Missä olisi se suuri luuta?

Jos minun pullataikinani paisuisivat samaan tahtiin kuin valtakunnallisen hyvävelikerhon rahoitussotkut, voisin tarjoilla lauantaisin lämpimäisiä koko Virkkalalle. Kansanedustaja Jyrki Kasvi oli viisas kysyessään jo pari paljastusta sitten blogissaan, kuka enää jaksaa uskoa siihen että kaikki on jo nähty. Ilmassa on monia hyviä kysymyksiä. Onko kyse median ajojahdista? Millaisia väärinkäytöksiä on tapahtunut? Ja sitten on se suuri kysymys: mitä nyt pitäisi tehdä? Toisaalta pitäisi malttaa ottaa rauhallisesti, toisaalta tilanne on se että maan tapa on suursiivouksen tarpeessa. Onko vaalirahojen palautus muuta kuin kosmetiikkaa siinä vaiheessa kun vaalit on jo käyty ja rahat ovat siten tehtävänsä tehneet? Toisaalta: onko oikein vaatia päivänpoliitikkoja henkilökohtaiseen vastuuseen siitä että he ovat toimineet hiljaisesti hyväksytyn ja vakiintuneen maan tavan mukaan, vaikka siinä tavassa olisikin korjaamisen varaa? Jos näin tehdään, pitäisi tasapuolisuuden nimissä vetää tilille myös aikaisemmat poliitikkopolvet. Entä mitä saadaan tilalle jos nykyinen vaalirahoitusmalli romutetaan? Miten varmistamme että tulevaisuus on parempi? Jos vaalikampanjointi on hoidettava puolueen perusrahoituslähteiden –siis puoluetuen ja jäsenmaksujen- voimalla, vakiintuneet vanhat puolueet voittavat ja uusien puolueiden nousu poliittiselle kartalle vaikeutuu entisestään. Jos taas ehdokkaiden odotetaan maksavan kampanjakulunsa omasta pussistaan, etulyöntiasemaan pääsevät rikkaat ja ne jotka ovat jo ennestään julkisuuden henkilöitä. Millainen rahoitusmalli mahdollistaisi, tai peräti kannustaisi kyvykkäiden ja vastuullisten henkilöiden valtaan pääsyn?

Kun meillä aletaan siivoamaan jotakin oikein sotkuista paikkaa, se tyhjennetään ensin, kuurataan sitten ja lopuksi tavarat lajitellaan takaisin paikoilleen tai pois pantaviksi. Minusta alkaa vähitellen tuntua siltä että tätä metodia sopisi kokeilla eduskunnassakin. Miten eduskunta jonka luottamus rakoilee pahasti voisi säätää pikavauhdilla tehokasta lakia joka puuttuu osin säätäjiensä omiin väärinkäytöksiin? Entä uskooko joku että ennenaikaisista vaaleista säästyvät rahat ihan todella käytettäisiin laman torjuntaan, vanhusten hoitoon ja muihin yleishyödyllisiin tarkoituksiin? Jos eduskunta hajotetaan, menee pesuveden mukana varmasti jokunen hyväkin edustaja. Ehkäpä he löytävät tiensä takaisin siinä vaiheessa kun kaikki on inventoitu. Täytyy vain toivoa että äänestäjät ovat ensi vaaleissa viisastuneet niin että pyrkivät löytämään itselleen suoraselkäisiä, valtioviisaita ehdokkaita, sittenkin vaikka sellaisilla ehdokkailla ei olisikaan suurimpia ja kiiltävimpiä mainoksia.

Isot herrat tekevät isoja rötöksiä, mutta kaiken keskellä pitäisi muistaa että äänestäjällä (ja äänestämättä jättävällä) on demokraattisessa järjestelmässä myös oma pieni mutta luovuttamaton poliittinen vastuunsa. Edes kepuloivaa rehuveljeä ei saa mikään raha vallankahvaan kiinni elleivät äänestäjät äänestä. Nyt on ennen muuta hyvä hetki miettiä, millä kriteereillä seuraavissa vaaleissa äänestäisi. Jos ei tiedä ketään jonka arvostelukykyyn ja suoraselkäisyyteen voisi luottaa, voi edelleen miettiä pitäisikö itse aktivoitua ja pyrkiä ehdolle. Ehkä tämän päivän politiikassa rehellinen ihminen on uhanalainen laji, mutta kuten uhanalaisten lajien kanssa yleensä on, jonkinlainen moraalinen vastuu sen säilymisestä on meillä kaikilla.

posted under , | 0 Comments

Alkusyksy kuvina

Aina minä huolehdin siitä riittääkö ajatuksia kaikkialle sinne minne pitääkin. Sitten kirjoittamisen suureksi esteeksi kehittyy olkapäävamma... Sitä olen siis potenut viime viikot, eikä loppua näy. Tällä hetkellä kirjoittaminen, käsityöt ja oikeastaan kaikki tavalliset puuhani ovat vältettävien asioiden listalla. Joudun siis priorisoimaan kirjoitustöitäni toistaiseksi rankasti ja se tietää hiljaisten aikojen jatkumista täälläkin. Paranemista odotellessa, tässä on kuitenkin syksyinen kuvapostaus...


Photobucket

Photobucket

Jan Messent's Knitted Gardens inspiroi minua taannoin neulomaan kaupunkilaisystävälle tämän pienen ja taatusti helppohoitoisen puutarhan. Siili ja rusakko ovat irrallisia. Tätä oli hauska tehdä (mikä onkin hyvä sillä Puoliso haluaa nyt meillekin tällaisen). Suurin osa langasta on Nallen jämiä, mukana pieniä määriä muitakin lankoja, mitä nyt sattui löytymään.


Photobucket

Photobucket

Istutimme alkukesällä kompostiin kurpitsoita. Nyt ne alkavat kypsyä. Muutenkin kurpitsat ovat persoonallisia ja kunnianhimoisia kasveja. Ne karkaavat kompostista, kiipeävät liaaneina omenapuihin ja lopulta kurottelevat latvusten tasolla.

Photobucket

Omenia riittää, ja niiden kanssa olemme vaikeuksissa kun minä en ole poimintakunnossa. Se tehdään mikä voidaan, ja tänä vuonna se on aika vähän.

Photobucket

Syysiltojen pimentyessä on taas aika kunnostaa ja sytyttää öljylamput.

Päreinä

Viime aikoina on näillä main riittänyt jos jonkinlaista vaikeutta ja vastoinkäymistä. Uusin sairastuminen haittaa kirjoittamista sen verran että blogi hiljenee nyt vähäksi aikaa. Nähdään taas kun terveempi päivä koittaa!

posted under | 2 Comments

Sukupuolen ja tasa-arvon mysteereistä, osa II: Totaalisen rakkauden vaikeus

Totaalisen rakkauden arkkityyppi on äidinrakkaus. Rakastava äiti uhraa empimättä kaikkensa lapsensa eteen. Hän vaalii muttei vaadi. Hän ei hylkää elämässään epäonnistuvaa. Hän ei syyllistä väärin tehnyttä vaan antaa anteeksi, on läsnä jos tarvitaan ja osaa irrottaa otteensa kun on sen aika. Hän ei odota mitään muuta kuin sen minkä lapsi on valmis antamaan eikä valita jos lapsi suureksi kasvettuaan hylkää hänet vanhainkodin yksinäisyyteen. Totaalisesti lastaan rakastava äiti pärjää rakkaudessaan itse Jeesuksellekin. Jeesus kuoli koko ihmiskunnan puolesta, mutta rakastava äiti on valmis uhrautumaan yhden ainoan ihmisen, lapsensa, puolesta. Eikä hän edes vaadi että lapsi uskoisi häneen- hänelle riittävä palkinto kaikista uhrauksista on sittenkin se että lapsi elää ja on elämäänsä tyytyväinen.

Perinteisesti uhrautuvaa ja kärsivää rakkautta on odotettu enemmän naiselta, vaikka miehetkin kyllä osaavat. Uhrautuminen rakkauden vuoksi ei ole tasa-arvon ongelma, siinäkään tapauksessa että uhrautuminen niin hyveenä kuin odotuksenakin on enemmän toisen sukupuolen heiniä. Jos rakkauden vuoksi ei kärsi, ei voi toteuttaa uhrautuvan rakkauden hyvettäkään. Jos äiti ei uhraudu, hän on huono äiti. Poissaolevaa isää ei arvostella yhtä ankarasti, joskin mieskin toimii jalosti osoittaessaan uhrautuvaa rakkautta naiselleen tai lapsilleen.

Läheskään kaikilla ei kaikesta sosiaalisesta paineesta huolimatta ole tällaisia äitejä, ja nekin joilla on, kasvavat äideistään yli. Totaalisesta rakkaudesta ei kuitenkaan niin helpolla pääse. Se kun on myös sitä rakkautta jota useimmat syvällä sisimmässään odottavat aikuisenakin saavansa valitsemaltaan rakastetulta. Toisaalta mietimme ihannepuolison ominaisuuksia: tumma vaiko vaalea, hoikka vaiko tukevampi? Olisiko sporttinen hyvä, vaiko sittenkin rauhallisten koti-iltojen ystävä? Entä koulutus? Entä eläin- ja lapsirakkaus? Toisaalta: emme kai itse haluaisi tulla rakastetuksi kaikkien erinomaisuuksiemme takia vaan kaikista puutteista ja vioista huolimatta. Tiedämmehän pohjimmiltaan että erinomaisuus on katoavaista. Totaalisesti rakastava kannustaa muttei vaadi. Eikä hän hylkää, koska olemiseen perustuva rakkaus on ansaitsematonta. Hylkääminen on sen osapuolen tehtävä jolle suhde on vaihdantaa.

Totaalinen rakkaus on ollut länsimaisessa kulttuurissa rakkauden ihanne jo Danten ajoilta lähtien, mutta mikään yleinen parisuhteiden perusta se ei ole koskaan ollut. Vanha kristillis-patriarkaalinen perhemalli perustuu sukupuolirooleihin ja naisen alisteiseen asemaan. Perhe oli pitkään ennen kaikkea yhteiskunnallinen ja taloudellinen yksikkö jonka olemassaolon tarkoitus on edistää enemmän fyysistä pärjäämistä kuin emotionaalista onnea. Nykyään sitä yritetään korvata friends with benefits- tyyppisellä parisuhteella. Siinä itsenäiset ja mahdollisimman tasavertaiset ihmiset ystävystyvät, tekevät yhteistyötä ja vastaavat toistensa tarpeisiin. Tällainen parisuhde vastaa ihmisten emotionaalisiin tarpeisiin paljon paremmin kuin vanha malli jossa parisuhde on enemmän valta- kuin tunnesuhde. Silti, jotenkin, friends with benefits on pohjimmiltaan sopimussuhde, eikä asiaa muuta paljoakaan se jos alussa hormonit tekevät temppujaan. Hyvä sopimus voi olla molemminpuolisesti hyvinkin miellyttävä. Sittenkin se on paljon vähemmän kuin totaalinen rakkaus, joka perustuu ennen kaikkea irrationaaliselle uhrautuvaisuudelle. Aito totaalinen rakkaus on toki harvinaista, mutta niin kauan kuin se on kulttuurinen romanttisen rakkauden ihanne, jokaisen rakastuneeksi itsensä tuntevan on hiukan heijasteltava sitä, muuten rakkaudesta puuttuu jotakin olennaista (mistä tarkemmin ajatellen voidaan olla montaa mieltä, mutta se on toinen juttu). Stephenie Meyerin vampyyrikirjat ovat korneja ja niiden henkilöhahmot pöhköjä, mutta kun emotionaalisesta syvyydestä puhutaan, omituiseen vegetaristivampyyriin pateettisen rakastunut Bella Swan elää tuhat kertaa enemmän kuin pitkin New Yorkin katuja Mr.Bigin perässä sipsutteleva Sinkkuelämän Carrie.

Totaalinen rakkaus on elämää suurempaa ja siksi itsenäisten toimijoiden vaihdannan tasapainon logiikka ei päde siinä. Totaalisesti rakastavan ei kannata edes vaivautua neuvottelupöytään koska hänen logiikallaan “annan kaiken vaikken saa mitään vastineeksi” on täysin reilua. Siksi turvallisimmassakin ympäristössä totaalisen rakkauden antaminen on riski. Jos antaa kaiken, minkä taakse voi enää suojautua siinä vaiheessa kun toinen päättääkin heittäytyä julmaksi, niin kuin ennemmin tai myöhemmin tässä maailmassa yleensä käy? Kuten maailmankirjallisuudesta helposti oppii, totaalisen rakkauden romanttisesta muodosta saa yleensä aikaan vain draamaa ja tragediaa. Ehkä paras tilanne on se jossa alunperin friends with benefits-suhteena alkanut rakkaus syvenee ja osoittautuu sen arvoiseksi että alkaa hiljalleen nousta piirteitä totaalisesta rakkaudesta ja ne piirteet alkavat korvata alun hormonicocktaileja. Mitenkään varmaa se ei kuitenkaan ole, ja toisaalta tasapainoiselle nykyaikaiselle parisuhteelle on aina olemassa uhkana se että totaalinen rakkaus tuleekin kylään ulkopuolelta. Käsittämättömyytensä takia tämä uhka on epämääräinen ja harva siihen osaa varautua. Sitten ei auta kuin erota- ja rikkoa paljon enemmän kuin mitä rakkaudeltaan todennäköisesti tulee saamaan.


Kuten Jari Ehnrooth on todennut, totaalinen rakkaus ei välttämättä rakenna mitään eikä tyydytä ensimmäistäkään järkevää tarvetta. Päinvastoin, totaalinen rakkaus voi toisinaan olla myös tuhoava voima, esimerkiksi ylittäessään itsesuojeluvaiston. Tällaisessa rakkaudessa tasa-arvo voidaan saavuttaa vain molemminpuolisella uhrautumisella eikä epätasa-arvo ole toisaalta koskaan ongelma, paitsi tietysti ulkopuolisesta näkökulmasta. Siitä näkökulmasta se voi olla isokin ongelma. Molemminpuolisen uhrautumisen ongelma taas on tietenkin siinä että vaikka kaikki haluavat valittunsa rakastavan heitä totaalisesti, harva haluaa itse joutua niin surkeaan jamaan. Kulttuurisena ihanteena totaalinen rakkaus ohjaa suhteita epävakaaseen suuntaan: etsimään intensiivisiä tunteita, irrationaalista toimintaa ja epätasa-arvoon johtavaa uhrautumista. Toisaalta jos kulttuuri tekee totaalisesta rakkaudesta etupäässä toisen sukupuolen keskeisen hyveen kun taas toiselle sukupuolelle totaalinen rakkaus on vain epämääräinen ihanne, kysymyksessä on laajempikin tasa-arvon ongelma. Tasa-arvoisen parisuhteen ihanteen toteutuminen lienee mahdollista vasta kun totaalinen aikuisiin kohdistuva rakkaus saadaan hävitettyä maailmasta niin ilmiönä kuin ihanteenakin. Jos sen sijaan näemme että suuri rakkaus on itseisarvollinen hyvä ja siten pohjimmiltaan arvokasta myös kulttuurisena ihanteena (onhan siitä kuitenkin syntynyt aika paljon hyvää taidetta), täytynee vain pyrkiä siihen että miehet ja naiset saavat rakkaudessa nenilleen mahdollisimman tasaisessa suhteessa.


EDIT: ja piti vielä otsikkoakin korjata...kun on kiire niin ei osaa...

Välisoitto: parempi Audi-mies

“No, mitä tykkäsit päivän blogista?” kysyin eilen iltapalapöydässä.
“Ihan jees.”
“Että vaan ihan jees?” Yleensä kommentit ovat tässä talossa hivenen monisanaisempia, jopa puoli kymmeneltä arki-iltana.
“No oikeastaan en ole ehtinyt viime aikoina absorboida kaikkia kirjoituksiasi kun niitä tulee niin paljon. Sinä ehdit ajatella niin paljon kaikkea.”
“Oh.”
“Audi-miehenä sanoisin että sinulla riittää moottorissa vääntöä.” Mies virnistää. Minä mietin että tuo on kyllä psykologilta iso kohteliaisuus.
“Kannattaisi sen Kiesinkin katsoa konepellin alle eikä vaan raputella maalipintaa.”

Tauko.
“Sinulla on myös lämmin sydän. Joka hurisee.”


On se söpö.

posted under | 4 Comments

Turkikset: sano vain ei

Harvoin näkee mainoskampanjan sydämenä niin räikeää virheargumenttia kuin Turkiseläinten kasvattajien liiton uudessa imagonnostatusyrityksessä. Liiton mainosten mukaan turkisten vastustaja haluaa kieltää kaiken muunkin normaaliin elämään kuuluvan hyvän, kuten villasukat, lihan syönnin ja nahkakengät.
Kampanjan muoto on siis vastapuolen mustamaalaaminen. Tällä kertaa keinoksi on valittu lähteen myrkyttäminen- ad hominem. Logiikka kulkee sitä rataa että ihminen joka haluaa kieltää villasukat ja lihansyönnin, on kohtuuton ja typerä ja siksi myöskään tällaisen ihmisen mielipiteitä turkistarhauksesta ei tulisi ottaa vakavasti. Argumentin ongelma on, että siinäkin tapauksessa että lihansyönnin vastustaminen olisi typerää (sivuutamme nyt sen että muutamat vegaanien argumentit ovat ihan hyviä), ei vielä tarkoita etteivätkö he voisi olla oikeassa vastustaessaan aivan toista asiaa, esimerkiksi turkistarhausta.

Jonkin asian moraalinen oikeutus tai vääryys ei riipu millään tavalla siitä, kuka asian ottaa puheeksi. Kettutyttö ei ehkä ole aina oikeassa, mutta joskus ja jossain asiassa se on aivan mahdollista. Turkistarhauksesta puheen ollen, on ehkä hyvä huomata heti aluksi myös se seikka ettei turkistarhauksen vastustajilla ole asiassa omaa etua ajettavanaan vaan heidän motiivinsa –riippumatta niiden järkevyydestä sinänsä- ovat altruistisia. He pyrkivät puolustamaan olentoja jotka eivät kykene suojelemaan itseään kidutukselta ja kuolemalta. Turkisten tuottajilla taas on selvästi oma minkki ojassa, ja se antaa syyn epäillä että he eivät ole ehkä paras taho arvioimaan oman toimintansa eettisyyttä.

Turkiseläinten kasvattajien liitto yrittää argumentillaan myös sanoa että jos lihan syöminen on eettisesti hyväksyttävää, tulee myös turkistarhaus hyväksyä. Onko todella näin? Minun mielestäni ei ole. Ensinnäkin, biologisena olentona ihminen on sekasyöjä, vähän samaan tapaan kuin vaikkapa karhut. On mahdollista argumentoida että lihan syöminen on ihmiselle luontevaa, vaikkakaan ei aivan välttämätöntä. Monet ravitsemukselliset tarpeet on yksinkertaisinta tyydyttää syömällä lihaa. Toiseksi, lihan syöminen on kulttuurissamme keskivertoilmiö ja silloinkin kun tästä normista poiketaan eettisin perustein, saattavat samat valinnat olla epäeettisiä (esimerkiksi epäekologisia) muista näkökulmista katsottuina. Kolmanneksi, lihan syömisen ollessa normi, sen lopettaminen saattaa olla joillekin ihmisille kohtuuttoman raskas vaatimus. Se mikä on helppoa Marille voi olla lähes ylivoimaisen vaikeaa Miralle. Veganismi voi siis olla kohtuullinen vaatimus Marille mutta kohtuuton Miralle.

Sen sijaan ihmisellä ei ole vastaavia biologisia preferenssejä vaatetuksen suhteen. Esimerkiksi talvivaatteilta vaaditaan kyllä lämmittävyyttä, mutta tämän voi toteuttaa monella tavalla. Kenenkään ei ole pakko käyttää turkiksia pysyäkseen lämpimänä. Turkisten käytöstä pidättäytyminen ei ole kohtuuton uhraus kenellekään. Nahkatuotteiden käytöstä turkisten käyttö taas eroaa siinä merkittävässä suhteessa että tavallisten nahkatuotteiden vuoksi ei pahemmin tapeta eläimiä vaan esimerkiksi siannahkaa saadaan sioista jotka tapettaisiin muutenkin lihaksi. Nahan käyttö on siis tapa varmistaa että tapettu eläin tulee käytetyksi mahdollisimman tarkkaan. Toisaalta nahka on ekologista verrattuna keinonahkaan, ja valinta nahan ja keinonahan välillä on siten aito painoarvopunninta jonka voi perustellusti ratkaista useammalla tavalla.

Turkiksia käytetään somisteina, siis koristautumiseen, sekä ylellisyystuotteena. Näkyvänä ylellisyystuotteena turkiksen tarkoitus on ilmaista käyttäjänsä varallisuutta (verrattuna niihin jotka eivät käytä turkiksia) ja muita korkeampaa sosiaalista statusta. Turkiksen käytöstä ei siis ole saatavissa mitään konkreettista hyötyä (verrattuna esimerkiksi lihan ravintoarvoon). Siitä saatava hyöty on siis sosiaalista. Nyt onkin hyvä hetki hyveteoreetikon kysyä, mitä hyvettä turkiksia ostava ihminen pyrkii teollaan toteuttamaan. Edistääkö hän pukeutumisellaan kenties vaatimattomuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa? Entä onko turkisten ostaminen kohtuullista, lempeää tai epäitsekästä? Vai olisiko kuitenkin niin että turkiksia käyttämällä ihminen ilmaisee ja edistää enemmän niitä arvoja joita moraalifilosofit nimittävät ikävästi paheiksi?

Muita keskustelussa usein esiin tulevia turkistarhausta puoltavia argumentteja ovat työpaikat ja se että jos Suomessa ei hyväksytä turkistarhausta, turkisten tuotanto siirretään kolmannen maailman maihin joissa eläinten hyvinvoinnista ei välitetä senkään vertaa kuin meillä. Työpaikka-argumenttiin on helppo vastata: ihmiset voivat uudelleenkouluttautua ja perustaa uusia yrityksiä. Niin ovat ihmiset ennenkin sopeutuneet yhteiskunnallisiin muutoksiin. Ei meillä enää ole pyöveleitäkään, eikä kenellekään kai tulisi mieleen ehdottaa että kuolemanrangaistukset pitäisi palauttaa lakiin jotta pyövelien perinteikkäälle ammattikunnalle saataisiin taas töitä.
Uhkaus siirtää turkistuotanto muualle jos meillä ei siihen suostuta taas on virheargumentti. Siinä vihjataan että ihmisellä on moraalinen vastuu toisten itsenäisten toimijoiden, esimerkiksi uhkailijan itsensä, teoista. Kuitenkaan, se että minä kieltäydyn lyömästä Paavoa ei saata alkuun maagista ja vääjäämätöntä tapahtumaketjua jonka seurauksena Lauri ei kerta kaikkiaan voi tehdä mitään muuta kuin lyödä Paavoa. Päinvastoin, on olemassa ainakin pieni mahdollisuus siitä että minun kieltäytymiseni moraalittomasta toiminnasta saa muutkin harkitsemaan mitä ovat tekemässä. Siinä tapauksessa että he päätyvät kuitenkin toimimaan moraalittomasti, he tekevät tietoisen valinnan toimia niin ja se on aivan heidän oma valintansa. Kukin voi olla vastuussa vain omista teoistaan ja laiminlyönneistään.

Summa summarum: tähän mennessä olen keksinyt monia hyviä syitä vastustaa turkistarhausta, mutta en vielä yhtään pätevää argumenttia sen puolesta että eläimiä tulisi kiduttaa kuoliaaksi pelkän ylellisyystuotteen takia. On aivan totta että maailmassa on muitakin vakavia ongelmia kuin turkistarhaus. Sekään ei kuitenkaan ole perustelu sille etteikö turkistarhaukseen tulisi puuttua. Jokaisen on priorisoitava kykyjensä ja mahdollisuuksiensa mukaan, millä lailla maailmanparantamista harjoittaa. Turkistarhauksen vastustaminen on mielestäni täysin eettisesti perusteltu suuntautumisvaihtoehto. Sivumennen sanoen, olen huomannut että ihmiset jotka kritisoivat piikikkäimmin toisten yrityksiä puuttua maailman vääryyksiin, ovat yleensä ihmisiä jotka eivät itse yritä parantaa maailmaa millään tavalla. Virheargumentteihin turvaudutaan väittelyssä usein siinä vaiheessa kun järkiperusteet alkavat käydä vähiin. Turkistuottajien mainoskampanja kertoo minulle lähinnä sen että suomalaisen turkistuotannon lähtölaskenta on tainnut alkaa jo tarhaajien itsensäkin mielestä.

Sukupuolen ja tasa-arvon mysteereistä, osa I: Kun henkilökohtaisesta tuli poliittista

Audin myyntijohtaja päästelee suustaan mielipiteitä jostain vuodelta 1948 samassa verkkolehdessä jossa filosofi Relander pohtii, millaista feminismiä on se jota miehetkin voivat kannattaa. Feminismi, tasa-arvo ja sukupuolten mahdolliset eroavaisuudet ovat aiheita joista on koko ajan vaikeampi puhua yhtaikaa korrektisti ja siten että tuo keskusteluun jotakin uutta. Aion silti yrittää.
Tästä taitaa taas tulla useamman kirjoituksen sarja, joten aloitan henkilökohtaisesta: niistä kokemuksista jotka ovat elämäni aikana saaneet minut tajuamaan että en ole vain ajatteleva, tunteva sielu elävässä ruumiissani vaan myös Nainen. Ja että toisinaan Naiseus on enemmän kuin tarpeeksi riittävä selitys sille miksi niskaan sataa kuraa. Miksi näin on? Mitä siitä pitäisi ajatella? Mikä maailmaa vaivaa? Ennen kuin siirryn pohtimaan suuria kysymyksiä, kuvitan abstraktin maiseman palaamalla pieniin arkielämän julmiin hetkiin, niihin jotka ovat vakuuttaneet minut siitä että vaikka kuinka haluaisin, en voi jättää sukupuolikysymyksiä muiden huoleksi vaan ne koskettavat myös minun maailmaani.

Olen nähnyt ihmisten yllättyvän kuullessaan ammatinvalinnastani. Minulle on kerrottu että vaikka nykyaikaiset naiset osaavat ilman muuta ajatella, abstrakti, filosofinen ajattelu on sittenkin miehistä työtä. Ei ole oikein luonnollista jos nainen on niin selkeästi intellektuaalinen olio. Hieno nainen ei väittele tai argumentoi, ei puolusta itse omia mielipiteitään eikä tee omia johtopäätöksiään. Hieno nainen ei tykkää metafysiikasta ja hänen eettisiään asenteitaan elähdyttää tunteellinen huoli, ei perehtyminen filosofiseen etiikkaan. Kuten myyntijohtaja Kiesi sanoo, on kivaa jos Naisella on tutkinto. Silti Naiselle on olemassa sellainen vika kuin liiallinen rationaalisuus. Kylmä logiikka tekee naisesta sukupuolettoman hirviön jonka päätavoite elämässä on päästä nöyryyttämään miehiä. 1900-luvun alussa ajateltiin että liian korkea koulutus aiheuttaa naisissa hedelmättömyyttä. 2000-luvun alussa jotkut ajattelevat että sama pätee edelleen- siten että alkamalla ajatella liikaa Nainen heikentää reilusti mahdollisuuksiaan löytää ketään jonka kanssa lisääntyä.

Minulta on työhaastattelussa kysytty lastenhankintasuunnitelmista, ja ilmoittaessani ettei minun tarvitse vastata lainvastaiseen kysymykseen, haastattelu on päättynyt siihen. Jos työnhakijalla ei ole asiassa mitään salattavaa, niin kyllähän tästäkin asiasta pitää voida avoimuuden nimissä puhua! Kyllä, olisin voinut hoitaa tämänkin tilanteen hienovaraisesti esimerkiksi vastaamalla kysymykseen sen minkä haastattelija halusi kuulla. Olisinhan voinut sanoa “en ole ajatellut hankkia lapsia” vieläpä täysin rehellisesti. Mutta jos työnantaja on valmis rikkomaan lakia jo haastattelussa, mitäköhän muita lakeja ja sopimuksia tällä työnantajalla on tapana rikkoa myöhemmin työsuhteen kuluessa? Minä en halua tietää. Toivon, vaikka sitten turhaankin, ettei kukaan muukaan nainen suostuisi sellaiseen kohteluun.

Tuntemattomat ja puolituntemattomat ovat kommentoineet ulkonäköäni siihen sävyyn että nähtyään minut he tietävät minusta kaiken olennaisen. Se olennainen on seksuaalisen haluttavuuteni määrä ja se suuri päätös se mitä kaikkea kanssani tekisi mieli puuhastella. Naisen seksuaaliset lahjat näkyvätkin toki paljon selvemmin ulkonäöstä kuin mistään mitä hän saattaisi pitää sisällään. Vai pitävätkö Naiset edes sisällään mitään merkityksellistä? Naisen ulkonäkö on myös asia jota muilla on oikeus arvostella, ainakin puskasta. Kehuista tulee olla syvästi otettu -ellei peräti heretä antavaksi- ja moitteiden jälkeen tulee nöyrtyä ja ryhtyä tekemään kovasti töitä jotta puutteet poistuisivat. Sitten täytyy vain toivoa että kaikilla seuraavillakin arvostelijoilla on samanlainen maku...

Olen saanut kuulla olevani niin huora kuin pihtarikin. Sekä huoraksi että pihtariksi tuleminen on helppoa: riittää että on oma itsensä ja omaa pari itsenäistä mielipidettä siitä kenen kanssa, milloin ja mitä. Tavallisesti haukut saa niskaansa kun uskaltautuu sanomaan “ei” jollain tasolla. Tilanteesta riippuen, selitys Naisen odotusten vastaiselle seksuaaliselle käyttäytymiselle on joko se että hän on huora tai se että hän on estoinen pihtari. Selitys on sekä lyhyt että kaikenkattava, joten sen täytyy olla myös perimmäinen totuus. Kun joku haluaa Naiselta jotakin, yleisemminkin on hyvä muistaa että hyvä Nainen sanoo aina kyllä. Muut vastaukset voivat olla moraalisia, järkeviä tai välttämättömiä. Kuitenkin vain vieno mutta välitön “kyllä” on oikein, oli tilanne mikä tahansa. Yksityiskohdista voi aina huolehtia myöhemmin, tärkeintä on olla helppo ja miellyttävä tässä ja nyt.

Kokemukseni eivät ole millään lailla ainutlaatuisia. Naispuoliset ystäväni ovat joutuneet kokemaan kaikkea samaa ja vielä paljon pahempaakin. Miespuolisilla tutuilla taas on kerrottavanaan hiukan toisenlaisia julmia tarinoita, pieniä ja suuria. Niissä kerrotaan usein väkivallasta, alakynteen jäämisestä perheessä, siitä kun onkin tunteva olio eikä aina maailman vahvin. Suomalainen yhteiskunta on sitoutunut tasa-arvon ihanteeseen mutta käytännössä sukupuolisuus ja siihen liittyvät stereotypiat ja rooliodotukset ovat piikikkäitä asioita jotka pistävät ennemmin tai myöhemmin jokaista joka yrittää elää ihan vaan omana itsenään, sellaisena jona ihmisen on virallisen ihanteen mukaan oikeuskin elää. Miksi sitten näyttää siltä että siinä vaiheessa kun huomaamme että toiset ihmiset ovat naisia tai miehiä, meiltä alkaa unohtua että he ovat myös ja ennen kaikkea ihmisiä ja itseisarvollisia olentoja?

Asian vaikeudesta kertoo jotain se ettemme osaa puhua sukupuolierosta kovin rakentavasti. Osaamme puhua ihanteista: tasa-arvosta, yksilöllisyyden kunnioituksesta ja siitä että nyt eletään 2000-lukua. Puhumme siitä kaikesta mitä pitäisi olla toivoen että puhuminen muuttaisi unelmat todellisuudeksi ja saisi vaikeudet katoamaan. Osaamme tuomita äänekkäästi räikeimmät normirikkomukset. Osaamme tehdä määritelmiä. Silti yritämme pärjätä epäoikeudenmukaisessa maailmassa pohjimmiltaan yksin. Jos lakkaisimme puhumasta ihanteista, joutuisimme ehkä puhumaan vaikeasta ja sietämättömän monimutkaisesta todellisuudesta. Toistaiseksi suosittu ratkaisu ihanteista puhumisen lisäksi on ollut asian lakaisu maton alle: ehkäpä yhteiskunnasta tulee sukupuolineutraali ja ongelmat ratkeavat jos olemme hiljaa ja teeskentelemme yhteiskunnallisessa keskustelussa että ihanteet ovat tosia eikä sukupuolella ole suurempaa merkitystä. T
iedämmekö edes, millainen todellisuus on? Tiedämmekö keitä oikeastaan olemme?

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments