Avaruusaseman ikkuna

Ihmiskunnan jännittävimpiin teknologisiin saavutuksiin kuuluva kansainvälinen avaruusasema ei ole sisältä mikään miellyttävä paikka. Se on hirvittävän ahdas, kammottavan sotkuinen ja tupaten täynnä tavaraa kuin teini-ikäisen keräilyhullun huone. Toisin kuin teini-ikäisen keräilyhullun huoneessa, yksityisyydestä siellä on turha unelmoida. Jopa vessa on julkista tilaa jossa hivenen yksityisyyttä voi ostaa vain sopimalla käyttövuoroista. Aseman ainoa pienenpuoleinen pöytä on aina täynnä tavaraa- eikä se kai haittaa kun kahvikupillisen nauttiminen on joka tapauksessa mahdotonta painottomassa tilassa. Ainoa asia mikä pitää astronautit kirjaimellisesti poissa toistensa niskoista –silloin kun pitää- on tiukka aikataulutus jonka mukaan kunkin on elettävä. Jokainen hetki jonka astronautti viettää asemalla kuluttamassa happea, tilaa, vettä ja ruokaa on kallisarvoinen ja aseman ylläpitäjillä on kova työ vakuuttaa rahoittajat siitä että se on sen arvoista. Mukavuudet voi käytännössä unohtaa joko ahtauden tai painottomuuden takia, ja henkilökohtaista omaisuutta saa ottaa mukaan minimaalisesti. Tavaran laivaaminen kiertoradalle ei ole halpaa lystiä sekään ja tarpeita asemalla on aina enemmän kuin mitä sukkulaan saadaan mahtumaan. Aseman tarkoitus on pitää sekä henkisesti että fyysisesti huippukuntoiset ihmiset työkuntoisina, ja siinä tehtävässä se menee täsmälleen siitä mistä rima on matalin. Astronautti ei siis ole vain kaveri joka istuu vapaaehtoisesti ruutitynnyrin päälle ja antaa tuikata sen tuleen siinä toivossa että kaikki menee hyvin ja ilmalento päättyy kiertoradalle, vaan myös ihminen joka on innoissaan päästessään viettämään kuukausitolkulla aikaa sardiinipurkin ja spartalaisen sotilasleirin nykyaikaisessa risteytyksessä.

Mutta kansainvälisellä avaruusasemalla on ikkuna. Se sijaitsee ahtaan käytävän päässä eikä ole koolla pilattu. Siitä kuitenkin näkee avaruuteen. ”Tähdet näyttävät aivan erilaisilta kun ilmakehän aiheuttamaa häiriötä ei ole. Avaruus on musta ja tähtiä näkee paljain silmin enemmän kuin koskaan.” kertoi minulle astronautti jonka kanssa pääsin pari vuotta sitten juttelemaan vähän pidempään. ”Kun siitä ikkunasta katsoo ulos avaruuteen, tuntee todella olevansa jonkin valtavan rajalla, ihmiskunnan reunalla. Silloin muistaa että avaruusasemalla ollessamme, tehdessämme työtämme ja oikeastaan vain pysyessämme hengissä niissä olosuhteissa, me siirrämme mahdottoman rajaa koko ihmiskunnalle. Sinne minä aina livahdin, kun pystyin. Avaruusaseman ikkunasta näkee avaruuteen, ja siitä näkee sen että on juuri siellä missä pitääkin.”


Tulevana yönä ISS näkyy minuutin ajan Suomesta, klo 4.30. Se näyttää lentokonemaiselta, nopeasti liikkuvalta kohteelta hiukan eteläisen horisontin yläpuolella. Jos näette sen, muistakaa vilkuttaa.

Pilaantuneen hajua

Tänä vuonna, ympäristöterveyslautakunnassa istuessani, olen oppinut että terveystarkastajat ovat ennen kaikkea ylityöllistettyä väkeä. Lainsäädäntö lisääntyy koko ajan ja tehtävänkuva laajenee jatkuvasti mutta resurssit pysyvät ennallaan. Miksei kauppojen lihatiskejä tarkasteta useammin? Miksei omavalvonnan toimivuutta tarkkailla paremmin? Vastaus on yksinkertainen: viranomaisvalvonta on verovaroilla tehtävää työtä ja etenkin viime vuosina verojen maksuhalukkuus on ollut vähenemään päin, ainakin mikäli valtakunnan politiikka kuvastaa yhtään kansan tahtoa.

Jostakin syystä moni (yleensä hyväosainen jonka elämässä kaikki sujuu niin kuin pitää ilman yhteiskunnan apua) elää siinä luulossa että jos jostakin asiasta on säädetty laki, se miten kyseinen asia käytännössä toimii, on myös kuvattu lakikirjassa. Käytännössä, se että jostakin asiasta on säädetty laki tarkoittaa usein sitä että ihmiset ja muut oikeushenkilöt toimivat juuri niin kuin huvittaa, mutta jos joku osaa ja haluaa heittäytyä jossakin asiassa hankalaksi, laki tarjoaa siihen mahdollisuuden. Laki on teoriaa, käytäntöä taas on se mistä kaikesta voi selviytyä rangaistuksetta.

Klassinen esimerkki teorian ja käytännön välisestä erosta on eläinsuojelulaki. Eläinten hyvinvoinnin näkökulmasta tarkasteltuna suomalainen eläinsuojelulainsäädäntö määrittelee monessa asiassa ehdottoman minimitason. Se ei niinkään edistä hyvinvointia kuin ehkäisee kaikkein räikeintä pahoinvointia. Käytännön kannalta tarkasteltuna eläinsuojelulainsäädäntö taas on lähes liikuttavan utopistista luettavaa. Jos eläimiä kohdeltaisiin- tai monessa tapauksessa, edes kyettäisiin kohtelemaan- eläinsuojelulain edellyttämällä tavalla, tämä maa olisi aika paljon inhimillisempi paikka kuin mitä se nyt on.

Monessa laissa, kuten esimerkiksi terveydensuojelulaissa, määritellään ne viranomaiset joiden vastuulla lain toimeenpaneminen on. Kuulostaa hyvältä: meillä on sekä hyvännäköinen laki että osoite johon voi mennä peräämään oikeuksiaan jos jossakin mättää. Mutta –ja tämä on aivan ratkaiseva mutta- missään ei taata että valvovalla viranomaisella on käytössään lähimainkaan riittävät resurssit siihen että se pystyisi suoriutumaan lakisääteisistä tehtävistään. Silloin kun tilanne on tämä, on pakko priorisoida ja karsia toimintoja vaikka laki sanoisi mitä. Ja kun priorisoidaan…kyllä, riskit kasvavat ja asioita ja ihmiskohtaloita alkaa putoilla verkon silmien läpi. Monta kertaa viranomaisen pelastukseksi koituu vain se etteivät laiminlyöntien ja väärinkäytösten kohteeksi joutuneet ihmiset osaa ja jaksa lähteä selvittämään asioita.

Toiseksi, koska kasuistiikan tie on eurooppalaisessa oikeushistoriassa jo testattu ja huonoksi todettu, laeista tehdään tarkoituksella hiukan joustavia sisällyttämällä niihin enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraa. Etenkin rajallisten resurssien ja selkeiden poliittisten intressien värittäessä laintulkintaa, mikään ei takaa sitä että tulkinta menisi sinne päinkään kuin mitä lainsäätäjä on todennäköisesti (esimerkiksi lain esitöiden valossa) ajatellut. Esimerkiksi sanat ”viranomaisen on valvottava…” jättää täydellisen avoimeksi sen, mitä viranomaisen on käytännössä tehtävä. Aika usein se tulkitaan siten että viranomainen muistaa että tällainenkin asia on olemassa ja että se pitää muistaa aina joskus mainita sopivassa yhteydessä, esimerkiksi vuosikatsauksessa. Kansalaisilla taas on ikävä tapa tulkita samainen lause siten että se tarkoittaa jotakin sen tapaista kuin että viranomainen tekee säännöllisiä, perusteellisia tarkastuksia valvontakohteeseen.

Oikeiston retoriikassa julkinen hallintomme on kafkamaisen valtava, pöhöttynyt koneisto jossa hyväpalkkaiset viranhaltijat puuhastelevat kaiken joutavan parissa. No, jos jossain tällaista on, ainakaan minä en ole siihen vielä törmännyt. Minun Suomessani ylityöllistetyt ja alipalkatut ihmiset yrittävät revetä noin viiteentoista osaan, EU:sta vyöryy uutta lainsäädäntöä jonka perässä pitäisi yrittää pysytellä eikä uusia virkoja saada valtion tuottavuusohjelman tai kuntien talouden tasapainottamistavoitteiden puristuksessa vaikka tarve olisi millainen. Julkinen sektori ei sisällä vain paperinpyörittäjiä vaan myös laborantteja, terveystarkastajia, tullivirkamiehiä, tarkastajia- ihmisiä joiden tehtävänä on huolehtia turvallisuudestamme. Edes lähestyvät vaalit eivät yleensä paranna tilannetta: silloin herätään keskustelemaan tunteita herättävien, näkyvien työntekijäryhmien kuten opettajien ja sairaanhoitajien työoloista. Mutta äänestäisiköhän –tai edes huomaisikohan- kukaan minua jos seuraavan kerran kuntavaaleissa ehdolle asettuessani vaatisinkin Lohjalle uutta terveystarkastajan virkaa?

Se että jostakin asiasta on säädetty laki tarkoittaa siis usein sitä että ylin valtiovalta tunnistaa kansalaisten intressin johonkin ja haluaa ilmaista suhtautuvansa siihen myötämielisesti. Käytännön tasolle myötämielisyys kuitenkin tihkuu monien portaiden kautta ja mitä lähemmäksi arkipäivää tullaan, sitä enemmän Realiteetit jylläävät. Minun mielikuvani sanasta ”realiteetit” muistuttaa päivä päivältä enemmän Harry Potter-kirjojen Ankeuttajia. Viime vuosina olenkin huomannut unelmoivani aina vain vähemmän siitä että saisimme parempia lakeja ja murehtivani vastaavasti enemmän siitä miten kuilua jo olemassaolevan teorian ja käytännön välillä saisi kurottua pienemmäksi.

posted under , | 0 Comments

Yeti politikon- poliittisen lumimiehen jäljillä

Täydellisen, yksityiskohtaisen ja selkeästi esitetyn totuuden esiin tuominen on vaikeaa maailmassa jossa ihmiset usein haluavat että heille valehdellaan. Jo monen kuukauden ajan vaalirahoituskohua käsittelevä uutisointi on tuonut televisiottomankin kansanosan koteihin saippuaoopperatason draamaa. Viimeisimpänä säälittävänä käänteenä on käynyt ilmi että muiden puolueiden pyrstöhöyheniä antaumuksella pöllyttänyt Vasemmistoliittokin on joutunut poliittisissa piireissä epidemiaksi äityneen unohtelutaudin kynsiin siinä vaiheessa kun puolueen omasta rahoituksesta on alettu kyselemään. Toisilta on helppo vaatia suoraselkäisyyttä, mutta kun omalle pihalle alkaa kantautua käryä, selitykset ovat yhtä runsaslukuisia kuin huonoja. Mitä enemmän puolueiden vaalirahoitusta pengotaan, sitä enemmän alkaa näyttää siltä että tässä sotkussa totuus on myyttinen olio. Sen ulkomuoto noin suunnilleen tiedetään, mutta sen kaivaminen esiin kaikkien politiikan kiemuroiden ja kerrosten alta alkaa saada aina vain enemmän piirteitä myyttisen lumimiehen metsästyksestä. Isokenkäisiä jalanjälkiä löytyy sieltä täältä, mutta niitä jotka myöntäisivät suoraan että virheitä on tehty, ei löydy vaikka miten etsisi.

Totuus edellyttää aika radikaalin idealismin muodon omaksumista. Useimmat meistä esimerkiksi uskovat että maailma jossa poliitikot eivät ole korruptoituneita, on hyvä maailma. Isot mielipide-erot repeävät siinä vaiheessa kun aletaan miettiä mikä olisi se toiseksi paras vaihtoehto. Onko toiseksi paras vaihtoehto se että tiedämme millainen tilanne todellisuudessa on –vaikka se tarkoittaisi sitä että tiedämme asioiden olevan päin seiniä? Vai onko toiseksi paras vaihtoehto elää harhaluulon vallassa? Esimerkiksi, onko tilanteessa jossa poliitikot ovat jonkin verran korruptoituneita parempi että kansalaiset tietävät että asiat ovat pielessä vaiko se että he pysyvät tietämättöminä ja säilyttävät vähäisen jäljellä olevan uskonsa politiikkaan?

Se että itse haluan aina tietää totuuden oli tilanne mikä hyvänsä ei vielä kerro mitään siitä mitä toiset mahtavat haluta. Eipä edes sitä mitä toisten pitäisi haluta. Esimerkiksi, etiikan professori Timo Airaksinen on sitä mieltä että puolisolle ei tule kertoa pettämisestä sillä perusteella että se on oman syyllisyyden kaatamista viattoman niskaan ja siten tarpeettoman tuskan aiheuttamista. Minä taas olen täsmälleen päinvastaista mieltä: myös tuskalliset ja vaikeat asiat pitää voida käsitellä, koska muuten siitä mikä voisi olla tärkeää ja syvää kehittyy onttoa ja pinnallista. Parempi on ottaa riski kaiken menettämisestä kuin alistua siihen vääjäämättömyyteen. Toisaalta esimerkiksi petetyllä puolisolla on epäilemättä oikeus reagoida, ja sitä hän ei voi tehdä jos ei tiedä. Kumpi meistä on oikeassa, minä vai Timo? Minun mielestäni se jonka kannalle kukin petetty puoliso kallistuisi. Koska tätä ei yleensä voi etukäteen tietää (jo siitäkin syystä että ihmisten ajatukset siitä miten he haluaisivat toimittavan ovat usein hyvin erilaisia teoriassa ja tosipaikan tullen), on myös päätökset totuuden suhteen tehtävä usein sokeasti. Luotanko siihen että toisten arvot ovat pohjimmiltaan samat kuin omani ja että he arvioivat tilanteen samaan tapaan kuin minä tekisin? Luotanko siihen että arvioni totuuden hyödyistä ja haitoista on oikea? Luotanko siihen että luottaminen noin ylipäätään ei ole vain yksi itsetuhoisuuden muoto?

Politiikkaan palatakseni, korruptiokeskustelussa otteet ovat olleet hellävaraisia osittain siksi että järjestelmällä on jo alun perinkin huoli kansalaisten rapautuvasta luottamuksesta poliittiseen päätöksentekoon. Tämä huoli on hyvin aiheellinen. Poliittinen passiivisuus ja kansalaisten aleneva luottamus puoluepolitiikkaan on ollut pitkäaikainen trendi jo ennen vaalirahakohua, ja kuten presidenttikin hiljattain totesi, vaalirahakohu on omiaan rapauttamaan tätä luottamusta lisää. ”Niin makaa kuin petaa” on kyllä tilanteeseen hyvin sopiva sananlasku mutta se ei kerro miten havaitut ongelmat tulisi ratkaista. Jos systeemissä on vikaa, on hyödytöntä sanoa että asioiden olisi alun perinkin pitänyt olla hyvin. Täytyy alkaa keskustelemaan keinoista. Silloin erot arvoissa ja arvostuksissa tulevat esiin, eikä niiden yhteen sovittelu ole mitään yksinkertaista puuhaa. Apua ei löydy edes eetikoilta: vaikka lähes kaikki eetikot uskovat moraaliobjektivismiin eli siihen että moraali ei ole makuasia vaan on olemassa oikeat arvot, olemme tapelleet keskenämme kaikesta muusta jo sen kaksi ja puoli tuhatta vuotta, eikä loppua näy. Edistystä on toki tässä ajassa tapahtunut, muttei läheskään niin paljon että se tyydyttäisi poliittisia tarpeitamme.


Kun moraalisia päätöksiä alkaa tehdä olosuhteissa joissa relevanttia informaatiota –kuten sitä mikä kenenkin mielestä olisi hänen parhaassa intressissään- ei ole saatavilla, epäonnistumisen riski kasvaa huikeasti. Etenkin politiikassa vastustajat tarttuvat usein virheisiin terrierin kiukulla, ja jos virhe voi olla yhtä lailla totuuden sanominen kuin siitä vaikeneminenkin, parhaassakin järjestelmässä esiintyy draamaa ja sähellystä. Valehteleminen on useimpien mielestä selvästi väärin, mutta entä se jos vain unohtaa mainita muutaman isomman asian? Jos Vasemmistoliitto kertoo saaneensa Metalliliitolta 15 000 euroa vaalirahaa mutta jättää mainitsematta että Metalliliitto maksoi myös lähes 60 000 euroa sellaista rahaa jolla ei rahoitettu puolueen poliittista toimintaa vaan joka kierrätettiin liiton vasemmistoryhmälle, toimiiko puolue epärehellisesti vai onko jälkimmäinen rahasumma sellainen josta sillä ei ole mitään moraalista velvoitetta avautua ulkopuolisille? Mikä tekee tosiseikasta relevantin? Miten tasapainotetaan äänestäjien, järjestelmän ja rahoittajien arvot ja intressit? Vasemmistoliiton johdon ajatuksenjuoksusta saatan saada vähän valaistusta huomenna jos raato olo ja kuumeenpoikanen hellittävät sen verran että selviän puolueen toritapahtumaan. Moraalituomarin viitan ajattelin kuitenkin jättää kotiin.

Loppujen lopuksi, sitä voi vain tehdä parhaansa, toivoa parasta- ja hyväksyä sen että ihan joka kertahan ei voi voittaa. Elämä on vaarallista sille joka sen tiedostaa. Jos taas ei tiedosta, käy kuitenkin huonosti koska elää harhassa. Etiikan teorian tuntemus ja logiikka yleensä opastavat sokeaakin oikeaan suuntaan. Huonoimmassakin mahdollisessa tilanteessa etiikkaan perehtynyt ihminen tietää ainakin, millaisten periaatteiden mukaan hänen tulisi toimia. Hyve-etiikassa on lisäksi se etu, että silloinkin kun toiminnan mahdollisia seurauksia on mahdotonta ennustaa, esimerkiksi siksi että toiminta tapahtuu arvaamattomissa ja vaihtelevissa olosuhteissa kuten politiikassa, orientoitua voi itseymmäryksen ja tärkeiden arvojensa mukaan. Kaikkea ei voi koskaan tietää, mutta aina voi tietää jotakin.

Ymmärrys etiikan monimutkaisuudesta taas synnyttää myötätuntoa ja lempeyttä niin itseä kuin muitakin kohtaan. Erehtyminen –mukaan lukien katastrofaalinen erehtyminen- on mahdollista viisaimmillekin ja päätöksenteko ihanteellisessa episteemisessä tilanteessa onnistuu vain paperilla. Jälkiviisaus sen sijaan on kirkas valo. Mutta sekin loistaa kirkkaimmin niille jotka pitelevät sitä varovasti.

Jatkopohdintoja Fermin paradoksiin: evoluutio oikoteinä

Noin vuosi sitten pohdiskelin Avaruusluotaimen sivuilla Fermin paradoksia, eli sitä minkä takia avaruusoliot eivät ole jo keskuudessamme vaikka kaiken järjen ja vakuuttavien laskelmien mukaan näin pitäisi olla. Pohdiskelujeni lähtökohtana oli Stephen Webbin esittämä paradoksin ratkaisu, Erastotheneen seula.Webbin johtopäätös oli että paradoksin ratkaisu on se ettei muita ole olemassa, ainakaan millään joten kuten järjellisellä etäisyydellä. Tämä ei Webbin mukaan johdu mistään yhdestä tietystä syystä vaan siitä että tie aurinkokunnan muodostumisesta tähtienväliseen sivilisaatioon on tavattoman pitkä, niin pitkä ettei kukaan meitä lukuunottamatta ole toistaiseksi onnistunut selviytymään kaikista eteen tulevista esteistä. Erastotheneen seula on pudotuspeli jossa jokaisella kierroksella väkeä karsiutuu, kunnes jäljelle jäämme vain me (ja tämäkin on hyväntahtoinen tulkinta niin kauan kuin Maan avaruuslaivaston kantokyky riittää vain matalalle Maata kiertävälle radalle. Esimerkiksi Kuuhun matkustamiseen joten kuten soveltuvia aluksia ei planeetallamme tällä hetkellä ole).

Minun yritykseni pelastaa avaruusolentojen olemassaolon mahdollisuus perustui evoluution mukaanottamiselle. Erastotheneen seula on elegantti, yksinkertaisen tehokas ja jotenkin masentava, joten looginen pelastus avaruusolentojen olemassaolon mahdollisuudelle löytyi asetelman rekonstruoimisessa Webbin esittämää monimutkaisemmaksi.
Tulkintani Fermin paradoksista rakentaa tilanteesta pikemminkin shakkiottelun kuin pudotuspelin siinä mielessä ettei sivilisaatiokandidaatteja karsivana giljotiinina toimiva seula ole ainoa vaikuttava voima, vaan sen vastapuolella on evoluutio joka testaa niin fysikaalisella, kemiallisella, biologisella kuin kulttuurisella tasollakin erilaisia ratkaisuja. Toisaalta, koska on epätodennäköistä ajatella että Erastotheneen seula olisi täysin tasainen, suureksi kysymykseksi muodostuu, mitkä kehitysvaiheet ovat erityisen hankalia. Jos kova karsinta käydään jo heti alussa –esimerkiksi jos suurin osa aurinkokunnista muodostuu paikoiksi joilla elämää ei voi syntyä, on evoluutiolla vähemmän pelivaraa. Jos karsinta tapahtuu myöhemmin, olioiden lisäksi itse evoluutiokin on ehtinyt monimutkaistua.

Esimerkiksi, ihmiskunnan evoluutio ei nykyään ole enää pelkästään biologista vaan myös kulttuurista. Tästä taas seuraa esimerkiksi se että teknologian avulla voimme ylittää biologisia rajoitteitamme. Jos ajatellaan että lajin pitäisi kehittyä johonkin erittäin haastavaan puuhaan kuten avaruudessa matkustamiseen kykeneväksi pelkästään biologisen potentiaalinsa turvin, kehitystehtävästä suoriutuminen kunnialla olisi suunnattoman paljon epätodennäköisempää kuin siinä tapauksessa että laji kehittää teknologiseen näppäryyteen kykenevän älyn jonka avulla se aikanaan voi oppia rakentamaan avaruusaluksia. Tarkemmin katsottuna, arkinen tulkintamme Fermin paradoksista perustuu oletukseen että teknologian kehittäminen on välttämätön askel yhtälössä, ei vain jotakin joka helpottaa tähtiin pyrkimistä. Looginen välttämättömyys tämä ei kuitenkaan ole, vaan on mahdollista –ainoastaan äärimmäisen epätodennäköistä- että laji voisi saavuttaa jotakin näin monimutkaista ilman että se samalla olisi korkean teknologian sivilisaatio. Se että olio voisi pyrkiä tähtiin vain kehittämällä siihen sopivan ruumiinrakenteen tekisi puuhasta suunnattoman haastavaa verrattuna siihen että laji voi kehittää teknologiaa joka auttaa sitä ylittämään biologisten mahdollisuuksiensa rajat- esimerkiksi kestämään avaruuden vihamielisiä olosuhteita.

Kun evoluutio mekanismina saa tilaisuuden monimutkaistua, se tarkoittaa käytännössä sitä että lajille syntyy oikoteitä tähtiin. Keskeinen kysymys onkin se, kuinka vaikeaa evoluutiolla on päästä peliin kiinni. Todennäköistä on että se on ainakin kohtalaisessa alakynnessä. Mutta kuten jo vuosi sitten huomautin, seulan ei tarvitse löystyä kovin paljon jotta kosmisen yksinäisyyden ongelma helpottuisi. Kuinka monta sivilisaatiota sitä ihmisen tarvitsee löytää jotta maailmasta tulisi eksponentiaalisesti monimutkaisempi paikka?


Fermin paradoksi on hyvä tapa saada aivonsa solmuun, mutta toisaalta sen parissa askartelu auttaa ymmärtämään jotakin paitsi siitä miten ainutlaatuisia olemme, myös itse evoluutiosta. Kuten biologisesta, myös kulttuurievoluutiosta puhuttaessa meillä on vain yksi esimerkki evoluutiosta: oma planeettamme. Vähitellen luonnonvalinnan ajatus on alkanut todella upota siinä määrin että ymmärrämme ajatusketjun johtavan siihen ettei evoluutio ole teleologista eli tiettyyn päämäärään pyrkivää. Esimerkiksi älyn kehittyminen siis on sattuma siinä mielessä ettei Maan kehitys ole alusta pitäen tähdännyt siihen että eräänä päivänä täällä tepastelee kosmologisia kysymyksiä ihmettelevä elämänmuoto. Samanaikaisesti, evoluutiossa ei ole mitään sattumanvaraista siltä kannalta että tietystä pisteestä alkaen, ihmismäisten piirteiden astettainen kehittyminen on ollut paras vastaus elinympäristön asettamiin haasteisiin. Jotta ymmärtäisimme Fermin paradoksin kaltaista kysymystä, meidän on siis ymmärrettävä monimutkaisia evoluutioprosesseja.

Hyvien oikoteiden lisäksi evoluution monimutkaistuminen nimittäin luo myös uusia mahdollisuuksia evolutiivisille umpikujille. Kyky lähteä avaruuteen on ihmislajin säilymisen kannalta keskeinen päämäärä siksi ettei Maapallo pysy ikuisesti elinkelpoisena. Jos asioiden annetaan kehittyä luonnollista tietään, ennemmin tai myöhemmin olosuhteet elinympäristössämme muuttuvat niin vihamielisiksi ettei ihminen pysty niihin sopeutumaan vaan kuolee sukupuuttoon. Tällaisia uhkia on kehitelty kasapäin niin scifikirjailijoiden kuin vakavamielisten tieteenharjoittajienkin toimesta. Viimeistään Auringon kirkkauden lisääntyessä sen ikääntyessä Maasta tulee liian kuuma paikka ihmiselle. Pitkällä aikavälillä lajimme säilyminen edellyttää sitä että pääsemme täältä pois. Mutta välitön paine tehdä avaruuden valloittamisesta lajimme ykkösprioriteetti vaatii todennäköisesti ensinnäkin sitä että meitä uhkaa jokin kohtalaisen välitön vaara ja toisekseen sitä että olemme tietoisia kyseisestä vaarasta. Niin kauan kuin sivilisaatiolta puuttuu tuli pyrstön alta, se voi keskittyä kaikessa rauhassa vaikka porraspyramidien rakentamiseen. Tällaisessa tilanteessa planeetalla voi olla vaikka miten hienostuneita kulttuureita, mutta on aika pienestä kiinni, päätyvätkö ne kulkemaan polkua jonka päässä on avaruusteknologiaa kehittävä sivilisaatio. Havaitsemisen kannalta, sivilisaation päätyminen jollekin muulle kuin korkeaan teknologiaan vievälle polulle on umpikuja. Toisaalta kulttuurievoluution olemassaolo on erittäin tärkeä etappi sivilisaation polulla tähtiin- onhan se edellytys teknologian kehitykselle- toisaalta aivan keskeinen kysymys on se, miten paljon esimerkiksi tieteellinen ja teknologinen edistys vaikuttavat kulttuurin menestykseen sinänsä. Voi olla että eri maailmoissa myös menestyksen reseptit ovat erilaisia. Kuinka montaa polkua pitkin voi sivilisaatio taivaltaa avaruusajan porteille?
Kuinka todennäköisesti menestysstrategia noudattelee suunnilleen samaa kaavaa kuin meillä? Paljonko evoluutiolla on tilaa kehitellä oikoteitään?

Fermin paradoksin selittäminen voi tapahtua kahdella tavalla joista toinen on erittäin yksinkertainen: SETI-tutkimus voi tehdä läpimurron ja löytää todisteet muiden sivilisaation olemassaolosta. Vaihtoehtoisesti paradoksin selvittelyssä riittää pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa. Sekään ei ole huono vaihtoehto- oppimalla ymmärtämään Fermin paradoksia voimme rakentaa parempia vastauksia paitsi kysymykseen "Missä kaikki ovat?" myös kysymykseen "Miksi me olemme täällä ja miten olemme tänne päätyneet?"

Maalaispäiväkirja 25.8.2009

Ikkunasta näkyy... omenia. Valkeat Kuulaat (3 puuta) ovat täynnä suuria, täydellisiä omenoita. Valkea Kuulas on huonosti säilyvä kesäomena, joten sen säilömisessä pitää olla ripeä. Toisaalta, täytyy pitää mielessä että kun näistä on selvitty, kypsyvät syysomenat (21 puuta), ja lopuksi vielä talviomenat (3 puuta) ellei talvi tule aikaisessa. Kriikunoitakin (48 puuta) näyttäisi tulevan tänä vuonna. Tämä siis tiedoksi ja pieneksi vihjeeksi ystäville ja omaisille…

Juuri nyt näkyy myös synkkä pilvi. Pelkään että joudun vielä hakemaan pyykit sisään ennen kuin ne ovat ehtineet kuivua.


Tänään mietin... Jos ihminen väistämättä tekee elämässään virheitä, onko parempi toistaa samoja vanhoja virheitä vai keksiä aivan uusia?

Miten yhteiskunnasta ja uskonnosta riippumatta reaalipolitiikka on aina raadollista ja kaukana ihanteista. Toisaalta, miten ihanteet ja kaikki kauniit ideat silti pysyvät hengissä.


Olen iloinen siitä että... koska tämä on jo neljäs kesämme maalla, ovista ja ikkunoista vyöryvä omenasato ei enää aiheuta paniikintunteita vaan meillä on kohtalaisen hyvä käsitys siitä miten tulee toimia. Siihen liittyen, siitä että vaikka olemmekin toinen toistamme pahempia teoreetikkoja, selviydymme kuitenkin nykyisestä elämäntyylistämme.
Siitä että puoliso on niin taitava hoitamaan yhteisiä asioitamme, etenkin laskupäätä vaativia.
Siitä että illat pimenevät ja sää viilenee miellyttäväksi. Kohta pääsee sytyttelemään öljylamppuja, tekemään ruuat puuhellalla, ja tähtien havaitsemiseenkin tämä vuodenaika on paras.

Tänään meillä oli ruokana... minulle eilistä kanaa ja riisiä, etätyöpäivää pitävä puoliso lähti huollattamaan autoa ja syö matkan varrella. Koska tänään ei tarvitse laittaa ruokaa, suunnitelmissani on leipoa viikon leivät ja keittää vielä erä omenasosetta.

Päivän asu oli... Tällä hetkellä luumunvärinen mekko ja iso keittiöessu. Pidän juuri taukoa omenien pilkkomisesta.

Tänään olen... vähän vilustunut Taiteiden Yön jäljiltä. Koitan kuitenkin jaksaa kaikkea hyödyllistä.

Aion... kalenterin mukaan kokoustaa ahkerasti lähitulevaisuudessa. Aion myös
pohtia ahkerasti turvallisuushyveitä ja aloitella uutta tieteellistä artikkelia joka käsittelee Maan ulkopuolisen elämän löytämisen etiikkaa.

Aion mennä... ympäristöterveyslautakunnan kokoukseen torstaina.

Luen... Caroline Finkel: Osman’s Dream on vieläkin kesken. Se on osoittautunut yllättävän tylsäksi, mutta aion kuitenkin kahlata sen loppuun.


Olen tekemässä... ystävälle syntymäpäivälahjaa. En kerro mitä, koska kyseinen ystävä lukee tätä. Vielä menee ainakin jokunen päivä >:)

Toivon... kaikenlaista ja samalla hyvin vähän

Talossa ja puutarhassa... on sadonkorjuuaika kiireisimmillään. Alkukesästä, omenapuiden kukkimisen aikaan olin aivan varma että se on suosikkivuodenaikani. Mutta on tämä elokuukin aika upea. Omenia voi syödä suoraan puista, tähtitaivas on niin kaunis ja olo on virkeä ja aikaansaapa (paitsi silloin kun on vilustunut).

Kuulen... omat ajatukseni.

Parasta juuri nyt... Battlestar Galactica 2.season soundtrack. Omenat ja ylipäätään sato. Oikeastaan, elämä on yleisesti ottaen aika hyvää juuri nyt.

Viikonloppuna aion... olla täysin kunnossa. Tarkemmin tekemisiä ei ole suunniteltu, riippuu isännän autonostokuvioista. Melko varmasti kuitenkin säilön jotakin...

Rohkeus on nuorallatanssija


Ofelian kommentti viime viikkoisessa kuolemaa käsittelevässä kirjoituksessani herätti muutaman jatkoajatuksen. Kun kuolemasta puhutaan, filosofit ovat usein keskimääräistä pelottomampaa porukkaa. Se voi olla hyväkin: filosofian historiasta selviää nopeasti että filosofien elinajanodotetta on usein vähentänyt teloitetuksi, keskitysleirille tai maasta karkoitetuksi joutuminen. Totalitaristiset johtajat ja filosofit ovat harvemmin viihtyneet samassa valtiossa, eivätkä filosofit ole olleet näissä kiistoissa se armeijaa komentava osapuoli. Sapere aude- uskalla ajatella on niin hyvä tunnuslause siksi että paitsi päätä, filosofian harjoittaminen kysyy myös uskallusta. Vähintään tarvitaan rohkeutta kyseenalaistaa totutut ja yleisesti hyväksytyt totuudet ja seisoa yksin omien ajatustensa kanssa. Mutta jos analyyttinen sielu ei kerta kaikkiaan tunne pelkoa, onko se hyve? Tarkemmin ajatellen ainakin minusta nimittäin näyttää siltä että pelottomuus on paljon pienempi hyve kuin rohkeus. Rohkeuteen taas tarvitaan pelon läsnäoloa.

Suhteellisen rauhallisessa yhteiskunnassamme pelotkin ovat hiljaisia ja henkilökohtaisia. Luulisin, etteivät kaikki edes tiedä mitä todella pelkäävät. Moni sanoo pelkäävänsä esimerkiksi sotaa. Mutta sota on meille Afganistanin-operaatioista ja vielä keskuudessamme olevista harvoista sotaveteraaneista huolimatta kaukainen asia. Oikea pelko taas vaikuttaa aina käyttäytymiseen ja ajatteluun, tiedostamattomanakin. Huoli kaukaisista kamaluuksista voi ahdistaa, mutta pelko jähmettää, oksettaa, lamauttaa, saa panikoimaan.
Tämän määritelmän mukaisesti esimerkiksi näyttää siltä että sosiaalisten sanktioiden pelko on aika yleistä. Harva uskaltaa sanoa mitä todella ajattelee jos arvelee ettei löydä ympäriltään tukea. Harva uskaltaa puolustaa kiusattua jos se saattaa oman turvallisen aseman vaakalaudalle. Nämä ovat niitä todellisia pelkoja. Niitä, jotka filosofinaluista ainakin yritetään vuosien kuluessa juuria pois. Rohkeus ja hyvin kehittynyt omaneduntaju eivät sovi kovin hyvin yhteen.

Jos tavallisen elämän pelot ovat henkilökohtaisia, myös arkinen rohkeus on hiljaista. Iltapäivälehdissä rohkeaksi sanotaan missiä joka uskaltautuu keikistelemään alusvaatekuviin. Minusta vartalon esittely vaatisi todellista rohkeutta vasta sitten jos alusvaatekuviin lähtisi pyrkimään missin satakiloinen mummo. Jos vain ihminen itse tietää mikä häntä pelottaa ja miten paljon, ulkopuolinen ei voi helposti nähdä rohkeuttakaan. Rohkeus ei ole tiettyjen tekojen tekemistä vaan omien rajojen ylittämistä, oman turvallisen alueen ulkopuolelle astumista. Ne rajat mutkittelevat sisämaailmassa. Todellinen rohkeus ei yleensä päädy toimintaelokuvien käsikirjoituksiin. Se ohitetaan huomaamatta, kiittämättä, ja aika usein rohkeat ihmiset saavat vaivan palkaksi eteisen täydeltä lunta. Harvoissa onnellisissa tapauksissa rohkeus tuottaa tuloksia joita jälkipolvet sitten kiittävät ja siunaavat- mutta se taitaa olla laiha lohtu siinä vaiheessa kun lohtua eniten tarvitsisi. Jos hyve ei sisältäisi mitään omasta palkkiostaan, pitäisi ihmisellä olla joku ruuvi hukassa jotta esimerkiksi rohkeuden kaltaista riskihyvettä alkaisi toteuttaa arkipäivässään.

Jotkut sanovat että pelon voittaakseen pitää ajatella positiivisesti ja luottaa siihen että kyllä tässä hyvin käy. Minusta tällainen ajattelu vaikuttaa itsepetokselta- ja itsepetos tosiaan on joskus hyödyllistä. Mutta kantaako tällainen rohkeus todella toivottomalta näyttävässä tilanteessa? Jos ei, niin mikä silloin sitten auttaisi? Hyve-eetikko kun olen, olen taipuvainen ajattelemaan että se perimmäisin kysymys on tässäkin tapauksessa, millainen ihminen haluan kaikkein eniten olla. Kuinka paljon todella välitän hyvästä, sellaisena kuin sen ymmärrän? Silloin, huonoimmassakin tapauksessa rohkeuden harjoittaminen hyödyttää ainakin sen harjoituksen verran. Olen toiminut tavalla joka vahvistaa kykyäni valita rohkea ratkaisu myös tulevaisuudessa. Minulla on jotakin joka muistuttaa minua siitä että olen ihminen joka osaa paitsi pelätä, myös napata pelkoa kurkusta kiinni ja voittaa sen. Olen siis ottanut askeleen kohti sitä ihmistä joksi haluan tulla. Vaikka kukaan ei koskaan kirjoittaisi eeppistä runoelmaa sankaruudestani, itse tiedän tarkalleen mitä on tullut voitettua ja kuinka vaikeaa oli. Koska olen oman maailmani ainoa asukas, sellainen tieto on puhdasta voimaa.

Olen myös kuullut sanottavan, että todella pelottavien asioiden tekeminen silloin tällöin pitää ihmisen sielultaan nuorena. Tässäkin taitaa olla perää. Vanhuus ja viisaus tekevät ihmisestä varovaisen, arankin. Nuoruuteen kuuluu myös epävarmuus ja kun ihminen alkaa vähitellen saavuttaa elämässä asioita ja löytää maailmassa turvallisen paikan, siihen epävarmuuteen ei enää halua millään palata. Minäkin olen löytänyt jo itseni ihmettelemästä sitä millaisia tempauksia sitä on tullut joskus teininä tehtyä, kun asioita ei vain huomannut ajatella terveyden ja pitkän iän saavuttamisen kannalta. Toisaalta pitäisi kuitenkin muistaa, että huolimatta kaikista hullutuksista, hengissä on selvitty tähän asti. Ehkäpä paras tilanne on se jossa varovaisuus ja rohkeus käyvät ikuista dialogia? Harkinta on hyvästä, mutta jos eteen tulee tilaisuus vetää suuremmanpuoleinen mörkö kaapin alta esiin ja katsoa kuka kukin on, siihen tarttuminen voikin olla viisasta.

posted under , | 0 Comments

Itsereflektion paikka

Krätyakka pyysi kertomaan ajatuksia blogikriiseistä, kirjoittamisen mielekkyydestä ja kaikkeen siihen liittyvästä. Tässäpä taas aihe jonka ajattelemista olen koittanut visusti vältellä koko blogistin urani ajan. Mutta ehkäpä tämä blogi on sen verran vakiintunut niin iän kuin lukijakunnankin puolesta, että tätäkin on syytä miettiä hetkisen.

Kuten teksteistä varmaankin näkee, tämän blogin olemassaolon tarkoitus on toimia jonkinlaisena ajatusten kirpputorina, paikkana jonne kanniskelen päästäni löytyvää ylimääräistä sälää. Koskapa kyseessä on oma tilava pääni jonne tavaraa mahtuu tunnelmoinnista yhteiskunta-analyysiin ja eettisistä pohdinnoista käsitöihin, luulen että perimmäinen yleisöni olen ihan minä itse. Tietysti olen imarreltu hiljalleen kasvavasta lukijakunnastani, ja kommenttinne ovat aina kovasti tervetulleita. Mutta en yhtään mieti, mitä lukijat mahtavat minusta odottaa. Päivityksiä tulee silloin kun on asiaa, ja jos joskus pää tuntuu tyhjältä, aion jäädä tauolle sen suuremmitta seremonioitta. Ihmisystävällisiä blogeja on jo riittävästi, tänne eksyneen lukijan taas on tyytyminen siihen mitä on tarjolla. Koska blogissa on niin vahva henkilökohtainen vire, yritän pitää pientä etäisyyttä työhöni ja poliittiseen toimintaani, vaihtelevalla menestyksellä. Välttelen jonkin verran aiheita jotka liittyvät suoraan tämänhetkiseen tutkimukseen tai opetukseeni, lähinnä siitä syystä että tämän blogin on tarkoitus olla mahdollisimman maanläheinen ja silloin ensimmäisenä ikkunasta ulos lentää eksakti, runsailla lähdeviitteillä varustettu tieteellinen esitystapa. Toinen ongelma on, että blogitekstit pitää rajata tarkkaan ja pitää suhteellisen lyhyinä, kun taas filosofisessa argumentaatiossa tärkeää on tarkkuus ja perusteellisuus. Tieteellisessä mielessä, blogitekstit ovat lyijykynäluonnoksia, eivätkä aina kovin onnistuneita sellaisia. Arkisemmassa mielessä, ne voivat sen sijaan olla paljon hyödyllisempiä kuin tieteelliset artikkelit.

Toinen syy blogin pitämiseen on, että tämä on sellaista kirjoituspuuhaa jolle elämässäni on tällä hetkellä tilaa. Tapaamani ihmiset ovat monta kertaa toivoneet että kirjoittaisin populaarifilosofisen kirjan, mutta toistaiseksi aikani on aina ollut kortilla. Tästä syystä en myöskään kommentoi muiden blogeihin enkä ole listautunut yhdenkään blogin lukijaksi. Nettieksistenssilläni on tiukat rajat. Kirjaprojekti on kyllä hautumassa, mutta sitä odotellessa tavaraa tulee tänne.

Hiukan tähän liittyen, kolmas syy blogittamiseeni on se että en yhtään pidä siitä etäisestä ja norsunluunmakuisesta imagosta joka nykyfilosofeja ja –filosofiaa vaivaa. Filosofia on tämän päivän Suomessa pitkälti filosofien keskinäistä, sivistyssanojen täyteistä ajatustenvaihtoa. Olen kuullut liian monta kertaa sanottavan suoraan etteivät muut kuin toiset filosofit –tai ainakaan muut kuin korkeasti koulutetut- voi millään ymmärtää filosofeja tai filosofiaa. Olen tästä eri mieltä. Kuten eräässä varhaisessa postauksessa (jota en nyt jaksa tähän hätään kaivaa) sanoin, minusta filosofia kuuluu kaikille ja uskon että filosofialla on annettavaa kaikille jotka haluavat yrittää ymmärtää sitä. Filosofian ja filosofien tulisi mielestäni olla kaikkien ulottuvilla ja lakata vaatimasta keskustelukumppaneilta muuta kuin avointa mieltä. Filosofien tulisi olla paikalla silloin kun kysellään mahdottomia tai mahdottoman tyhmiä, mietitään arkipäivän moraalisia ongelmia tai elämää suurempia angsteja. Lohjalta ei kovin vilkkaita puistoja löydy, joten istun sitten virtuaalisen omenapuuni alla bittiavaruudessa ja yritän näyttää helposti lähestyttävältä. Omalta pieneltä osaltani yritän tehdä mahdollisimman maanläheisellä tavalla tutuksi filosofin elämää ja työtä ja herätellä ajatuksia siitä millainen paikka filosofialla voi olla arkipäivän syvällisten kysymysten äärellä.

posted under , | 0 Comments

Takaisin uneen

Olen taas opiskeluaikaisessa kodissani. Valkoisen sävyin sisustetun mukavan yksiön väripilkkuna hohtaa kauniisti hoidettu akvaario. Pienet trooppiset kalat puikkelehtivat hiljaa vedessä huojuvien kasvien seassa. Unelmien uimarannan hiekkapohjaa pitkin juoksee katkarapu niin kevyin askelin ettei siitä jää jälkeäkään. Vedenalainen näytelmä lumoaa joka kerta. En kaipaa televisiota.

Mutta joskus tapahtuu outoja. Yhtäkkiä, aivan omia aikojaan, kalat leijuvat ulos akvaariosta kevyesti. Ne melovat läpikuultavilla evillään pitkin huonetta tyyninä ja autuaan piittaamattomina fysiikan perusteista. Minä nappaan jostain haavin ja yritän pyydystää niitä kuin perhosia. ”Ettekö te tajua että ette voi hengittää ilmaa?” huolehdin. Eivät ne välitä, saan loikkia pitkin asuntoa kuin liito-orava balettitunnilla ennen kun karkulaiset on saatu pyydystettyä ja palautettua elementtiinsä. Sitten herään. Jossain vaiheessa opin että akvaariosta karkailevat kalat kuuluvat vähän jokaisen akvaristin unien vakiokuvastoon. Jopa tuleva Aviomies ehti saada tartunnan kalaunista ennen kuin vesileikit loppuivat.

Eilen kävin Taiteiden yössä. Tuhansien muiden tavoin päädyin Senaatintorille katsomaan ranskalaista Les Plasticiens Volants- ilmapalloperformanssia. Tuomiokirkon portaiden keskivaiheilta avautui täydellinen näköala ja ystävien kanssa oli mukava lepuuttaa koko illan kävelemisestä kipeytyneitä jalkoja esityksen alkua odotellessa. Iltahämärän myötä alkoi tapahtua. Sieltä täältä alkoi ilmestyä isoja koristeellisia kaloja jotka uivat yleisömeren yllä. Merihevoset ja ravut juoksentelivat yleisön seassa, meduusat tanssivat aidonnäköisesti Senaatintorin yllä taivaan tummentuessa hiljaa pergamentinvärisestä illasta yötä kohti.

Esityksessä oli akvaarion rauhallisuutta. Koko ajan tapahtui jotakin, mutta hitaasti, syvän hengityksen rytmissä. MTV-aikakauden vyörytyksestä ei ollut tietoakaan. Kalat uiskentelivat Senaatintoria ympäröivien rakennusten kattojen korkeudella aivan omaa tahtiaan. Esityksen draamaakaan ei ajanut vauhti vaan draaman kaari taipui vedenalaisen ympäristön tahtiin. Aika kului. Esitys ei kasvanut vaan syventyi: värit, valot ja yksityiskohdat antautuivat yleisön tarkasteltaviksi kunnes tunnelmassa oli kuvataiteellista tuntua. Yllättävän ketterästi liikkuvista valtavista kaloista löytyi merten lisäksi sävyjä rokokoosta, surrealismista ja maailmantaiteesta. Yön pimentyessä leikkiin liittyivät valot ja varjot. Tunti kului siivillä. Vaikka oli jo myöhä, esityksen jälkeen olo oli kummallisen levollinen. Kuin olisi unessa käynyt.

Speak Friend and enter


Filosofin ihmissuhdeneuvot, osa n: jos joku katsoo sinua syvälle silmiin ja sanoo haluavansa puhua kanssasi ystävyydestä, poista varmistin.

Sinkkuystävän säädöntapainen on taas päässyt keskimääräistä karvaisemmaksi. Hyvinvarustellun kahvilan antimien äärellä oli hyvä ihmetellä, mitä hiivattia Se Nainen mahtaa Sinkkuystävästä haluta. Ystävyydestä on puhuttu paljon mutta todellisuus on toista. Pian eksyimme pohtimaan ystävyyden määritelmää muutenkin. Siihen meillä ainakin on edellytykset. Olemme olleet ystäviä lukion alusta alkaen, tekisikö se nyt kuutisentoista vuotta. Värikkään historiamme aikana olemme kasvaneet aikuisiksi, olleet työkavereita, säälittäviä ja typeriä, loisteliaita ja viisaita. Olemme päätyneet elämään hyvinkin eri näköisiä elämiä, tuskin huomaamatta sitä. Mutta koko tänä aikana emme ole puhuneet ystävyydestä keskenämme montaakaan sanaa. Kolmen promillen koomassa on joskus tullut sanottua toiselle ”shinä olet kyllä toshi hyvä tyyppi”. Siinä kaikki. Ottaen huomioon että edelleen emme vain siedä toisiamme vaan olemme tilanteesta riippumatta hyvää seuraa toisillemme, on sanomattakin selvää että olemme ystäviä. Sen verran monta kertaa tässä on ehditty toisiamme tukemaan ja ylämäessä työntämään.

Paljon muitakin ystäviä elämän läpi on kulkenut: kesäkavereita joiden kanssa on juostu sateessa, juotu siideriä nurmikolla maaten ja surtu lähestyvää loman loppua, niitä joiden kanssa on jakanut ensiksi yhteiset tavoitteet ja päämäärät ja lopulta paljon muutakin. On ystäviä jotka ovat aina lähellä ja niitä joihin törmää aina silloin tällöin, pyyhkäisee pölyt pois ystävyyden päältä ja tekee taas hetkestä, parista uuden muiston. Filosofit eivät ole puhuneet romanttisesta rakkaudesta kovin paljon, mutta ystävyydestä kirjoitusta löytyy vaikka millä mitalla. Se on täysin järkeenkäypää, sillä vaikka nykyään toista markkinoidaan, ystävyys on myös rakkaudessa kaikkein tärkeintä. Ilman ystävyyttä rakkaus on vain saippuakupla.Toisaalta kun elämän arjen on avannut rakastetulle, hänessä alkaa rakastaa aina vain enemmän niitä piirteitä jotka tekevät hänestä niin hyvän ja läheisen ystävän: välittämistä, hellää mutta määrätietoista huolenpitoa ja ihan vain sitä että hän on lähellä, pitää kädestä ja yrittää ymmärtää kunnes ainakin melkein siinä onnistuu. Minun kielenkäytössäni, puoliso on ihminen joka painaa nenänsä kiinni elämän tragikomediaan ja toteaa arkipäivän räpiköimistä hetken katsottuaan että haluaa hypätä mukaan luottaen siihen että jos vain pysyttelemme lähekkäin, kaatopaikastakin saa taiottua filosofian puutarhan siksi aikaa kun sen läpi on kahlattava. Hän on se joka sanoo: ”Minä pelastan sinut kaikelta, olipa kyseessä sitten kuolemanvaara, oma tyhmyytesi tai pienet hirviöt, koska muuten saattaisin menettää hetken sinun kauneuttasi. Vain sitä en kestäisi.”
Ystävyydestä on meidän suhteessamme puhuttu useamman minuutin ajan putkeen tasan kerran, maistraatissa jossa vihkijä luki hääsaarnaksi Aristoteleen ajatuksia ystävyydestä. Muuten ollaan tutulla ja hyväksi havaitulla lyhytsanaisella linjalla. ”Minä rakastan sinua” on täsmälleen sopivan pituinen ihmissuhdeanalyysi. Koska ystävyyttä ei tehdä kauniista sanoista vaan siitä missä on, ja jos yrittää pysytellä siinä vieressä, ei tarvitse lopulta sanoa mitään.

Pääsimme ystäväni kanssa yksimielisyyteen siitä että ystävyydestä tahtoo puhua pitkään ja hartaasti vain sellainen ihminen joka ei todellisesta ystävyydestä tiedä eikä välitä. Päinvastoin, harras puhe ystävyydestä voi olla ainoa varoitus siitä että tämä ihminen etsii tilaisuutta lyödä sinua sinne missä varmasti sattuu.

posted under , | 2 Comments

Kuin viimeistä päivää

Olen ollut elämäni aikana lähellä kuolemaa aika monta kertaa. Aloitin urani alle kaksivuotiaana jäämällä rekan alle. Sen jälkeen läheltä piti-tilanteita on tullut vastaan epäsäännöllisen säännöllisin väliajoin. Mukana on äkillistä vakavaa sairautta, hukkumista, ja on mukana pari (uhka)rohkeaakin tempausta jotka voi tiivistää sanoihin “säntäsin ensin ja harkitsin sitten myöhemmin”. Toivoa sopii että minulla on yhdeksän henkeä kuin kissalla.

Se hyvä puoli kyseenalaisessa tuurissani on, että vähemmästäkin oppii olemaan pelkäämättä kuolemaa. Viimeisimmillä kerroilla olen jo osannut suhtautua tilanteeseen ammattimaisin ottein: otan rauhallisesti ja hipsin tilanteen mentyä ohi jonnekin jossa voin täristä rauhassa hetken- järkytyshän on vuorossa vasta siinä vaiheessa kun tapahtumat alkavat upota todella mieleen. Samoin, jos makaan vaarallisen taudin kourissa, olen ollut liian kiireinen tuskieni kanssa jotta olisin ehtinyt ahdistua kunnolla kuoleman läheisyydestä. Vasta sitten kun kuume alkaa laskea ja pahimmat kivut hellittää, koittaa varttipaniikki. ”Tämä elämä taisi nyt olla tässä” on jostain syystä suunnattoman paljon rauhoittavampi ajatus kuin ”Hyvät jumalat, mähän olin vähällä kuolla!!!” Kokemusten yksityiskohdista olen valmis puhumaan vasta vuoden, parin päästä. Vaikka kuoleman läheisyys ei ole varsinaisesti kammottava tai pelottava kokemus, se on aina voimakas kokemus jonka sulattelemisessa vähän kestää.

Kuoleman lähiohituksilla on hyvätkin puolensa: ne pakottavat miettimään, olenko oikeasti valmis jos kuolema olisi nyt osani, vai tekisikö mieleni tapella väistämätöntä vastaan. Jos tekee, on korkea aika tehdä jotain niille asioille jotka pidättelisivät täällä. Ainakin omalla kohdallani, tosipaikan tullen, kaukaisista haaveista ja sadasta paikasta jotka on nähtävä ennen kuolemaa, on helppoa ja kevyttä päästää irti. Elämäänhän kuuluu olennaisesti se ettei se ole koskaan aivan valmis. Sopiva keskeneräisyys tekee elämästä enemmän kuin eksistenssiä. Aivan toista olisi todeta että en ole huomioinut läheisiäni tai saavuttanut jotakin sellaista tärkeää joka olisi ollut saavutettavissani jos vain olisin omistautunut asialle. Kun elämän haurauden muistaa, elämään ei yritä takertua kynsin ja hampain, mutta sitä rakastaa intensiivisemmin ja haluaa siitä mahdollisimman hyvän.

Arkena sitä helposti urautuu ajattelemaan että päivät kyllä jatkuvat edessä horisonttiin asti nauhana joka ei koskaan varsinaisesti katkea ja että virheitään voi yrittää korjailla sitten joskus tulevaisuudessa, kun siihen on parempaa aikaa ja korkeampi motivaatio. Elleivät ne peräti hoidu jotenkin itsestään. Mutta vaikka voimme olettaa että aikaa riittää, varma ei pidä koskaan olla. Esimerkiksi terveellisillä elintavoilla voi pienentää riskiä sairastua moniin sairauksiin, mutta päälle syöksyviltä autoilta ja murhamiehiltä ne eivät suojaa. Kokemusteni valossa arvelen että hyvä kuolema seuraa hyvää elämää. Se mikä kuoleman aiheuttaa ei ole lopulta kovin tärkeää. Ennen kaikkea, sille missä muodossa kuolema lopulta saapuu, ei mahda kovinkaan paljoa. Elämä sen sijaan on ihmisen paitsi parasta, myös hyvin mahdollisesti ainoaa aikaa.


Teoreettiset fyysikot ja metafyysikot pohtivat innolla ajan olemusta: sitä pilkotaan A-ja B-sarjoihin, sen suhteellisuutta einsteinilaisessa universumissa pohditaan, jotkut jopa ovat sitä mieltä että todellisuudessa aika on vain illuusio. Itse ajattelen että olipa aika (meta)fysikaalisesti mitä hyvänsä, ihmiselle se on aina lahja. Nykyhetki, ainoa hetki josta meillä on tukeva ote, on kaikkien todellisten lahjojen tapaa käytettävissämme miten haluamme: voimme kuluttaa aikaa, tappaa sitä tai tehdä siitä merkityksellisen, aivan kuten miellyttää. Kun ajastaan lopulta venyttää elämän, uskoisin että tärkeintä on merkitys, se mikä jää pohjalle sitten kun kaikki turha on lakaistu.

posted under , | 2 Comments

Sade

Se humisee kattoa vasten ja muuttaa pölyiset kadut satiininliukkaiksi. Kurpitsojen suuret lehdet kurkottavat sitä päin, linnut taas pakenevat puiden tiheisiin latvuksiin. Kaupungissa se saa meikit valumaan, latistaa hiukset, liimaa vaatteet ihoon. Se saa pää pystyssä harppovat pukumiehet kiirehtimään askelia kuin yllättävä verotarkastus. Ateistit kohottavat katseensa taivasta kohti- josko pilvipeite repeilisi jossain taivaanrannassa? Toiset taas katsovat maahan. Etteivät vain viemärit alkaisi kohta tulvia. Sade pilaa kenkiä ja auttaa erottamaan ne jotka varautuvat kaikkeen niistä jotka ovat sännänneet matkaan tuskin muistaen kotiavaimet. Sade pesee ja sade paljastaa. Jälkeenpäin aina huomaa miten raikas ilma on, mutta harvoin ihmettelee, mitä se oli ennen.

En ole voinut viedä pyykkejä ulos kuivumaan moneen päivään, enkä vie tänäänkään. Sadonkorjuukauden kiire hellittää hetkeksi, järjestää itsensä uuteen muotoon, palaa. Yhtäkkiä minulla on aikaa tehdä kaikkea sitä mistä aurinkoisina päivinä olen haaveillut. En tiedä mistä aloittaa. Onneksi osa arjesta on aina samanlaista. Illalla huomaan että takana on taas yksi aivan tavallinen päivä.


Ei ole enää liian kuuma eikä vielä liian kylmä. Sateen tauotessa ehdin juosta kasvimaalle hakemaan päivällistarpeita. Huomaan että ukonhatut ovat ehtineet aueta ja että kesäomenat alkavat olla valmiita poimittaviksi. Kun pilvet hajoavat, syksy on tullut.

Puhetta pahasta

Toisin kuin etiikan, pahan filosofian paikka länsimaisen filosofian traditiossa ei ole vakiintunut. Se on räävitty kokoon sirpaleista etiikkaa, oikeusfilosofiaa, ja onpa psykologialla ja yhteiskuntatieteilläkin jotakin sanottavaa aiheesta. Ihminen voi helposti valmistua filosofiksi oppimatta analysoimaan pahaa lainkaan. Valistuksen ajatus rationaalisesta ihmisestä joka tieteen avulla pyrkii aina vain kohti parempaa yhteiskuntaa koki kovan kolauksen Natsi-Saksan myötä. Sen myötä käsitys tieteen arvovapaudesta sai myös uuden merkityksen: arvovapaus ei ole pelkästään objektiivisuutta vaan myös sitä ettei tiede ole minkään kosmisen välttämättömyyden johdosta hyvää. Empiirisen tieteen tuloksia voidaan käyttää niin hyviin kuin pahoihinkin päämääriin, eikä tieteen kehitys ole sidoksissa moraaliseen jalostumiseen. Tämä oli kova kolaus esimerkiksi oikeuspositivisti Hans Kelsenille joka oli ollut voimakkaasti sitä mieltä että oikeus on sitovaa jos se sisältyy laillisen auktoriteetin oikeassa muodossa säätämään normihierarkiaan. Oikeuspositivismin iso ongelma on, että sen mukaan esimerkiksi natsismi ei ole ongelma, jos se pääsee valtaan oikeilla säännöillä pelatussa yhteiskunnallisessa pelissä. Toisin sanoen, pyrkiessään erottamaan positiivisen oikeuden siitä suosta johon joudutaan kun aletaan höpisemään oikeustajunnasta ja yhteiskunnallisesta moraalista, oikeuspositivistinen käsitys ei enää suojannut ihmisiä pahalta. Jos oikeusfilosofia ja etiikka taas ovat samaa mieltä ylipäätään mistään, se on ajatus siitä että ihmistä tulee pyrkiä suojaamaan pahalta.

Sitten pitäisi enää tietää, mitä paha on. Yleensä suosituimmat määritelmät ovat ostensiivisia: emme ehkä osaa täsmällisesti määritellä, mikä kaikki on pahaa, mutta tunnistamme pahan kun siihen törmäämme. Vai tunnistammeko sittenkään? Eikö toisaalta ole niin että parhaat aikomukset ja yritelmät voivat toisinaan johtaa huonoihin tuloksiin? Entä mistä tiedämme, olemmeko siinä asemassa että osaisimme arvostella tilanteen oikein? Jos sinulle näytettäisiin epäselvää valokuvaa jossa näytetään miehen ampumista, toteaisit varmasti että tässä tapahtuu nyt pahaa. Mutta mitä ajattelisit jos sinulle selviäisi että ampuja on aikamatkustaja joka on saanut kiinni nuoren Hitlerin ja pelastaa teollaan miljoonia juutalaisia? Muuttuisiko kuvassa näkyvä tapahtuma jaloksi teoksi? Vai onko paha vain monimutkaista? Jos emme ymmärrä pahaa, siis sitä mitä tulisi välttää, miten oikeastaan voimme ymmärtää hyvääkään?

Moraalirelativismiakin voi pitää yrityksenä vastata pahan ongelmaan. Relativistisen käsityksen mukaan hyvä ja paha ovat aina näkökulmakysymyksiä, kulttuuriseen ja historialliseen kehykseen sidottuja rakennelmia joita ei voida järkevästi pohdiskella kuin tietyn kontekstin sisältä. Jokainen on tavallaan oikeassa. Relativismissa on vain yksi isompi ongelma: kukaan joka on pohtinut sitä yhtään pidemmälle, ei yleensä voi kannattaa sitä vakavasti. Minulle relativismin keskeinen ongelma on se, että sen perimmäinen idea on ongelmien väistämisessä, ei niiden ratkaisemisessa- ja moraalisten ongelmien ratkaisemisessahan koko etiikassa piti olla kysymys. Jos sovimme että kaikki ovat omalla tavallaan oikeassa, sellaiset kauniit ideat kuin kansainvälinen oikeus muuttuvat utopiaksi. Jos yhteisiä arvoja ei ole, käytännön vaihtoehdot ovat yleensä joko vahvimman oikeus tai luonnonoikeuteen vetoaminen. Kumpikaan ei houkuttele- mutta käytännössä lähes aina intellektuaalinen luonnonoikeus toki on se joka ottaa rökäletappion vahvimman oikeuden edessä. Sen jota jo Hammurabi laillaan yritti pistää aisoihin. Länsimaisen historiankirjoituksen rakastama tarina aina vain kehittyvästä ja eteenpäin menevästä ihmisestä on uskottava vain jos tapahtumia seuraa juuri sopivasta näkökulmasta. Mitä jos edistystä mittaisikin vaikka sillä, kuinka ymmärryksemme pahasta on kehittynyt ja kuinka hyvin sitä nykyään vastustamme?

posted under | 0 Comments

Moraalipohdintaa tyhjästä, osa II


Alun perin tässä talossa oli vain kaksi asumiskelpoista huonetta, ne joita nykyään kutsumme tuvaksi ja olohuoneeksi. Niissä mahtui hyvin elämään viisilapsinen perhe. Naapurustostamme kirjoitetun historiikin mukaan 1930-luvulla kaksi huonetta oli reilusti tilaa suurellekin perheelle. Oli aivan tavallista että seitsemän- kahdeksan ihmistä ahtautui elämään yhteen huoneeseen. Ne joilla oli tilavammat talot, vuokrasivat järjestään ylimääräiset huoneensa hyyryläisille jotka saattoivat olla yhtä hyvin yksinäisiä työläisiä kuin kokonaisia perheitäkin. Luulen että talomme alkuperäiset omistajat olisivat pyörtyneet jos olisivat nähneet miten tehokkaasti kahden ihmisen elämä on täyttänyt viisihuoneiseksi vuosikymmenten saatossa laajentuneen kodin. Vanhaan hyvään aikaan isommissakin talossa omalle väelle riitti se pari huonetta. Nykyään ahtaasti asuvillakin aikuisilla on käytössään oma tila. Oma rauhakin taisi tarkoittaa 1930-luvulla jotakin aivan muuta kuin filosofia haahuilemassa tyytyväisenä tyhjässä talossa ja pitkin hiljaista puutarhaa. Talon lisäksi myös pihat oli valjastettu hyötykäyttöön johon verrattuna nykyvirkkalalainen hedelmäpuu per kolme neliömetriä-ajattelukin kalpenee. Melkein jokaisella talolla tuntuu olleen pihassaan joko kotieläimiä tai jokin sivubisnes jolla täydennettiin perheen tuloja. Yksi leipoi leipää myyntiin, toisella oli kanila, kolmas oli julistanut saunansa yleiseksi saunaksi. Vilinän ja vilskeen määrää nykyään uneliailla puutarhapihoilla on vaikea kuvitella.

Ja jos oma tila sattuisi loppumaan kesken, on meillä vielä julkistakin tilaa vaikka muille jakaa. Helsingin keskustastakin löytää arkipäivänä rauhan taskuja jonne voi vetäytyä hetkeksi vilinää pakoon jos siltä tuntuu. Kasvitieteellinen puutarha keskellä Kaisaniemeä, Töölönlahden tienoon mutkat, isot puistot ja rannat. Matka vilkkaimmasta risteyksestä rauhaan voidaan laskea sadoissa metreissä. Luulisin, että mikä pätee Stockmannin kulmalla, pätee myös minne hyvänsä muualle Suomeen. Vaikka pääkaupunkiseutu ruuhkautuukin, viisimiljoonaisesta kansasta ei vain synny samanlaisia ruuhkia kuin siellä missä miljoonat ihmiset ovat jo vuosisatojen ajan istuneet suomalaisittain katsottuna poikki ja pinossa.

Tämän kaiken näkymättömän ylellisyyden keskellä on hämmentävää ajatella että olimmepa sitten missä hyvänsä, uhanalaisin tila on aina tila ajatuksille. Sinne riittää aina pyrkijöitä. Olen kuullut monen sanovan että yksinkertainen meditaatio joka perustuu siihen että ei ajattele mitään on monelle lähes mahdoton tehtävä. Päässä on aina hälyä ja mikä tärkeintä, olemme tottuneet siihen että niin pitääkin olla. Hiljaisuus tuntuu ahdistavan yllättävän monia.
Toisella suunnalla ajatusten vapaata lentoa uhkaavat tavat ja urautuminen. Kuinka monet ajatukset lopulta ovatkaan omiamme? Entä kuinka usein ajattelumme muistuttaa pikkulasten (ja totuuden nimessä, monien aikuistenkin) piirustuksia. Pikkulapsethan eivät osaa piirtää todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan he piirtävät symboleita. Keltainen pallo jossa on piikkejä esittää aurinkoa. On vaativa psykologinen prosessi huomata ero esittämisen ja todellisuuden välillä. Taiteiljan puolestaan erottaa pikkutarkasta piirtäjästä toinen, vielä vaativampi harppaus: se jossa visuaalisesta esittämisestä –siis ympäristön todenmukaisesta piirtämisestä- siirrytään kuvaamaan sisäistä maailmaa niin että teoksesta tulee enemmän kuin ulkomaailman approksimaatio. Sisäinen ja ulkoinen maailma alkavat peilata toisiaan ja niiden vuoropuhelusta syntyy jotain aivan uutta.

Jotkut pitävät filosofeja tyhjäntoimittajina sillä perusteella että jokainen osaa ajatella. Mihin sitä kaikkea koulutusta muka tarvitaan? Minusta tämä ajatus kuulostaa vähän samalta kuin voisi kuulostaa mikropizzan lämmittäjä joka ihmettelee, mihin ihmeeseen kokkeja tarvitaan kun jokainen saa nälän uhatessa toimintakykyä aikaan jotain pöperöä. Filosofikaan ei aina osaa ajatella erityisen loisteliaasti, mutta luulisin että jotakin hyötyä kaikesta harjoituksesta kyllä on. Parhaat ovat ehkä ajatusten taiteilijoita, me loput ainakin yritämme kurotella todellisuuden parempaa ymmärtämistä kohti. Siihen pyrkimykseen ajatuskin tarvitsee tilaa. Niin fyysistä kuin henkistäkin tilaa etsivän kannattaa kuitenkin pitää mielessä että pohjimmiltaan, tila on ylellisyyttä.

posted under , , | 0 Comments

Normaali ja normaali

Nappasin tällä kertaa Krätyakan blogista parit meemit joiden tavoitteena on selvittää, kuinka normaali on. Ensimmäinen meemi kiertää Facebookia. 50 pistettä on aika normaali, 70 pisteellä elämää voi sanoa jo mielenkiintoiseksi ja 90 pisteellä kannattaisi soittaa Renny Harlinille elokuvan tekoa varten. Olen aina kuvitellut eläväni ihan mielenkiintoista elämää, mutta mikä onkaan totuus?

Oletko...

[] kävellyt yhteen menoon yli 15 km.
[ ] ostanut ja juonut pullon Beaujolais Nouveau'ta. (en pidä viinistä)
[1] nähnyt kuolleen ihmisen.
[] jäädyttänyt kieleni talvella kiinni metalliin.
[2] pelastanut jonkun hengen.
[-] ostanut jotakin seksikaupasta. (en edelleenkään vastaa seksikysymyksiin)
[ ] murtautunut jonnekin luvattomasti.
[3] uinut avannossa.
[4] tappanut/lopettanut eläimen omin käsin. (akvaristin oli pakko)
[ ] litistänyt kolikoita junaradalla.
[ ] ajanut fillarilla yli 100 km päivässä.
[5] ostanut oman asunnon. (puolikkaan)
[ ] tavannut henkilökohtaisesti suurimman idolini.
[6] saanut kirjoitukseni lehteen. (ja vielä tieteelliseen lehteen, jee!)
[7] ollut lähellä kuolemaa.(tässä lajissa olen veteraani: aloitin alle 2-vuotiaana ja tähän mennessä takana on 5 läheltä piti-tilannetta *muoks* eipäs kun 6...)
[7½ ] saanut potkut. (välttänyt hyvin täpärästi potkut irtisanoutumalla itse)
[8] avustanut eläimen synnytyksessä. (jos valvominen ja vahtiminen lasketaan avustamiseksi)
[9] pitänyt sylissä alle vuorokauden ikäistä lasta.
[10] kokenut tai nähnyt livenä luonnonmullistuksen. (olen ollut maanjäristyksessä)
[ ] käynyt Levillä yli 5 kertaa.
[11] syönyt ankkaa, sorsaa ja strutsia - siis näitä kaikkia.
[-] harrastanut seksiä porealtaassa.
[ ]saanut sakkoja viisi (5) kappaletta tai enemmän (en yhtään, ikinä)
[ 11½] ollut käsi/jalka kipsissä. (vain useita viikkoja lastoitettuna tai kantositeytettynä)
[12½] antanut haastattelun medialle.
[ ] hävinnyt kerralla rahapelissä yli 100 euroa.
[ ] voittanut kerralla rahapelissä yli 1000 euroa.
[13½ ] käynyt vähintään kymmenessä (10) eri maassa.
[ ] käynyt vähintään kahdessakymmenessä (20) eri maassa.
[-] harrastanut seksiä henkilön kanssa, jonka nimi jäi arvoitukseksi.
[ ] ollut käräjillä asianosaisena. (vain todistajana)
[14½] valmistanut ruokaa kerralla yli kymmenelle ihmiselle.
[ ] valmistanut itse alkoholipitoista juomaa - siis muuta kuin simaa.
[ ] ostanut ulkomailta auton/moottoripyörän/asunnon
on/kesämökin/lemmikin/puolison.)

[ ] pilkkinyt.
[15½] käynyt nakuna kuutamouinnilla.
[] syönyt unilääkkeitä. (olen kyllä selvinnyt minimaalisella unella monta viikkoa, joten tarvetta olisi ehkä joskus ollut...)
[] esiintynyt joulupukkina.
[ ] kiivennyt toimivalle tulivuorelle.
[16] laskenut työvuosia vuorotteluvapaaseen tai eläkkeeseen.(joskus yritin, sitten alkoi näyttää siltä että eläke tulee kohdallani olemaan utopiaa)
[ ] laitesukeltanut.
[-] harrastanut ryhmäseksiä
[ ] reissannut ulkomailla reppu selässä viikkoja/kuukausia vailla tarkkoja suunnitelmia.
[-] ollut mukana striptease-esityksessä.
[17] esiintynyt tv:ssä.
[18 ] soutanut kirkkoveneellä.
[ ] juossut maratonin.
[19] blogannut.
[20 ] ottanut lävistyksen - muualle kuin korvalehteen. (16-vuotiaana nenään (ei ole enää), viime vuonna inner conchit jotka ovatkin jo melkein parantuneet)
[] salakuljettanut jotakin rajan yli.
[21] käynyt totalitaarivaltiossa tai sota-alueella.
[ ] tehnyt konkurssin.
[21½] kirjoittanut kirjan. (olen kuvittanut niitä, lisäksi olen kirjoittanut kirjaan jota olen ollut toimittamassa)
[] synnyttänyt tai ollut mukana synnytyksessä
[22] vaihtanut autonrenkaan.(avustanut renkaan vaihtamisessa)
[] kiivennyt tunturille.
[23] kasvattanut yrttejä.
[ ] tehnyt testamentin.
[24] tullut uhatuksi aseella.
[ ] syönyt toukkia.
[25] ollut kihloissa.
[-] harrastanut seksiä julkisella paikalla.
[26] ollut naimisissa.
[ ] eronnut avioliitosta.
[27] kerännyt ruokareseptejä.
[] pitänyt villieläintä lemmikkinä.
[ ] opetellut aikuisena uuden kielen.
[ ] menettänyt ajokorttini määräajaksi.
[ ] ollut putkassa.
[ ] ottanut eläkevakuutuksen.
[ ] syönyt koiraa.
[] ajanut kolarin.
[] oksentanut alkoholin takia.
[28] yöpynyt sairaalassa aikuisiällä.
[] tilannut Aku Ankka -lehden.
[29] ollut vapaaehtoisesti ilman televisiota yli puoli vuotta.
[30] luonut lantaa.
[31] istuttanut puun.
[ ] ollut rekan kyydissä/ajanut sellaista.
[ ] liftannut
[ ] tehnyt rikosilmoituksen.
[ ] vaeltanut Lapissa.
[ ] laskenut koskea.
[ ] käynyt Enontekiöllä.
[ ] ollut purjehtimassa.
[32] koonnut Ikean huonekaluja.
[ ] käynyt vesijumpassa.
[33] syönyt jotain itse tappamaani/-ampumaani. (ongitut kalat kai lasketaan?)
[ ] haastanut riitaa nakkikioskilla
[ ] pukeutunut äidin vaatteisiin.
[-] himoinnut työkaveria.
[35] maalannut taulun. (ja myynytkin jokusen)
[ ] huijannut vakuutusyhtiötä
[36] ratsastanut hevolla.
[37] muuttanut nimeni.(sukunimen naimisiin mennessä)
[38 ] ollut savusaunassa
[ ] ollut pienlentokoneessa.
[ ] ajanut vasemmanpuoleisessa liikenteessä.
[ ] sanonut "kippis" indonesiaksi.
[ ] räjäyttänyt jotakin.

Ja tässä vertailun vuoksi Krätyakan normaaliusmeemi


(½) antanut tarvitsevalle lahjan, jonka rahallinen arvo ylittää kuukausipalkkani (kuukausipalkkani milloin?)
(1½) viettänyt viikkoja tapaamatta yhtäkään ihmistä
(2½) valmistanut aterian pelkästään itse kasvattamistani aineksista
( ) kirjoittanut näytelmän
( )purrut hammaslääkäriä
( )purrut koiraa
( )kasvattanut eläimen tuttipullolla ruokkimalla vastasyntyneestä täysikasvuiseksi
( )majoittanut perheeseeni kuulumattoman asuntoa tarvitsevan pidemmäksi aikaa kuin viikoiksi kotiini
(3½)lukenut elämäni aikana yli 10 000 kirjaa
( )Esiintynyt yli 10 000 ihmisen yleisölle
(4½)Kaivanut jollekin haudan
( )Joutunut sairaalaan tappelun seurauksena
(5½) Rukoillut ja kokenut saavani rukousvastauksen (jos loitsiminen lasketaan rukoilemiseksi)
(6½)Pidellyt itkevää aikuista sylissä
( ) Rakentanut tai remontoinut talon
( ) Korjannut auton
( )Vaihtanut polkupyörään ketjut
(7½)Istunut pyörätuolissa
( ) Eksynyt metsään niin, että jotkut ovat lähteneet etsimään
( )Juonut vastalypsettyä maitoa
()kylvettänyt liikuntakyvyttömän aikuisen
(8½)Ottanut tatuoinnin
( )Asunut kuukausia ilman sähköä, lämmintä vettä, sisävessaa tai puhelinta
( ) Hukannut julkisen rakennuksen avaimen
( ) Esiintynyt elokuvassa ja/tai musiikkivideossa
( ) leiponut juurella nostatettua ruisleipää
(9½) valmistanut itselleni jonkin vaatteen (valmistan melkein kaikki vaatteeni itse)
( ) vaihtanut vauvalle vaipat
( ) julkaissut äänilevyn
(10½) tehnyt vapaaehtoistyötä

Mittasipa niin tai näin, olen siis tylsääkin tylsempi tyyppi joka ei ole ehtinyt vielä nähdä eikä kokea mitään...

posted under | 0 Comments

Totuuden henki johda sinä meitä

Kun aloin opiskelemaan filosofiaa, päätin melkein ensi töikseni että en enää koskaan kertoisi suoranaista valetta, valkoista tai muunkaan laista. Ajattelin että sellaisen periaatteen omaksuminen olisi sekä hyväksi moraalilleni että kävisi hyvästä argumentaatioharjoituksesta. Ja kiinnostihan minua myös saada selville, miten sitä pärjäisi. En minä nyt niin usein ennestäänkään valehdellut. Eihän tämä olisi ollenkaan vaikeaa. Kuukauden päästä, ennen kuin olin kunnolla selviytynyt ulos filosofian johdantopraktikumista, olin jo toista mieltä. ”Näyttääks tää hyvältä mun päällä?” ”Oonko mä susta jotenkin negatiivinen ihminen?” ja niin edelleen. Siinä totisesti oppi asettelemaan sanansa taiten. Valehtelemattomuuden omaksuminen johti alkajaisiksi myös sen huomaamiseen että ihmiset paitsi valehtelevat minkä kerkeävät, myös odottavat että heille valehdellaan. Pian puolitotuudet, monitulkintaisuus ja viisas vaikeneminen olivatkin tulleet tutuiksi. Puhumattakaan itsepetoksesta: jos onnistun vakuuttamaan itselleni että Kuu on juustoa, olen periaatteessa rehellinen jos kerron muillekin niin. Nyt olen ollut vakaumuksellinen todenpuhuja jo kymmenen vuotta. Rehellisyyden ja muiden hyveiden välisessä tasapainottelussa riittää edelleen työtä.

Hups! Taisin tehdä juuri sosiaalisen mokan: suomalaisenhan on kiellettyä myöntää että rehellisyydessä olisi jotakin vaikeaa. Täydellinen suoraselkäisyyshän on meillä geneettistä, ja jos jonkun kohdalla ei näin ole, hän on poikkeava ja paheksuttava. Tai ehkei kuitenkaan: kymmenenä valehtelemattomana vuotenani olen huomannut, että useimpien ihmisten mielestä on olemassa valehtelua ja valehtelua. Arkipäiväinen totuuden vastainen puhe ei ole useimpien mielestä valehtelua- vain sellaiset valeet joista voi jäädä nolosti ja näyttävästi kiinni ja jotka aiheuttavat suurta vahinkoa, ovat oikeita valeita. Jos valehtelemisen haitallisuutta mitataan vain selkeiden seurausten perusteella, päädytään tähän kaksinaismalliin. Harva kysyy, millaiseksi ihmiseksi valehtelija kehittyy. Oikeastaan, sellaiset kysymykset ovat joidenkin tosielämästä irrallaan olevien filosofien heiniä.


Tähän asenteeseen on olemassa myös hyvä syy: ihminen joka pitää totuudesta kiinni on tökerö ja epämiellyttävä tyyppi jonka kanssa kukaan ei lopulta halua olla tekemisissä. Jos kysyn ystävältä mielipidettä uuden mekon istuvuudesta, en halua kuulla että se saa takapuoleni näyttämään porsaalta ennen jouluteurastusta, siinäkään tapauksessa että kielikuvalle olisi jotakin vastinetta.
Valkoiset valeet takaavat miellyttävän elämän. Näin kuulee sanottavan usein, mutta ajatus ontuu: valehteleminen ja hienotunteisuuden puute ovat aivan eri asioita, eikä niiden välillä ole minkäänlaista väistämättömyysrelaatiota. Ero valkoisen ja mustan valeen välillä taas on ero jota ihminen itse ei voi kovin luotettavasti arvostella. Joka sitä yrittää, asettuu tuomariksi omassa asiassaan. Monesti pienet ”harmittomat” valeet eivät ole niin harmittomia sen kannalta jolle ne kerrotaan. Valheen luokitteleminen harmittomaksi on helposti vain yksi itsepetoksen muoto. Vaikeaksi menee, jos pitää joka kerta valkoista valetta miettiessä pohtia tarkasti perimmäiset motiivit selviksi. Helpompi on puhua totta.

Epäselvää on enää se, miksi valehteleminen määritellään ei-totuuden puhumiseksi, jos sillä ei kuitenkaan oikeasti sitä tarkoiteta. Ehkä kyse on ihanteesta: haluaisimme pyrkiä totuudellisuuteen, mutta arkena on helpointa ja kätevintä tyytyä käyttämään karkeaa siivilää totuuden ja epätotuuden erottelussa. Totuuden torven elämän keskeisiin dilemmoihin kuuluukin kysymys siitä, milloin riittää että on rehellinen ja milloin pitäisi olla brutaalin rehellinen. ”Mää olen aina sanonut suoraan mitä mieltä mää olen.” ei ole yleensä rehellisyyden vaan huonon käytöksen puolustusta. Jos totuudellisuus johtaa siihen että omaksun uuden paheen sen sijaan että paranisin vähän ihmisenä, kannattaako siihen ryhtyä? Vaikka totuudellisuus olisi tärkeää, ei siihen vetoamalla oikein voi puolustaa huonoa käytöstä, kovuutta, toisen satuttamista.

Toisaalta, toisinaan pyrkimys hienotunteisuuteen ja toisen hyvän ajattelemiseen voi sekin johtaa metsään. Toisinaan tekojen seurausten ennakointi ei ole vain vaikeaa vaan täysin mahdotonta. Mistä tiedän, millaisen vastaanoton brutaali totuus saa? Aina ei voi tietää etukäteen mistään- pitää vain tehdä valinta suuntaan tai toiseen, toivoa että se on oikea ja kärsiä nahoissaan jos menee pieleen.

Totuuden kanssa siis vielä pärjää, mutta joskus totuuden ja koko totuuden välinen ero on paljon suurempi kuin totuuden ja valheen välinen ero. Totuudella voi peittää niin hyvän kuin pahankin, saada mustan näyttämään valkoiselta, ja toisin kuin valehtelemisesta, totuudesta ei voi jäädä kiinni.
Koko seinän kokoisen freskon voi peittää mustalla kankaalla niin että näkyviin jää vain yksityiskohta. Jos myöhemmin paljastan koko kuvan ja käy ilmi että se mikä näytti ensin linnulta olikin vain kuvaan maalatun lentokoneen peräsintunnus, minua ei voi edelleenkään syyttää valehtelemisesta vaan korkeintaan tiedon pimittämisestä. Ja sitten voidaankin käydä antoisa keskustelu siitä, mitä kenenkin pitäisi kulloinkin tietää, mitä kenelläkin on oikeus tietää ja millä perusteella- ja miten ihmeessä tämän kaiken voisi arvostella oikein minkään muun kuin jälkiviisauden valossa.

Poliitikkoja syytetään usein valehtelemisesta, mutta mitä siitäkin tulisi jos heitä pitäisikin syyttää totuudesta? Koko totuus kun on toista maata kuin hienotunteinen ja hellävarainen arkipäivän totuus jota kertoessa yritetään ottaa huomioon myös muut hyveet kuten hienotunteisuus, kaikkien oletetut parhaat intressit, mahdollisesti myös taloudelliset ja poliittiset näkökohdat. Koko totuus on täsmälleen niin kuin se on, hyvässä ja pahassa. Se on armoton valo. Se sisältää sen mitä emme halua kuulla emmekä kertoa. Se satuttaa ennen kuin se parantaa, eikä parantavasta vaikutuksesta aina ole mitään takeita- aina sitä ei edes näe raunioiden alta. Koko totuus ei myöskään ole korrekti eikä ainakaan lempeä. Sen kanssa on usein vaikea elää. Joskus ihmisiä on moraalista suojella koko totuudelta, ja vielä useammin niin haluaa tehdä.


Kaikista huonoista puolistaan huolimatta, täydellinen totuus on välttämättömyys. Sen valossa elämisen täytyy olla hyvän yhteiskunnan perustana. Ilman sitä läheisyys ihmisten välillä on joko olematonta tai tuskallista. Jos sitä ei tunne, ei myöskään voi saada aikaan pysyvää hyvää kuin sattumalta, ja jos sitä ei etsi, ei lopulta voi tavoittaa tietoa. Siksi filosofit pohjimmiltaan rakastavat totuutta paitsi käytännössä, myös kirkkaana ja armottomana ideana. Sen kanssa toimeen tuleminen onkin ihan toinen asia, ja siihen voi vain toivoa Totuuden Hengen johdatusta.

posted under , | 0 Comments

Filosofiaa puistossa

Hyvä uutinen ei viikossa vanhene. Tämä filosofi ehti jo poistua puistosta, mutta ehkäpä saamme vielä uusia.

posted under | 0 Comments

Moraalipohdintaa tyhjästä

Sitä ei näe, sitä huomaa, sitä ei arvosta ennen kuin se on mennyttä. Ilma. Kotipuutarhan raikas, kypsyviltä omenoilta tuoksuva ilma on ylellisyyttä josta saisi pullotettuna vientituotteen. Vaikka Kiinaan. Siellä valmistetaan läntisen maailman tavarat, mutta puhdasta raikasta ilmaa ei niin vain löydykään. Savusumu ulottuu Beijingistä pitkälle maaseudulle asti. Taivaanrannassa siintäviä vuoria ei aina näy, tuskinpa tähtitaivastakaan. Näin kesäaikaan lämpötilatkin huitelevat melkein neljässäkymmenessä asteessa. Etelä-Suomessa taas on toki talvella kylmä mutta ei sentään mahdottoman kylmä. Kesällä on miellyttävän lämmintä, joskus jopa kuuma, mutta läkähdyttävää ei koskaan. Ilmastointi on ylellisyys, ei välttämättömyys. Viikkokaupalla läkähdyttävää kuumuutta meillä ei koeta. Kaikkia etelän kasveja ei voi suomalaisessa puutarhassa kasvattaa, mutta toisaalta meillä on vähemmän myös tuholaisia. Indianalainen ystäväni oli ihmeissään kun kerroin ettei meillä koskaan ruiskuteta omenapuita tuhohyönteisten varalta. No, kyllähän suuri osa sadosta voi mennä jos oikein huono tuuri käy. Muttei kaikki. Keskilännessä hedelmäpuiden kasvatusta ilman ruiskutuksia ei voi ajatellakaan. Ilma ja ilmasto ovat perusasioita tyhjää täynnä.

Lohjan ja Helsingin välinen ykköstie halkoo metsäistä, peltojen täplittämää maisemaa lähes pääkaupungin rajalle asti. Vain yhdessä kohdassa matkustaja havahtuu pahaan hajuun. Maisema näyttää aivan samalta kuin muuallakin, vain tienvarsikyltti paljastaa että nyt ollaan Ämmässuon kaatopaikan lähellä. Aika lähellä on Hista jonne puuhataan kuulemma kovasti uutta asuinaluetta. Meillä täällä Lohjalla on vain Kirkniemi jossa muutamat asukkaat valittavat läheiseltä paperitehtaalta silloin tällöin kantautuvia hajuja. Useimmat eivät valita. Paperitehdas tuo Lohjalle työpaikkoja ja rahaa. Monet meistä taitavat olla pohjimmiltaan samanlaisia kuin kiinalaiset: puhdas ilma ja puhdas ympäristö ovat hienoja asioita, niin kauan kuin niitä ei aseteta vastakkain rahan kanssa. Sontaa voi hengittää mutta puhdas ilma ei maistu kummoiselta leivän päällä.


Sama pätee etiikkaan yleensäkin, niin suurissa kuin pienissäkin kysymyksissä. Etiikka on usein luksusta josta ollaan kiinnostuneita aina kun siihen on varaa eikä se häiritse liikaa sitä mitä todella halutaan tehdä. Maatalousministerimme lausahdus ”Jos haluamme eettisesti tuotettua ruokaa, siitä pitää olla valmis maksamaan.” summaa problematiikan täydellisesti. Näin ajatteleva ei huomaa, että voimassa oleva etiikka koskee aina nimenomaan sitä mitä parhaillaan tehdään- haluttiin tätä sitten myöntää tai ei. Etiikka on aina olemassa, eri asia on, onko se ollenkaan samalla planeetalla ihannenormien kanssa. Ympäristö- ja yhteiskuntavastuun kysymyksiä voi siis lähestyä kahdella strategialla. Ensimmäinen vaihtoehto on hyväksyä se että maailma on pohjimmiltaan mätä ja muut arvot väistämättä alisteisia esimerkiksi markkinavoimien arvoille. Tällöin eetikon tehtävä on pyrkiä siistimään sitä mikä olemassaolevien rakenteiden puitteissa siistiä voidaan. Katsotaan, mitkä parannukset olisivat sellaisia jotka voisi saada ajettua läpi ilman että toiminnan perusarvoja tarvitsee ryhtyä tarkastelemaan kriittisesti. Esimerkkinä tällaisesta toiminnasta voisi mainita yrityksen joka huomaa että matkakorvauksissa voi säästää kun työntekijöille maksetaan matkakorvaukset poikkeuksetta julkisen liikenteen taksojen mukaan ja mainostetaan sitten että yritys noudattaa Green Office-periaatteita. Tällöin yrityksen toiminnan lopputulos voi olla ympäristön kannalta pieni parannus alkutilanteeseen nähden. Mutta itse arvot eivät ole välttämättä muuttuneet piiruakaan ympäristöystävällisempään suuntaan. Siis, jos toiminnan perimmäisenä motiivina toimiikin säästäminen, seuraava päätös voi olla ympäristön kannalta mitä vain. Ympäristöarvoja edistetään vain jos ne puoltavat toista kahdesta muuten tasapäisestä vaihtoehdosta. Sosiologi voi nyt piirtää arvohierarkian ja sijoittaa ympäristöarvot sen peräpäähän- ovathan ne sentään olemassa. Jollain lailla. Käytännöllisenä filosofina kuitenkin rakastan konkretiaa ja rautalankaa ja epäilen suuresti sellaisen arvon olemassaoloa joka ilmaantuu esiin vain silloin kun se sopii muiden, tärkeämpien arvojen edistämiseen esimerkiksi viherpesun muodossa.


Se toinen vaihtoehto (jonka esillä pitäminen on lähinnä filosofien tehtävä siksi että se on terävyydestään huolimatta tavattoman epämukava) on muistuttaa, että pohjimmiltaan, niitä arvoja tulisi muuttaa kestäviksi. Esimerkiksi ympäristöarvoja noudatetaan todella vasta sitten kun ympäristöystävällisyys on niin vahva arvo että se on arvojen kamppailussa siinä mielessä tasavertainen muiden arvojen kanssa että toisinaan ympäristöarvojen kunnioitus voi ohittaa esimerkiksi taloudellisen edullisuuden ja mukavuuden. Tällöin vastuullinen yritys omaksuisi vihreämmät toimintatavat siinäkin tapauksessa että se johtaisi voittojen pienenemiseen (esimerkiksi työajan hukan tai rahanmenon muodossa). Vastuullisuus ei ole vain toimintaa ja sen tuloksia, vaan se edellyttää oikeaa suuntautumista: sitä että hyvää halutaan tehdä sen itsensä vuoksi. Jos emme missään vaiheessa näe esimerkiksi puhdasta ilmaa itseisarvona vaan ylellisyytenä, saatamme parhaimmillamme hiukan hidastaa saastumista. Mutta puhtaan ympäristön säilyttäminen edellyttää sitä että jossakin vaiheessa olemme valmiit arvostamaan sitä niin että voimme sanoa ei jopa rahalle.

posted under , | 0 Comments

Yön ritareista

Ofelia halusi kuulla, miksi en pidä särkylääkkeistä. Vastaus kysymykseen on monimutkainen eikä mahtunut kommenttiin.

Työurani aikana olen saanut seurata lääkekehitystä kahdeltakin näköalapaikalta. Opiskelujen ohessa tein useamman vuoden töitä CRO- eli sopimustutkimusfirmassa joka teki suurille lääkefirmoille kliinistä tutkimusta.
Nykyään istun etiikan asiantuntijana valtakunnallisessa eläinkoelautakunnassa, siis elimessä joka myöntää luvat Suomessa suoritettaville eläinkokeille. Suurin osa näistä kokeista liittyy lääkekehitykseen, osa lääketieteelliseen, eläinlääketieteelliseen tai luonnontieteelliseen perustutkimukseen ja hyvin pieni osa on jotakin muuta (tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi lakisääteiset turvallisuustestit, paljonpuhuttuja kosmetiikan eläinkokeita ei Suomessa tehdä). Olen myös tutkinut suomalaisia eläinkoelupahakemuksia viimeisen viidentoista vuoden ajalta tutkimustyöni nimissä. Tähän mennessä olen lukenut reilusti yli tuhat eläinkoesuunnitelmaa ja saanut muutenkin perehtyä lääketieteen kehitykseen näköalapaikalta. Minulla on kunnia olla yksi siitä kourallisesta suomalaisia jotka tietävät tarkalleen mistä lääkkeemme tulevat.

En voi mennä yksityiskohtiin tiukkojen salassapitosäännösten vuoksi. Sen sijaan voin kertoa millaisia johtopäätöksiä olen näkemästäni ja oppimastani vetänyt henkilökohtaisessa elämässäni. En tietenkään suosittele ketään tekemään niin kuin minä teen. Se taatusti vaarantaa terveyden ja voi aiheuttaa pysyvän haitan tai kuoleman. Eikä toisten terveyden edistämisestä kieltäytyminenkään ole eettisesti täysin ongelmatonta.

Ensinnäkin, hoitotahdossani lukee ettei sairauksieni hoidossa saa käyttää mitään lääkkeitä tai hoitomenetelmiä jotka on kehitetty viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kymmenen vuoden raja rajaa tehokkaasti ulkopuolelle uusimmat lääkkeet. Patenttien rauetessa markkinoille alkaa tulla rinnakkaisvalmisteita, tai jos lääke on todellinen menestystuote, kilpailijat ehtivät tässä ajassa kehittää jotakin samantapaista. Sen jälkeen kun uusi lääke on saatu markkinoille, voitolle pääsemiseen ei ole kovin paljon aikaa. Toisaalta monet tavanomaisiin vaivoihin käytetyt lääkkeet ovat olleet markkinoilla jo pitkän aikaa eikä niistä kieltäytymisestä seuraa mitään muuta kuin epämukavuutta ihmiselle itselleen. Nykymuotoisen lääketeollisuuden vastustajan ei ole kohtuullista eikä tehokasta kieltäytyä kaikesta.
Minulla on hyvä perusterveys enkä ole koskaan sairastunut vakavasti mihinkään mitä sairaalan antibiootit eivät olisi saaneet korjattua. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää, miten hyvin tällaisen periaatteen noudattaminen sujuu tosipaikan tullen- esimerkiksi jos sairastun johonkin krooniseen, tuskalliseen tautiin johon parannuskeino on kehitetty vasta aivan hiljattain. Voin kuitenkin yrittää ja toivoa parasta. Olen kuitenkin vakavasti sitä mieltä, että minulle on pienempi paha kärsiä fyysisesti ja mahdollisesti kuolla ennenaikaisesti kuin omalta osaltani luoda kysyntää nykyaikaiselle lääketieteelle.

Toiseksi, käytän lääkkeitä vain todelliseen tarpeeseen- en vain ”varmuuden vuoksi”, enkä mene lääkäriin ellen ole todella sairas. En myöskään suostuisi hoitamaan lääkkeillä mukasairauksia jotka on luokiteltu sairauksiksi lähinnä siitä syystä että ne ovat riskitiloja. En esimerkiksi söisi lääkkeitä kohonneeseen verenpaineeseen, ellei se aiheuttaisi minulle mitään selviä oireita.
Eikä yrttitarhakaan ole pihassa aivan huvin ja mausteiden vuoksi- toivon että tulevaisuudessa ehtisin perehtyä yrttilääkintään ja oppia lievittämään tavallisimpia vaivoja luonnonlääkinnän menetelmin. Päältä päinkin jo näkee, ettei ortoreksia ole minun ongelmani. Mutta kiinnitän kohtuullisesti huomiota terveisiin elämäntapoihin. En polta, käytän alkoholia vain vähän, valmistan enimmäkseen terveellistä ruokaa, hikiliikun vähintään kolmesti viikossa ja meditoin päivittäin. Ehkäpä se riittää johonkin asti.

Kolmanneksi, hyväntekeväisyyskohteideni joukkoon ei mahdu minkään lääketieteellisen tutkimuksen tukeminen, mukaan lukien AIDS-ja rintasyöpäkampanjat. Tukisin mielelläni esimerkiksi syöpäpotilaiden yhdistystä, mutta valitettavasti osa esimerkiksi vaaleanpunainen nauha-kampanjan rahasta menee syöpätutkimukseen. Se on tutkimusta jota en voi hyvällä omallatunnolla tukea. Sankarillista ihmishenkien pelastamista? Jos se on niin jaloa puuhaa, miksi emme koskaan saa kuulla yksityiskohtia sankareiden seikkailuista? Eikö ketään kiinnosta, mistä tämä yön ritari- ilmiö johtuu? Minulla kyllä olisi muutama hyvä arvaus...

Jos maailma olisi täydellinen, ihmiset voisivat päättää suhtautumisestaan lääkkeisiin ja länsimaiseen lääketieteeseen saatuaan ensin puolueetonta ja kattavaa informaatiota. Tässä meidän maailmassamme, ihmiset opastetaan pohtimaan asiaa ennen kaikkea oman terveytensä ja mukavuutensa kannalta ja heille opetetaan että ihmisen on ihan oikein tavoitella vaikka kuolemattomuutta hinnalla millä hyvänsä. Näin meille opettavat terveyden ammattilaiset -joilla usein on läheiset kytkökset lääketeollisuuteen. Ovatko ne, joiden omassa intressissä on laajan tutkimustoiminnan jatkaminen, todella parhaita arvioimaan oman toimintansa eettisyyttä?
Minun asiani ei ole toimia moraalituomarina. Siitä terveyden ja hyvinvoinnin hinnasta vain haluaisin joskus nähdä julkisuudessa yksityiskohtaisen erittelyn jotta me kaikki voisimme tehdä omat arvovalintamme suunnilleen samanlaisten perustietojen pohjalta. Nyt, teidän täytyy vain käyttää mielikuvitustanne miettiessänne, mikä on mahtanut ajaa kolmenkympin tuolla puolen seikkailevan eetikon näin jyrkkiin mielipiteisiin.

Elokuvan ystäville, suosittelen elokuvaa The Constant Gardener (taitaa olla suomennettu nimellä Uskollinen puutarhuri).

posted under | 2 Comments

Ei sillä että olisi tylsää tai mitään...

...mutta jotenkin päädyin täyttelemään Ofelian blogista löytynyttä maratonmeemiä.

1.VALKKAA ARPI JA KERRO, MITEN SAIT SEN?
Polvessa on aika hieno, sain sen kaatuessani pahasti pyörällä pienenä.


2. MITÄ HUONEESI SEINILLÄ ON?
Minulla on useampi huone. Niiden seinät ovat ihan liian tyhjät. Toistaiseksi.

3. MILLAINEN PUHELIN SINULLA ON?
Nokia, metallinvihreä kuori.

4. MILLAISTA MUSIIKKIA KUUNTELET?
Monenlaista, eniten kuitenkin metallia, elokuvamusiikkia, folkahtavaa.

5. TAUSTAKUVASI PUHELIMESSA?
Puhelimen oma, joku vihreä systeemi

6. MITÄ JUURI NYT HALUAT ENEMMÄN KUIN MITÄÄN MUUTA?
energiaa tehdä jotain hyödyllistä

7. USKOTKO HOMOAVIOLIITTOON?
Uskon tasa-arvoon, joten uskon myös homoavioliittoon siinä missä muihinkin avioliittoihin. Olenko jo maininnut että rekisteröidyn parisuhteen erottaminen avioliitosta on päätöntä ja syrjivää?

8. MIHIN AIKAAN OLET SYNTYT?
En muista. Joskus se on kuitenkin selvästi tapahtunut.

9. OVATKO VANHEMPASI EDELLEEN YHDESSÄ
Eivät.

10. MITÄ KUUNTELET?
Toivottavasti muita ihmisiä silloin kun heillä on sanottavaa.

11. PELKÄÄTKÖ PIMEÄÄ?
En.

12. MISTÄ HIUSTEN JA SILMIEN VÄRISTÄ TYKKÄÄT VASTAKKAISELLA SUKUPUOLELLA?
Vaalea, ja vihreät silmät on kivat...saatan kyllä olla vähän ehdollistunut.

13. TYKKÄÄTKÖ SÄRKYLÄÄKKEISTÄ?
En. Satun tietämään vähän turhankin yksityiskohtaisesti, miten niitä kehitetään.

14. KAHVI VAI ENERGIAJUOMAT?
Kahvi, vaikka oikeastaan en tykkää siitäkään.

15. SUOSIKKISI PITSATÄYTTEISTÄ?
Hm. Kotitekoinen mozzarella-kasvispizza on kyllä tosi hyvää.

16. JOS SAISIT NYT SYÖDÄ MITÄ VAAN, MITÄ TAHTOISIT?
Jonkun hedelmän.

17. PUHUTKO KIELIÄ?
Neljää äidinkielen lisäksi, niistä kolmea luvattoman huonosti.

18. MITÄ SAIT VIIMEKSI LAHJAKSI?
Varmaan jonkun kirjan. Puoliso ostelee minulle usein kirjoja.

19. TYKKÄÄTKÖ JOSTAKUSTA?
Jo vain.

20. SUOSIKKIYSTÄVÄSI
En jaottele ystäviäni.

21. UNELMA-AUTOSI?
Bussi joka ajaa 15 minuuttia Virkkala-Helsingin keskusta- väliä ja jonka hinnat ovat yli puolta nykyistä halvemmat. Todellinen unelma.

22. USKOTKO KUOLEMANJÄLKEISEEN ELÄMÄÄN?
Ei kauheasti kiinnosta. Elämässä on minulle tarpeeksi tekemistä.

23. MITÄ AJATTELET AVIOLIITOSTA?
Viimeisen kahden ja puolen vuoden aikana käsitykseni on parantunut ihmeenomaisesti. Uskon omaan avioliittooni huomattavasti enemmän kuin moniin muihin avioliittoihin. Miksi Aviomies ei kosinut minua ensitapaamisella, kalauttanut päähän ja raahannut maistraattiin toisella? (Tähän hän sanoo että sitten emme olisi voineet viettää häitä nykyisessä kodissamme eikä niistä siten olisi tullut niin kivat. Hyvä pointti sinänsä, mutta tässä vaiheessa silti miettii, oliko se kaikki avioliittoa edeltävä draama ja säätö nyt kuitenkaan välttämätöntä?)

24. RAKASTUISITKO IHMISEEN, VAIKKA TIETÄISIT HÄNEN LÄHTEVÄN?
Sehän olisikin hauskaa jos rakastumiseen olisi jotakin sananvaltaa.

25. PARAS TAPA KERTOA TOISELLE, MITÄ HÄN MERKITSEE?
Öö...ehkä sanoa se? Jos selvästi sanominen ei mene perille, sitten täytyy miettiä tarkemmin.

26. VALITSE NUMERO VÄLILTÄ 1-100
68

27. BLONDI VAI BRUNETTE?
Blondi!

28. KEHEN PIDÄT ENITEN YHTEYTTÄ PUHELIMELLA?
Puolisoon. Tosin, olen enemmän sähköposti-ihmisiä.

29. MIKÄ ÄRSYTTÄÄ ENITEN?
Saanhan laittaa tähän päällimmäiset kymmenen syytä, saanhan?
1) maailman epäoikeudenmukaisuus ja heikompien sortaminen
2)miksi kaikki pitää aina tehdä itse jos haluaa saada jotakin hyvää aikaiseksi
3)huomiotalous
4)sivistysyliopiston ja hyvinvointivaltion purkaminen
5)vapaa riistokapitalismi
6)se että voittajat kirjoittavat historian
7)syrjintä
8)parlamentaarinen demokratia
9)vaihtoehdottomuusretoriikka ja se että ihmiset uskovat siihen
10)ajoittainen oma tyhmyys

30. HEIKKOUTESI?
Niitä riittää.

31. VIIMEKSI ANTAMASI LAHJA?
Varmaan jokin vaatekappale puolisolle.

32. SUOSIKKIJUHLAPÄIVÄ?
Ukon Juhlassa on kyllä puolensa...

33. MITÄ TEIT ENNEN TÄTÄ?
Neuloin synttärilahjaa ystävälle

34. MINKÄ KAUNEUSLEIKKAUKSEN TEETTÄISIT?
Jos jonakin päivänä kauneuden puutteesta tulee minulle niin suuri ongelma että olen valmis kääntymään kirurgin puoleen, ainoa tarpeellinen leikkaus on aivoleikkaus.

35. MITÄ SINUSSA KEHUTAAN?
Milloin mitäkin. Viime vuosina olen alkanut saamaan kehuja ajatuksistani, se on edistystä.

36. MITÄ TEKISIT, JOS ALKOHOLISTA TULISI LAITONTA?
Huomaisin asian ehkä joskus puolen vuoden päästä.

37. MITÄ HALUAT SYNTTÄRILAHJAKSI?
Minulla on jo kaikkea mitä tarvitsen.

38. ONKO SINUT NIMETTY JONKUN MUKAAN?
Äidinäitini ja hänen äitinsä.

39. DO YOU WISH ON STARS?
Nope.

40. MILLAISET ALUSVAATTEET SINULLA ON?
Senhän te haluaisitte tietää.

41. TYKKÄÄTKÖ KÄSIALASTASI?
En erityisesti.

42. SUOSIKKIVIHANNES?
Salaatti, kasvimaalta.

43. PAHOJA TAPOJA?
Onhan niitä, toivottavasti kuitenkin vähän vähemmän kuin ennen.

44. NOLOIN CD-LEVYSI?
En vastaa talouden cd-hankinnoista. Kaikki nolot ovat miehen. :D

45. JOS OLISIT JOKU MUU, OLISITKO ITSESI YSTÄVÄ?
Mistä minä sen tietäisin?

46. OLETKO KOSKAAN PALJASTANUT SALAISUUTTA, VAIKKA VANNOIT, ETTET KERRO KENELLEKÄÄN?
Todennäköisesti, vaikken muistakaan.

47. ONKO ULKONÄÖLLÄ VÄLIÄ?
Suunnilleen siihen asti kun ihminen avaa suunsa. Maailma on nättejä naamoja täynnä, kauniista mielistä ei voi samaa sanoa.

48. MITEN PURAT KIUKKUA?
Urheilemalla ja äksyilemällä. Ja jäätävyydestä filosofit ovat tehneet todellisen taiteenlajin.

49. MISSÄ ON TOINEN KOTISI?
Puutarhakeinussa.

50. LUOTATKO MUIHIN HELPOSTI?
Se riippuu.

51. SUOSIKKILELUSI LAPSENA?
Piirustuspaperi ja kynät.

52. PELKÄÄTKÖ KASVAMISTA?
En.

53. HARRASTATKO SARKASMIA?
Kyllä.

54. OLETKO USKONNOLLINEN?
Sikäli kuin se minulta luonnistuu. Ateismin jäänteet istuvat tiukassa.

55.TULETKO TOIMEEN VANHEMPIESI KANSSA?
Tavallaan.

56. AVAATKO KENGÄNNAUHAT ENNEN KENKIEN RIISUMISTA?
Riippuu kengistä.

57. MITÄ LÄIKYTIT VIIMEKSI?
Muistaakseni kanien juomakiposta vettä kun vaihdoin sitä.

58. ONKO SINULLA LEMMIKKEJÄ?
On.

59. MITÄ KARVAISTA KOSKETIT VIIMEKSI?
Pyryä. Viii!

60. MITKÄ OVAT LEMPIVÄREJÄSI?
Niitä ei oikeastaan ole. Jokaiselle värille on paikkansa.

61. VIIMEKSI LUKEMASI KIRJA?
Hannu Lauerma: Pahan anatomia. Pahuus, hulluus ja poikkeavuus. Caroline Finkelin Osman's Dream on vielä kesken.

62. TAHDOTKO KAIKKIEN VASTAAVAN NÄIHIN KYSYMYKSIIN?
Aivan sama.

63. UNELMALOMASI?
En erityisesti unelmoi lomista. Ehkä matka Jäämeren rannalle tai Galapagossaarille.

64. MITÄ SÖIT/JOIT VIIMEKSI?
Patonkia.

65. KENELLE PUHUIT VIIMEKSI PUHELIMESSA?
Kiinan-kirjeenvaihtajalleni.

66. MINKÄ HUOMAAT EKANA VASTAKKAISESSA SUKUPUOLESSA?
Vaihtelee.

67. USKOTKO RAKKAUTEEN ENSISILMÄYKSELLÄ?
Joka meemissä tätäkin jaksetaan kysyä... Uskon.

68. LEMPIJUOMASI?
Vesi, PepsiMax, minttutee

69. SUOSIKKIURHEILULAJI?
Hyötyliikunta, kuten raskaat pihatyöt. Hätätilassa kotikuntosali.

70. HIUSTENVÄRISI?
Aito blondi.

71. SILMIENVÄRISI?
Sininen.

72. PITKÄ VAI LYHYT?
Riittävän pitkä.

73. SISARUKSET?
Ei ole.

74. SUOSIKKIKUUKAUSI?
Kaikki paitsi marraskuu.

75. TYKKÄÄTKÖ SUSHISTA?
En ole maistanut eikä ole kiirettä. Vaikuttaa epäilyttävältä.

76. MITÄ KATSOIT VIIMEKSI?
Ikkunasta ulos. Satoi vieläkin.

77. SUOSIKKIPÄIVÄSI VUODESSA?
Ei mikään tietty.

78. OLETKO LIIAN UJO PYYTÄMÄÄN KETÄÄN ULOS?
En. Ei ulkona käyminen nyt niin ihmeellistä ole.

79. KESÄ VAI TALVI?
Talvi, jos se tarkoittaa myös sitä että on lunta.

80. SUHTEET VAI YHDEN ILLAN JUTUT?
Sanotaan nyt vaikka niin, että saisi olla aika ihmeellinen tapaus jotta minä lähtisin pyytämään puolisolta lupaa kumpaankaan.

81. ONKO JOKU RAKASTUNUT SINUUN?
Kyllä kuulemma.:D

posted under | 1 Comments

Elokuun tähdet

”Tule jo sieltä!” sanoi Iltatähti ja vilkutti minulle ikkunasta. ”Me olemme täällä taas.”
Kello kävi yhtätoista ja tajusin että se oli oikeassa: ulkona oli jo aika pimeää. Kesän valkeat yöt olivat ohi ja maailmankaikkeus kuoriutui taas esiin sinisen verhon takaa.
”Mitä vielä odotat? Meillä on täällä ilotulituskin!” Iltatähti hoputti, kun juoksentelin pitkin taloa etsimässä varusteitani jotka olivat kesän aikana ehtineet levitä eteisestä pitkin alakertaa. Tähtikartta löytyi kirjahyllystä, kännykkä laukusta ja lämpimät vaatteet oli tungettu piiloon pois tilaa viemästä.

Ilotulitus minua odottikin, kun vihdoin selviydyin pihalle asti. Silmäni eivät vielä olleet ehtineet sopeutua pimeään kun illan ensimmäinen meteori jo kiisi taivaankantta. Pohjoisen tähtitaivasta ei voi ihastella aivan vuoden ympäri, mutta kun yöt keskikesän jälkeen alkavat taas pimentyä, tähdet palaavat tyylillä. Elokuussa on useiden tähdenlentoparvien maksimi. Tänä yönä lähellä maksimia ovat perseidit, joiden tähdenlentoja pidetään tammikuisten kvadrantidien ohella vuoden komeimpina. Tähdenlentojen taustalla taivaanlaelle piirtyivät tutut tähtikuviot jotka muutama viikko sitten oli erottanut vain aavistuksina. Joutsen levittää taas loistavat siipensä Linnunradan kaarelle. Kesäkolmio loistaa vielä kirkkaana, mutta lännempänä kuin viimeksi sen nähdessäni. Vielä on lämmintä, mutta syksy on jo ovella.

On pimeää, mutta tutussa puutarhassa se ei haittaa. Ilmassa tuntuu selvästi kypsyvien omenoiden raikas tuoksu. Hengitän syvään. Olen yksin, mutta elävässä maailmankaikkeudessa yksinäisyyskin on suhteellista. Asettauduttuani mukavasti aurinkotuoliin ei tarvitse odottaa montaa minuuttia kun pihalepakko lentääkin jo aivan pääni ylitse nopein, äänettömin siivin. Hiljaisessa puutarhassa omenanraakileiden putoamisen ja pikkueläinten rapistelut kuulee selvästi. Katseeni kantaa kauemmas kuin koskaan päivisin. Näen pienten hiekanjyvien osuvan yläilmakehään. Sieltä eteenpäin matkaa täytyy mitata sellaisin harppauksin että käyttöön täytyy ottaa uudet mitat: astronomiset yksiköt, valovuodet, parsekit.


Matalalla kaakossa loistaa keltainen Kuu, häveliäästi pilviharson takaa niin että en erota sen meriä. Se on kaukana. Loputtomat kilometrit tyhjyyttä avautuvat väliimme. Silti, ihminen on käynyt siellä ja jättänyt muistoksi reilusti romua. Kuun jälkeen pitkä tyhjyys, sitten Mars, asteroidit, kaasuplaneetat, Kuiperin vyö, Oortin pilvi ja vasta sitten, tähtienvälinen avaruus josta matka maailmankaikkeuteen vasta alkaa. Samalla avaruus on yhtä lähellä kuin oma sydämeni, se hengittää samaan tahtiin kanssani, näkee samoja unia. Avaruuskin kun on näkökulmakysymys. Se ei vain ole tuolla kaukana, vaan kauniine pikku planeettoinemme me olemme jo osa sitä. Aurinkomme loistaa toisten maailmojen yötaivailla. Lähimmiltä tähdiltä nähtynä, Aurinko näkyy himmeänä tähtenä hiukan venähtäneessä Härän tähdistössä. Ainutlaatuisuutemme kalpenee punahehkuisen Aldebaranin ja Seulasten varjossa. Ellei katso oikein tarkkaan, niin kuin ihmiskunta on aivan hiljattain alkanut katsella ja kuulostella muita tähtiä planeettojen löytämisen toivossa. Kaikkea on jo löydettykin, uusia tarinoita, uusia kysymyksiä. Uusia ihmeitä.

Ja elokuiset yöt ovat niin lempeitä. Ne ovat kuin toisesta maailmasta verrattuina talvisiin öihin jolloin yötaivas loistaa kiristyvässä pakkasessa kirkkaana ja kovana, niin kylmänä että havaitsijan täytyy pukeutua naparetkeilijän varusteisiin. Nyt taivaalle voi antaa aikaa kunnes väsymys voittaa.


Iltatähti purjehtii taivaankannen poikki Maan pyöriessä, mutta uusia tulee tilalle. Uusia, vanhoja, ikuisia, katoavaisia. Elokuun yö on kaunis mutta sittenkin lyhyt vielä. Menen takaisin sisään ja käyn nukkumaan. Neljältä aamuyöstä herään hetkeksi ukkosen jyrinään. Sää on muuttunut, tähtiä ei enää näy, muisto vain. Keitän hetken sanoiksi ja säilön sen bittiavaruuteen jossa se säilyy hyvänä määräämättömän ajan.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments