkialla meitä ympäröi mikroskooppinen maailma joka on paljon monimuotoisempi kuin se maailma jonka silmämme tavoittavat. Se elää, kehittyy ja siinä sivussa ylläpitää meitäkin.

Ihminen on keskikokoinen älykäs olento. Apuvälineiden avulla voimme suhteellisen helposti nähdä sekä hyvin suuria että hyvin pieniä asioita. Meneillään olevassa näytelmässä nimeltä Maailmankaikkeuden elämäkerta olemme saaneet liput näköalapaikoille. Hetkeksi vain, mutta sellaiseen hetkeen josta näkee kauas niin ajassa kuin avaruudessakin. Ja näytelmä on interaktiivinen. Ajatustemme avulla emme voi ainoastaan nähdä kosmiseen horisonttiin asti ja alkeishiukkasten maailmaan vaan luomme myös omia maailmojamme: laulun, tarinan, logiikan ja tunteen avaruuksia. Ihminen ei ole ainoastaan havaitsija vaan historiallinen ja kulttuurinen havaitsija joka havaitessaankin kertoo omaa tarinaansa. Välillä jotkut meistä istahtavat tietokoneen kanssa sohvannurkkaan, leirinuotion ääreen tai rakastetun viereen sängynlaidalle myrskyisenä iltana ja piirtävät ilmaan pienen oven josta pääsee astumaan jonnekin aivan toisaalle.

Nainen odottaa vieläkin. Hajamielinen filosofi, onko niitä edes saatavana muunlaisina? Hymyilen ja sanon että ei, minä en usko ihmeisiin. Sitten selitän hiukan, sanon että uskomisessahan on kysymys dispositiosta sellaiseen josta ei ole tietoa tai luotettavaa kokemusta. Minä taas en muusta kuin ihmeistä paljoa tiedäkään. Puhuessani eteemme, ilmaan keskelle yliopiston käytävän hälinää, ilmestyy loistava viiva joka laajenee hetkessä oveksi. Viittaan naista seuraamaan perässäni kun astun siitä. Aivan niin kuin teen harva se päivä.

Onni on kurpitsamaa

Kaikki onnelliset ihmiset eivät kasvata kurpitsoita. Mutta toisaalta on hyvin vaikeaa kasvattaa kurpitsoita tulematta onnellisemmaksi.

Kurpitsoiden kasvattaminen ei ole yhtään vaikeaa. Tarvitaan vain vähintään vuoden verran muhinut lehtikomposti ja kurpitsan siemeniä. Vahvempi lannoite, kasvihuone ja hellä hoito kasvattavat satoa, mutta eteläisessä Suomessa pärjää vähemmälläkin.
Periaatteessa kurpitsaa voi kasvattaa myös kasvimaalla. Meillä kokemukset ovat kuitenkin olleet huonoja: taimille saa olla selkä vääränä kantamassa kompostia ja silti ne näyttävät pieniltä ja nälkiintyneiltä. Paahdekin vaivaa avoimella paikalla, ja siinä tapauksessa että kurpitsat vastoin kaikkea todennäköisyyttä innostuisivat kasvamaan, ne valloittaisivatkin alta aikayksikön koko kasvimaan. Lehtikompostikasa sen sijaan on sopivan syrjässä, puolivarjossa ja se koostuu pelkistä ravinteista. Kuivuuskaan ei ala helposti vaivata. Eikä sille yleensä ole kesän aikana parempaakaan käyttöä. Sinne siis.

Kurpitsa on tavattoman monimuotoinen vihannes, ja ensimmäinen vaikeus tuleekin jo siinä vaiheessa kun pitäisi päättää, millaisia kurpitsoita haluaisi kasvattaa. Jättiläisiä, pienen pieniä vai jotakin siltä väliltä? Oransseja, keltaisia, valkoisia vaiko kenties kirjavia? Entä minkä muotoisia? Meidän kompostiimme mahtuu nipin napin kahta laatua. Tänä vuonna päädyimme ankaran harkinnan päätteeksi oranssiin keskikokoiseen peruskurpitsaan ja turbaaninmuotoisiin kirjaviin kurpitsoihin. Siemenet hankitaan hyvissä ajoin ja kylvetään sisällä jossa ne yleensä itävät heti kun selkänsä kääntää.

Sitten odotetaan. Söpöt pikkutaimet kasvavat hiljalleen isoiksi kasveiksi, sitten ne venyvät valtaviksi trooppisiksi liaaneiksi jotka tarttuvat kaikkeen minkä kiinni saavat. Ne alkavat kurottaa lonkeroitaan kotikompostin ulkopuolelle. Niistä kasvaa hyvin outoja kasveja. Aristoteleen mielestä kasveillakin on sielu. Hän kutsui sitä vegetatiiviseksi sieluksi ja määritteli sen päämääräksi kasvamisen. Alkusyksystä kurpitsoita katsellessa ei voi yhtään epäillä etteikö Aristoteles olisi ollut oikeassa tässäkin asiassa- kurpitsat ovat selvästi suurisieluisia otuksia. Ja niiden tarmo toteuttaa telostaan on hurja.


Kesän edetessä kurpitsoihin ilmestyy suuria keltaisia kukkia. Aikanaan, muutamaan kukkaan alkaa kehittyä hedelmä joka alkaa kasvaa. Ja kasvaa. Dill’s Atlantic Giant- lajike, jonka siemeniä saa tilata esimerkiksi Thompson & Morganilta, kasvaa kymmenien kilojen painoiseksi hirviöksi. Meillä on toistaiseksi levottomista puheista huolimatta päädytty hankkimaan vähän maltillisemman kokoisia lajikkeita. Tänä vuonna suurin tupaan kannettu yksilö painoi kahdeksan ja puoli kiloa. Sekin on aika komea kaveri mutta kulkee vielä kevyesti kompostista keittiöön.

Kurpitsojen maailmanvalloitus loppuu tylysti viimeistään ensimmäiseen hallayöhön. Suurten lehtien nuupahdettua on aika kerätä sisään kaikenkokoiset hedelmät. Raa’at kurpitsat pääsevät kypsymään huoneenlämmössä, kypsät yksilöt päätyvät puukon alle. Kurpitsojen hedelmäliha on tavattoman monikäyttöistä. Unohtakaa kaupan etikkainen pikkelsi! Miten olisi joulunmakuinen kurpitsapiiras, lempeä kurpitsakeitto tai pienet täytetyt kurpitsat? Siemenetkin voi ottaa talteen. Pestyinä ja kuivattuina ne sopivat hyvin leivontaan tai pikkunaposteltavaksi. Kaupasta ostettuna kurpitsansiemenet näyttävät olevan vielä arvokkaampia kuin itse kurpitsat. Kun kurpitsa on koverrettu tyhjäksi ja hedelmäliha on kadonnut parempiin suihin, siitä irtoaa vielä viimeinen hupi piristämään synkkiä syysiltoja. Tyhjäksi koverrettuun kurpitsankuoreen kaiverretaan huolellisesti leveä irvistys. Sitten kurpitsa saa sisälleen kynttilän ja pääsee portinpieleen ilahduttamaan ohikulkijoita.

Vakavia vaatepohdintoja

Uudet farkut maksavat noin 100 euroa, ehkä hiukan enemmän, ehkä reilusti vähemmän jos ne löytää halpahallista. Tähän hintaan sisältyy näin pikaisesti ajateltuna ainakin: materiaalikulut ( kuten kangas joka on ensin kudottu, värjätty ja kuljetettu tehtaaseen, lanka, napit ja niitit), työvoimakulut kuten suunnittelijoiden, mallimestarien, hallintoväen, leikkaajien ja ompelijoiden palkat, tehtaan ylläpitokulut, kuljetuskustannukset tehtaasta tukkuliikkeeseen ja sieltä edelleen kuluttajien ulottuville vähittäismyymälään. Sitten kun vaate ylittää Suomen rajat, hintaan sisältyvät myös verot ja tullimaksut ja voimme olla lähes varmoja siitä että tuotantoketjussa mukana olevat ihmiset tekevät työskentelevät suomalaisen lain mukaisissa olosuhteissa ja heille maksetaan kohtuullista palkkaa. Myös tukku- ja vähittäisporras saavat myyntihinnasta voittoa. Kysymys: kuinka suuri osa vaatteen lopullisesta hinnasta menee sen valmistajille? Entä voiko siitä osuudesta raapia eettisesti kestävissä oloissa ja laillisen työajan puutteissa kasaan kohtuullisen palkan? Jos vaate on tehty ekopuuvillasta, se on yleensä hiukan kalliimpi kuin vastaava ei-ekologinen vaate. Luonnonmukainen tuotanto on yleensä tehotuotantoa kalliimpaa, joten hintaero selittyy tällä. Mutta ovatko luonnonmukaisista materiaaleistakaan valmistetut vaatteet tehty eettisesti kestävissä olosuhteissa? Paljonko vaatteet maksaisivat jos ne olisi tuotettu alusta asti eettisesti kestävällä tavalla, edes suurimmaksi osaksi?

Olen kuullut että hyvin pukeutuminen on tapa kunnioittaa kanssaihmisiä. Mutta keitä ovat ne kanssaihmiset joita pukeutumisen on tarkoitus kunnioittaa? Vaatteiden valmistajia? Niitä joilla on elämässään vaikeaa eikä ehkä varaa tai aikaa ylläpitää tyylikästä habitusta? Niitä jotka kaipaisivat kanssaihmisiltään tukea ja lämpöä vai niitä jotka kaipaisivat pikemminkin opetusta etiikan perusteista? Ovatko he niitä jotka voivat hyödyttää minua vai niitä joita minä voisin hyödyttää? Kun asiaa pohtii, vakuuttuu kyllä siitä että on tosiaan olemassa monia ihmisiä joiden maisemaa yksinkertainen pukeutuminen, näkyvä vastalause konsumerismille, ei kaunista. Mutta luulen että jos maailman ihmiset pistettäisiin riviin, löytyisi sittenkin aika paljon enemmän niitä joita se kunnioittaa erinomaisen hyvin. Jos uskomme että kaikilla ihmisillä on yhtäläinen ihmisarvo, tällä pitäisi kai olla merkitystä...

Piristystä harmaaseen työpäivään: bento

Huomenna on maanantai, ja minä aion olla viimeinkin niin terve että selviydyn yliopistolle. Mukaan pakkaan lounaan josta saan sekä ruokaa että silmänruokaa. Etenkin synkeämpinä ja sateisempina päivinä jälkimmäinen on erityisen tärkeää!

Bento on japania ja tarkoittaa sekä japanilaista eväslaatikkoa että siinä kannettavia eväitä. Periaatteessa bentolounaan voi pakata mihin tahansa eväsrasiaan, mutta ainakin minusta oikeiden bentotarvikkeiden käyttäminen on sekä kätevämpää että hauskempaa.Pieneen laatikkoon pakataan tiivis, terveellinen ja mahdollisimman esteettinen lounas. Sanotaan että benton yläkerrasta (suurempi laatikko) tulisi täyttää 2/3 hiilihydraateilla ja 1/3 pääruualla. Minun sunnuntaiaterialta tähteiksi jääneet perunamuussini ja poroni on kuvassa aseteltu tämän periaatteen mukaan, joskin vähän tylsästi. Kuvasta ei näy kovin hyvin, mutta ruokalajit on erotettu toisistaan muovisella välilehdellä joka estää ainesten sekoittumisen.

Photobucket
Alemmassa osastossa kulkevat salaatti ja jälkiruoka: puolukoita, viinirypäleitä, pieni porkkana ja jälkiruuaksi pähkinöitä, suklaarusinoita ja kuivattuja kirsikoita.

Laatikko kootaan kompaktiksi paketiksi. Päällimmäisen kannen alle mahtuvat pienet syömäpuikot tai haarukka ja ksylitolipurkat. Bentolaatikoita on olemassa monenlaisia, itse olen ostanut kaikki bentotarvikkeeni eBaysta. Bentolaatikoita ostaessa kannattaa huomata myös etteivät kaikki myytävät laatikot kestä mikroa tai konepesua. Myös laatikkojen kokojen kanssa saa olla tarkkana: saatavilla on lähinnä pieniä (n.550 ml) tai olemattoman pieniä laatikoita. 550 ml:n laatikkoon mahtuu riittävä lounas, jos laatikon täyttää japanilaisen tiiviisti. Itse en ostaisi tämän pienempää.

Photobucket

Lopuksi rasia pakataan pikkuiseen pussiin. Ja sitten vain pussi jääkaappiin odottamaan aamua.
Photobucket

posted under | 11 Comments

Pelastakaa johdonmukaisuus

Suomalainen wikipedia määrittelee parodian seuraavasti:

Parodia eli ivamukaelma on huumorin alalaji.

Parodia on ivallinen, piikittelevä, liioitteleva tai koominen toisen (yleensä tunnetun ja vakavan) teoksen jäljitelmä (myös pienet epäsuorat viittaukset riittävät). Alkuperäinen teos tehdään naurunalaiseksi. Parodia voi kohdistua myös johonkin lajityyppiin, jolloin irvaillaan lajityypin kliseille. Toisaalta moniakin asioita voi parodioida, kuten jonkun elämäntyyliä.
Parodia muistuttaa satiiria, mutta pääero lienee, että parodialla tarkoitetaan yleensä humoristista mukaelmaa teoksesta, kun taas satiirilla viitataan humoristiseen mukaelmaan reaalimaailmasta. Esimerkiksi satiirinen elokuva käsittelee jotain yhteiskunnallista ilmiötä tai henkilöä, kun taas parodinen elokuva käsittelee jotain toista elokuvaa tai lajityyppiä. Merkitykset ovat kuitenkin osittain sekoittuneet ja parodiaa käytetään myös satiirin merkityksessä ja kääntäen.


Helsingin käräjäoikeuden mukaan Wikipedia on väärässä muun muassa väittäessään että parodia voi kohdistua muuhunkin kuin viihteeseen. Se langetti nettiaktivisti Matti Nikille tuomion Pelastakaa Lapset ry:tä parodioivan nettisivun tekemisestä. Sivustolla Nikki toi parodian keinoin esiin että Pelastakaa Lapset ry. mahdollisesti syyllistyy laittomuuksiin rohkaistessaan ihmisiä levittämään lapsipornoa lähettämällä yhdistykselle linkkejä siihen. Edelleen, Nikki kiinnitti huomiota siihen että Pelastakaa Lapset ry. ottaa vastaan nettivihjeitä lapsipornosta, mutta toisin kuin poliisiviranomaisella, sillä ei ole velvollisuutta ryhtyä tutkimaan saamiaan ilmoituksia tai ryhtyä muihinkaan toimenpiteisiin tietoonsa tulleiden laittomien sivustojen sulkemiseksi ja syyllisten saattamiseksi vastuuseen. Ainakin minun korviini Pelastakaa Lapset ry:n toiminta on siis vähintäänkin arveluttavaa. Jos yhdistys markkinoi vihjepalveluaan sen sijaan että kannustaisi ihmisiä ilmoittamaan rikosepäilynsä poliisille, toiminta saattaa pahimmillaan johtaa siihen ettei tapahtunut rikos tule poliisin tietoon. Erityisen moitittavaksi tilanteen tekee se että puheena olevat rikokset saattavat olla hyvinkin törkeitä ja kohdistuvat lapsiin. Kansalaisaktivisti Nikki huomasi siis tämän ongelman ja päätti tehdä asialle jotakin. Hän valitsi keinokseen parodiasivuston ”pelastakaa pedofiilit” tekemisen. Helsingin käräjäoikeus toteaa sivustosta:

”Hänen julkaisemansa sivusto on sisällöltään sellainen, että sitä ei voi pitää parodiana, vaan sivuston tehneen X:n työtä ja Pelastakaa Lapset ry:n toimintaa halventavana. Sen vuoksi Nikin epäonnistunut parodiatarkoitus ei poista hänen menettelynsä rangaistavuutta.”

Tietääkseni ainakin Helsingin Yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta on tehnyt jo kauan hartiavoimin työtä sen eteen että ”katsomisperustelut” saataisiin juurittua pois suomalaisesta oikeudesta. Katsomisperustelusta esimerkiksi käy erinomaisesti vaikka yllä oleva ”ei voi pitää parodiana…”. Kuka ei voi pitää Nikin sivua parodiana? Miksei voi? Jos katsomisperustelu taas yrittää sanoa ettei kukaan voi pitää Nikin sivustoa parodiana, se esittää universaaliväitteen jonka todeksi osoittaminen on toivotonta. Esimerkiksi käsilläolevassa tapauksessa riittää että löydämme jostakin, vaikka Kongon viidakosta, yhdenkin ihmisen jonka mielestä sivusto on parodia. Se riittää kaatamaan universaali-ilmauksen ”kukaan”. Kysymys ”Kuka ei voi pitää sivustoa parodiana, ja millä perusteella tämä joku uskoo olevansa relevantti auktoriteetti?” jää auki. Mutta annetaan oikeuden jatkaa.

“Pelastakaa Pedofiilit internetsivusto loukkaa tekijänoikeuden omistajan Pelastakaa Lapset ry:n internetsivuston ja sivujen tekijän X:n taloudellisia ja moraalisia oikeuksia saattamalla teoksen yleisön saataviin ilman asianomistajan lupaa sekä halventamalla teoksien taiteellista arvoa sekä halventamalla Pelastakaa Lapset ry:n Internetsivuston sisällön tarkoitusta liittämällä sivuston sisällön alkuperäiselle sivustolle vastakkaisia arvopäämääriä sisältävään Pelastakaa Pedofiilit sivustoon. “

Tekijänoikeuslaissa tunnetaan viisi moraalista oikeutta. Ne ovat: isyysoikeus (myös alkuperäinen tekijä on mainittava kappaleiden valmistamisen yhteydessä), respektioikeus (tekijä voi vastustaa mielestään loukkaavaa teoksen uudelleenkäyttöä), luoksepääsyoikeus (tekijän oikeus päästä katsomaan jo luovutettua teostaan), katumisoikeus (tekijän tietyt mahdollisuudet vaikuttaa teokseen sopimussuhteessa muuttuneiden olosuhteiden takia) ja klassikkosuoja (teoksen suoja väärältä tai loukkaavalta käytöltä silloin kun tekijän perikunta ei vaivaudu sitä tekemään). Näistä oikeuksista tulisi käsilläolevassa tapauksissa kysymykseen lähinnä respektioikeus. Ongelma on kuitenkin ilmiselvä: parodia, siis Nikin sivu, ei ole mitenkään itsestään selvästi ”teoksen uudelleenkäyttöä”, vaan voidaan perustellusti argumentoida että parodia on itsenäinen teos. Parodiaan taiteenlajina kuuluu olennaisesti se että parodia läheisesti muistuttaa kohdettaan mutta vääristelee sitä. Siispä, se että Nikin sivu muistuttaa kohdettaan ei todista sitä että Nikki uudelleenkäyttää teosta (mitä voisi olla esimerkiksi alkuperäisen teoksen esittäminen loukkaavassa asiayhteydessä), etenkin kun hän on selvästi ilmoittanut että hänen teoksensa on luonteeltaan parodia.

Onko Nikin rikos siis se että hän on tehnyt huonoa parodiaa? Onko nykyään rikollista alittaa tietty taiteellinen taso? Jos on, on kysyttävä kuka tai ketkä määrittelevät teoksilta vaadittavan minimitason ja minkälaisessa menettelyssä. Onko jokaisen taideteoksen taso vastaisuudessa määriteltävä ennen kuin se voidaan saattaa yleisön saataville, vai koskeeko vaatimus vain parodioita? Onneksi Effi ry:llä on tähänkin jo ehdotus, joka vaikuttaa hyvältä lähtökohdalta.

Oikeuden mukaan Pelastakaa Lapset ry:tä ja alkuperäisen sivun tekijää halventaa myös se että heidän sivustonsa sisältö on liitetty ”vastakkaisia arvopäämääriä sisältävään Pelastakaa Pedofiilit sivustoon.” Mutta kenen päämäärät nyt ovatkaan vastakkaisia ja mille? Jos Nikki olisi pedofiili, hänen vakavissaan tekemänsä sivun arvopäämäärät olisivat vastakkaisia Pelastakaa Lapset ry:n sivun arvopäämäärille. Tämä tulkinta ei voi olla mitenkään relevantti, koska kukaan ei ole koskaan edes väittänyt että Nikki olisi pedofiili. Jos Nikki ei ole pedofiili, hänen sivunsa on siis lähtökohtaisesti parodia, toisin sanoen hän ei ole tarkoittanut sitä tulkittavaksi kirjaimellisesti. Parodian tarkoituksena voi olla herättää keskustelua havaitusta yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Jos tämä on Nikin arvopäämäärä, Pelastakaa Lapset ry:n vastakkaisen arvopäämäärän täytyisi siis olla keskustelun hiljentäminen mahdollisesta yhteiskunnallisesta epäkohdasta. Millä perusteella jälkimmäinen päämäärä ansaitsee oikeuden suojelua? Kolmannen vaihtoehdon premissit ovat että 1) Nikki ei ole pedofiili vaan hänen aikeensa ovat kunnialliset, ja 2) että Pelastakaa Lapset ry:n arvopäämäärä on lasten edun edistäminen. Tällöin ei ole olemassa vastakkaisia arvopäämääriä vaan molemmat osapuolet ajavat samoja hyviä. Miten Nikki siis voidaan tuomita olemattoman (siis vastakkaisten arvopäämäärien) esittämisestä?

Oikeuksista puheen ollen, mieleeni nousevat jonkun oikeustieteen professorin tarinat jostakin normihierarkiasta. Muistaakseni juttu meni niin että sananvapaus on perustuslaissa turvattu perusoikeus ja siten tavallisten lakien tasolla säädetyt oikeudet –kuten tekijänoikeus- ovat alisteisia sille. Alemman tasoisia säädöksiä tulisi siis tulkita siten että ne ovat sopusoinnussa ylemmän tason säädösten kanssa. Siis, esimerkiksi tekijänoikeuslakia tulisi tulkita siten ettei tulkinnassa vaaranneta kansalaisten perustuslaillista oikeutta sananvapauteen ja jos tilanne on sellainen että ristiriidassa ovat tekijänoikeus ja sananvapaus, tulisi tuomioistuimen painoarvopunninnassaan painottaa sananvapauden turvaamista ja vastaavasti tulkita tekijänoikeuslakia suppeammin.

Lopuksi, esitän kiitokset tekstin tarkistaneelle Juristiystävälle. Olen sinulle siiderin velkaa!

Uskonrauhaa vai ihmisrauhaa?


Professori Kimmo Nuotio esitti eilen Helsingin Sanomissa, että rikoslain uskonrauhapykälistä tulisi luopua. Ajatus on erittäin kannatettava. Uskonrauha on kummajainen lakien joukossa: se suojelee ihmisten intressien sijasta tiettyjen ihmisten tiettyjä ajatuksia. Uskonrauhapykälien suojasta pääsevät nauttimaan vain jotkut etuoikeutetut uskonnot, eivät suinkaan kaikki pyhät käsitykset ja katsomukset. E
simerkiksi hannunvaakunan häpäisijää ei voi uskonrauhapykälien nojalla tuomita, koska suomenusko ei kaikessa epämääräisyydessään täytä suojeltavan uskonnon tunnusmerkkejä. Veikkaan, että sama ongelma olisi edessään wiccoilla jotka haluaisivat haastaa jonkun oikeuteen Suuren Sarvipään pilkasta ja aasainuskoisilla jotka haluaisivat perätä yhteiskuntaan enemmän Thorin kunnioitusta. Lakitekstin perusteella on pääteltävä että esimerkiksi pienet pakanauskonnot joko eivät ole oikeita uskontoja (mikä alkaa jo ihan oikeasti olla loukkaava ajatus) tai vaihtoehtoisesti että uskonnon kunnioitettavuus riippuu täysin sen yhteiskunnallisesta merkittävyydestä. Siis vahvat ansaitsevat suojaa, pienet eivät. Tällä logiikalla esimerkiksi kristittyjen syrjiminen muinaisessa Roomassa oli sekin aivan ok, ja roomalaiset keisarit olivat oikeassa puolustaessaan tiukasti valtakunnan vakiintunutta uskontoa. Olivatko kristittyjen marttyyrien kohtalot traagisia siksi että heitä kohdeltiin julmasti vai siksi että myöhemmin kristinuskosta kehittyi maailmanuskonto joka on kyennyt puolustamaan kannattajiensa pyhiä käsityksiä myös voimakeinoin?

2000-luvun keskusteluissa uskonrauhapykäliä selitetään mielellään sekulaarisin, ihmiskeskeisin termein. Mutta 1600-luvun tienoilla ajateltiin Ruotsi-Suomessakin että maallisen vallan tuli rangaista ihmisiä jumalallisten lakien rikkomuksista ankarasti, koska muussa tapauksessa jumala saattaisi vihastua koko kansakuntaan. Jos näin pääsisi käymään, viattomatkin kansalaiset joutuisivat maksamaan siitä ettei yhteiskunta puuttunut –tai että se puuttui liian löperösti- jumalaan kohdistuviin loukkauksiin. Esivalta oli ihmisen ja kiivasluonteisen jumalan välissä. Tänäkin päivänä maassamme on profeettoja joiden mukaan kaikenlaiset kansaa kohtaavat vastoinkäymiset johtuvat kansan syntisyydestä. Kiukustuneen jumalan saa leppymään vasta kun lainsäädäntöön kirjataan rangaistukset paitsi toisten ihmisten intressien, myös uskonnollisperäisten moraalikäsitysten loukkauksista (ja kyllä, moraalikäsityksiä voi oikein hyvin perustella muillakin kuin viime kädessä uskonnollisiin arvoihin palautuvilla argumenteilla). Mutta jos jotakuta jumalaa loukkaavat vaikkapa allekirjoittaneen tekemiset tai sanomiset, Hän voi koska hyvänsä käyttää supervoimiaan ja vaikka pudottaa päähäni kuuman kiven. Kyllä niitä tuossa lähiavaruudessa riittää. Tai, viimeistään kuolemani jälkeen suivaantunut jumala voi heittää minut niskasta kärsimään jotakin tuskallista, pitkäkestoista ja innovatiivista rangaistusta. Mihin siis kukaan itseään kunnioittava jumalolento kaipaa maallisen lain suojelua? Aivan erityisesti en ymmärrä sitä miten jumalolento joka tarvitsee tuekseen talikkojaan heiluttavia fanaatikkoja ja rovioita rakentelevia inkvisiittoreita voisi olla hyvä, mahtava tai mitään muutakaan sellaista minkä puolesta pienen ihmisen todella kannattaisi pistää itsensä likoon. Miksi siis jumalan kannattajien olisi osoitettava uskollisuuttaan jumalalle nimen omaan sortamalla lajitovereitaan? Eikö uskonnoissa ole yleensä kyse siitä että ihmiset kapuavat turvaan jumalten kämmenille, ei toisin päin?

Nykykäsityksen mukaan lain taustalla on kuitenkin ennen kaikkea kaunis ajatus yhteiskuntarauhan turvaamisesta. Uskonto on kiistatta erityisen tunteita herättävä aihe, ja siksi on lainsäätäjä aikanaan nähnyt hyväksi säätää lain uskonrauhan turvaamiseksi. Ajatus kuitenkin ontuu pahasti. Ensinnäkin, se sisältää ajatuksen siitä että uskonnollinen tuohtumus on jollain tavalla pätevä ja ymmärrettävä syy käyttäytyä tavalla joka muuten olisi tuomittavaa. Mutta miksi tiettyjen uskonnollisten uskomusten pitäisi nauttia suojaa jota esimerkiksi poliittiset, urheilua tai seksuaalisuutta koskevat mielipiteet eivät nauti? Kyllä nekin herättävät monissa suuria tunteita ja jopa lietsovat väkivaltaa. Ihminen joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä oikeuttaen sen fanaattisilla uskomuksilla ei kaipaa ymmärrystä ja päähän taputusta yhtään sen enempää kuin jalkapallohuligaani jonka kotijoukkue on hävinnyt. Jos fanaatikko ei voi hillitä itseään, hän kaipaa kurinpalautusta, ei ymmärrystä siinä tapauksessa että hänen fanaattisuutensa taustalla on uskonto eikä urheilu. Pesäpallomailasta päähänsä saaneeseen uhriin kun sattuu aivan yhtä paljon, olipa vihateon taustalla minkä lajin fanaattisuus hyvänsä.

Kuten alussa jo tuli ilmi, tänä päivänä on hyvin vaikea määritellä, mitkä katsomukset ovat uskontoja. Pitäisikö jotkut katsomukset –kuten humanistinen arvomaailma- rinnastaa uskontoon, vaikka niihin ei sisällykään perustavia metafyysisiä väitteitä? Entä miksi ateistin vakaumus jonka mukaan jumalia ei ole, ei ansaitse lain suojaa vaikka se on täsmälleen samanlaatuinen metafyysinen näkemys kuin "On olemassa yksi, kaikkivaltias Jumala."
Jos päätämme että kaikkia katsomuksia on kunnioitettava tasapuolisesti eikä kenenkään pyhiä käsityksiä saa tarkoituksella herjata –olipa uskon kohteena sitten Jahve tai Lentävä Spagettihirviö- ajaudumme äkkiä vakaviin käytännöllisiin ongelmiin. Eri uskontojen pyhät arvot ja totuudet kun ovat usein ristiriitaisia, ja etenkin silloin kun on kyse monoteistisista uskonnoista (joiden piiriin lasken myös militantin ateismin), on ainakin pidemmän päälle hyvin vaikeaa kumarrella yhteen suuntaan ilman että tulisi pyllistäneeksi toisaalle. Koska tasavertaisuus on yhteiskuntajärjestyksemme keskeinen hyve, on vaikeuksien suo vältettävä toisella tapaa: rauhan ja kunnioituksen on kohdistuttava ihmisiin, ei ideoihin tai aatteisiin. Jos emme voi tasapuolisesti kunnioittaa kaikkia käsityksiä pyhästä, on meidän oltava tasapuolisesti kunnioittamatta niistä yhtään.

Ehdotan, että uskonrauha korvattaisiin maassamme sellaisella vanhanaikaisella käsitteellä kuin hyvät tavat. Hyviin tapoihin kuuluu muun muassa hienotunteisuus, kyky käydä asiallista –myös kriittistä- keskustelua ja toisten ihmisten kunnioittaminen persoonina. Esimerkiksi, uskovaisten leimaaminen typeriksi sen perusteella että he ovat uskovaisia, ei ole hyvätapaista juuri siitä syystä että ryhmäidentiteetillä leimaaminen on epäkunnioittavaa yksilöitä kohtaan. Toisin kuin uskonrauha, hyvät tavat voivat kohdistua vain ihmisiin. Luullakseni se kuitenkin riittää.


Uskonrauhapykälien poistaminen rikoslaista ei lisäisi kenenkään oikeuksia kohdella muita ihmisiä huonosti. ”Pyhien arvojen herjaaminen loukkaamistarkoituksessa” on epäselvä ilmaisu. Miten se eroaa henkilöön tai kansanryhmään kohdistuvasta loukkauksesta? Toisaalta, miten ”loukkaamistarkoitus” näytetään toteen esimerkiksi silloin kun herjaavaksi tulkittavissa olevan väitteen esittää joku jonka tarkoitus on keskustella kriittisesti jonkun pyhänä pitämästä asiasta tai herättää tunteita taiteen keinoin? Intentioiden ja ideoiden todistelu on niin epämääräistä puuhaa että lopputuloksessa on lähes mahdotonta päätyä lainkäytön ihanteena olevaan selkeyteen. Tämä taas on ongelma oikeuden ennakoitavuuden kannalta. Miten kansalainen voi tietää mielipidettään ilmaistessaan, seuraako siitä rangaistus vai ei, jos teon rangaistavuus riippuu niinkin epämääräisestä seikasta kuin siitä miten joku saattaa hänen intentionsa tulkita? Ja jos hän ei tätä tiedä, miten hän voi toteuttaa sananvapauttaan vapaasti ja täysimääräisesti jos keskustelun aiheena on uskonto?

Julkista keskustelua yhteiskunnassa vallitsevista arvoista –joihin myös kuuluvat uskonnollisperäiset moraalikäsitykset- on voitava käydä avoimesti. Uskonnollisia(kin) uskomuksia ja instituutiota –etenkin yhteiskunnallista valtaa käyttäviä instituutioita- on pystyttävä kritisoimaan yleisellä tasolla. Tilanne on tämän päivän Suomessakin vielä se että eräät uskonnolliset yhteisöt ovat merkittäviä yhteiskunnallisen vallan käyttäjiä joiden arvot ja tekemiset koskettavat myös toisuskoisten ja uskonnottomien arkea. Yhteiskunnallinen keskustelu on pitkälti arvokeskustelua, ja jos jonkun keskustelun osapuolen arvot nauttivat sellaista erityistä suojaa jota jonkun toisen osapuolen arvot eivät nauti, tilanne on epäreilu. On yhteiskunnan -ja sitä kautta kaikkien sen jäsenten- omassa parhaassa intressissä huolehtia kansalaisten yhdenvertaisuuden mahdollisimman täydellisestä toteutumisesta lainsäädännössä. Asioista keskusteleminen perinpohjaisesti, ei niistä vaikeneminen, on se mikä vie yhteiskuntia eteenpäin.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments