Luova kausi

Nyt on, rakkaat lukijat, sellainen tilanne että kesäloma alkaa vaikuttaa aivoihin. Ruusut rehottavat, mehiläiset pörräävät ja ruohon kasvamisen voi melkein kuulla. Luovat ideat alkavat pyrkiä ulos sormenpäistä. Yöt ovat melkein yhtä kuumia kuin päivätkin. Niin sielu kuin ruumiskin ovat marinoituneet kotiviidakon kosteudessa, ja postilaatikosta löytyi rationaaliselta sielunosalta tullut postikortti jossa se ilmoitti loikoilevansa Galapagossaarilla jättiläiskilpikonnan selässä. Sitten eräänä aamuna herätessäni huomaan että joku on vaihtanut yön aikana silmälasit: maailman huomaakin koostuvan rytmistä, väristä ja viivoista, sitten viivatkin hajoavat pinnoiksi, valon ja varjon vuoropuheluksi ja väristä tulee tunne. Siitä on aikaa kun olen ajatellut sillä kielellä, mutta kauneus on kieli jota ei unohda.

Eilen oli ohjelmassa kulttuuriretki Helsinkiin. Kiertelin Ateneumin Kalevala-näyttelyä luonnoslehtiön kanssa ja nautiskelin isosta annoksesta kansallisromantiikkaa, täydellisesti sointuvia värejä, viivaa jossa taiteilijan tahto viipyy vielä sadan vuoden jälkeenkin. Teosten yksityiskohdat kertoilevat aivan omia tarinoitaan paljastaen kärsivälliselle katsojalleen aivan uusia merkityksiä teoksesta. 1800-luku ja 1900-luvun alku kävivät teoksissa keskustelua paljon varhaisempien myyttien kanssa. Välillä hiljainen puhe ylitti Kalevalan maat kun joku oli saanut vaikutteita impressionismista, toinen taas oli selvästi viettänyt aikaa Pariisissa ja pakannut tuliaisiksi tempoilevat viivat ja belle epoque:n rytmin. Kalevalan maailma, sellaisena kuin nuori Suomi sen näki. Teokset kuin metsänpeitto, johon voisin astua aivan vapaaehtoisesti jos olosuhteet olisivat juuri täydelliset- jos museo ei olisi täynnä ihmisiä ja jos kello ei kävisi. Jos heti ovien ulkopuolella ei odottaisi maailma joka on melkein yhtä kaukana Lönnrotin Suomesta kuin Kalevalastakin.

Nyt yritän vain muistaa. Välillä piirrän lehtiööni pikaisia luonnoksia yksityiskohdista, jonkin teoksen rytmistä ja sommittelusta. En ole ainoa näyttelyvieras joka niin tekee. Aasialainen nainen joka on tullut näyttelyyn ystävänsä kanssa, viuhtoo teosten suuntaan, selittää ja piirtää. Hänellä on vain kaksi kättä kuten minullakin, mutta ne vain ovat kaikkialla yhtä aikaa. Ja silti hänkin pysähtyy, näkee enemmän kuin ne joille näyttely on vain pakollinen nähtävyys, rasti joka täytyy suorittaa kesäisessä Helsingissä. Mietin millaisia tarinoita teokset kertovatkaan hänelle.

”Se oli ihan hyvä.” sanoi puoliso laskeutuessamme alas Ateneumin portaita, kohti arkimaailmaa. Minä en tässä vaiheessa osaa sanoa vielä oikein mitään. En ainakaan sitä mitä ajattelen. Hyvä? Huono? Palataan niihin kysymyksiin viikon, parin päästä kun olen saanut ajatukseni järjestykseen.

Mutta luova kausi ei mestareiden näkemisestä ja juuri koetusta aistimusten yliannostuksesta laannu.
Pian löydän itseni askartelukaupasta ja vielä ennen kotiinlähtöä lankaliike Priimasta. Tykkäsin Novitan syksyn neulemalleista, mutta kaikkien rakastama uutuuslanka Puro on minusta kaamea. Paitsi että se on niin ilmiselvää wannabe-Noroa, myös väriyhdistelmät sattuvat silmiini. Magentaa, turkoosia- muistaako joku vielä neliväriset tietokonenäytöt joiden yhteen kuvapisteeseen olisi mahtunut parikin banaanikärpästä? Likaisenvihreän ja karamellifuksian yhdistelmä ei ole kiinnostava vaan ruma...niin, heti ihastuttuani kekseliäisiin neulemalleihin masennuin siitä että lanka jolle ohjeet oli tehty ei ollut alkuunkaan minun juttuni. Sitten iski luova hulluus. Ja niin lankakaupassa suljin silmäni hetkeksi, toistin ”hintalappua ei ole todella olemassa”-mantran ja lastasin puolison odottaville käsivarsille puoli kiloa oikean Noron paratiisilintuna hehkuvaa Silk Gardenia. Tähän päivään ja kellonaikaan mennessä olen muuttanut siitä neuleeksi jo melkein puolet. Se on upeaa. Neuloessani huomaan että päässä risteilee ja järjestäytyy paljon muitakin ideoita. Pian alkaa seuraavan (ja näillä näkymin viimeisen ison) tatuointini vakava luonnostelu. Ja olenpa huomannut senkin että nahkani lisäksi myös kodin seinät hohtavat tyhjyyttään ja valkoisuuttaan. Lomakautta on jäljellä vielä viikon verran. Tokihan jossain välissä ehtisi pyöräyttää akvarellin tai parikin..?

Pienet bikinit ja sisäinen burkha

Erich Frommin mukaan alastomuuden pelko on eräänlainen primaalipelko. Esimerkiksi monoteistiset uskonnot ottavatkin tästä kaiken ilon irti. Musliminaisen awra eli alue joka tulee peittää, käsittää koko kehon lukuunottamatta kasvoja, käsiä ja joidenkin oppineiden mukaan jalkateriä. Juutalaisten ervah ei ole aivan näin tiukka, mutta senkin noudattaminen edellyttää peittävästi pukeutumista. Kristinuskossa ei ole yksityiskohtaisia säännöksiä siitä minkä paljastaminen on alastomuutta, mutta toisin kuin monet nykykristityt muistavat, Uudesta Testamentistakin löytyy useita kohtia joiden perusteella näyttää siltä että myös kristittyjen (etenkin naisten) ihanne olisi peittävä pukeutuminen.

Pukeutumisen yhteiskunnallinen sääntely kohdistuu monoteistisissa uskonnoissa etenkin naisiin. Miehiä ei ole täysin unohdettu, mutta kyllä he pääsevät paljon vähemmällä. Samoin on suomalaisessa yhteiskunnassa: ovat paheksuvien katseiden kohteena sitten pikkubikinit tai hijabit, kyseessä on nimenomaan naisten pukeutuminen. Aina välillä joku mainitsee tässä yhteydessä että miehilläkin on pukeutumismokansa. Mutta moka on vähän eri asia kuin yleinen paheksuttavuus- ainakaan minä en muista, mikä miessukupuolen tempaus olisi herättänyt samanlaisia intohimoja kuin se millä naiset päättävät vartensa verhota tai olla verhoamatta. Milloin nähdään se päivä jolloin miehiltä haluttaisiin järjestyssäännön tai peräti lain voimalla kieltää jonkin vaatekappaleen käyttäminen tai pakottaa siihen? Kun julkinen vallankäyttö vedetään mukaan pukeutumiskeskusteluihin, tasa-arvosta tulisi pitää aivan erityistä huolta. Muuten lainsäätäjä voi tulla implisiittisesti väittäneeksi että sääntelyn kohteeksi joutuvan sukupuolen edustajat eivät omaa riittävää arvostelukykyä vaan heidät pitää viime kädessä pakottaa alistumaan normiin- heidän omaksi parhaakseen, tietenkin.

Ihminen on kuitenkin paljon muutakin kuin fyysinen fenotyyppinsä. Oikeastaan, olen taipuvainen ajattelemaan että parhaimmillaan ihminen on enimmäkseen muuta kuin se mitä päälle päin näkyy. Alastomuuden henkisiä vastineita ovat aitous ja avoimuus. Samalla kun fyysinen alastomuus herättää kulttuurissamme yhä vähemmän huomiota, olemme tulleet entistä tarkemmiksi henkisen alastomuuden peittämisessä. ”Itsestään tulee pyrkiä antamaan myönteinen kuva.” sanovat tyyligurut ja osuvat –ilmeisen tahattomasti- asian ytimeen. Miksi ihmisen tulisi pyrkiä antamaan itsestään kaunisteltu kuva? Miksi tulisi pyrkiä peittämään sisäinen maailmansa? Entä sitten jos se ei ole täydellinen- haluammeko varmasti elää maailmassa jossa mikään muu kuin täydellisyys ei kelpaa? Kääntäen: onko meillä oikeus torjua ihmiset jotka eivät ole rakentaneet itselleen miellyttävää kuorta? Jos suhtaudun johonkuhun kielteisesti hänen ulkoisen olemuksensa vuoksi, eikö ongelma ole ennen kaikkea omien korvieni välissä? Jos ihmisen luonteessa on puutteita, eikö olisi parempi pyrkiä parantamaan niitä kuin piilottamaan ne? Ihmisellä on luonnostaankin erilaisia rooleja eri tilanteissa, miksi todellinen minä pitää sen vuoksi vielä häivyttää vippaskonsteilla ja kuorrutuksilla niin näkymättömiin ettei sitä enää tahdo itsekään löytää? Kysymyksiä, kysymyksiä.

Primaalipelon alastomuuden pelosta tekee se että alastomuus antaa mahdollisuuden kaikkein perustavimmanlaatuiseen torjuntaan. Jos joku torjuu vain sen mikä on pintaa, torjunta liukuu pehmeästi iholta pois kuin Nylon Beatin teflon love. Mutta mitä sitten tehdään jos joku torjuu todellisen, syvimmän olemukseni? Paljas pinta ei millään tavalla haittaa sisäisen burkhan käyttöä.


Ikävä kyllä, jos on valmis vain pinnalliseen, myös saa pelkkää pintaa. Sosiologi Heli Vaarasen mukaan light-suhde on nuorten aikuisten suosima parisuhdetyyppi: käydään läpi suhteen rituaalit, mutta puolisoon ei kunnolla tutustuta. Suhteessa ollaan niin kauan kuin molemmat saavat haluamansa, esimerkiksi keskiluokkaisen perhe-elämän ja vauvan rakastettavaksi. Aikanaan tapahtuva erokin sujuu sopuisasti. Onhan suhde ollut vain vaihe oman elämän ja uran matkalla. Kaipa elämänsä voi näinkin elää. Mutta onko se onnellista? Ei kai sentään: jos elämän onni koskettaa vain pintaa, mitä syvemmältä sitten löytyykään? Eihän vain ole niin että tyytyväisyys light-onneen edellyttää myös sitä että välttää visusti tutkiskelemasta sisämaailmansa syvempiä osia? Ennemminkin minusta näyttää siltä että onnellisuus, kirkas ja syvä, on saavutettavissa vain jos uskaltaa ottaa riskin ja olla aito- ainakin niin aito kuin osaa, entistä pääministeriä mukaillen. Silloin voi pukeutua niin kuin parhaaksi näkee- ja vapautua siitä ainoasta burkhasta jonka käyttäminen varmasti tukahduttaa mielen, siitä sisäisestä.

Blogistin rooli on tietenkin yksi rooli muiden joukossa- etenkin jos kirjoittaa blogia omalla nimellään. Vaikka tänne(kään) vuoden aikana piirtynyt kuva blogistista on kaikkea muuta kuin täydellinen, olen kuitenkin pyrkinyt aitouteen. Mukaan on päässyt syvällisiä pohdintoja, kärkeviä mielipiteitä ja myös kuvauksia elämän tragikoomisista hetkistä. Toisinaan tällaisten postausten ulos lykkääminen on hiukan huolettanut etukäteen, etenkin blogin alkuvaiheissa. Mutta vähitellen olen alkanut huomaamaan että saamani palaute on ollut kilttiä ja asiallista- yllättävän hyvää verrattuna siihen mitä olen monessa muussa blogissa nähnyt. Toistaiseksi sensuuriin ei ole tarvinnut piiloutua eikä sähköpostiosoitetta vaihtaa. Kiitokset siitä kaikille kommentteja lähettäneille! Näyttää siltä että aitouteen pyrkiminen ei olekaan vain yksi tapa tehdä sosiaalinen itsemurha. Ainakin joskus omana itsenään olemisesta voi selvitä hengissä.

Kesäisempiä kuvia

Photobucket

Laventeli selvisi yrttimaalla talven yli. Meillä kukkivat myös ruusut:

Photobucket

Köynnösruusu Flammentanz oli nipin napin hengissä kun muutimme tänne. Nyt sitä tuskin tunnistaisi samaksi ruusuksi.

Photobucket

Maiden's Blush kukkii kanin haudalla ihanasti tuoksuvin kukin. Satoakin näyttäisi olevan tulossa:

Photobucket

Omenapuu on ryhtynyt tuottavaksi.

Photobucket

Tälle omenapuulle on tehty nuorennusleikkaus ja kolmaskin. Lajikkeesta ei ole tietoa, mutta omenat ovat hyviä.


Photobucket

Jos hyvin käy, pääsemme tänä vuonna maistamaan itse kasvatettuja päärynöitä.
Käsityörintamallakin on selvästi meneillään luova kausi. Väsäsin tuossa yhtenä iltana silmukkamerkkejä. Kivoja tuli, heti ensimmäisellä yrittämällä. Merkkien alla olevan liinan kirjoin pari vuotta sitten.

Photobucket

Photobucket

Kahminnasta, ahminnasta ja ahdistuksesta


Jyrki Kiiskisen tämänpäiväinen kolumni "Kannibaaleista" verkkohesarissa oli taas sitä lukemistoa jota lukiessa syntyi voimakas déja vu- tunne. Kiiskinen on ahdistunut länsimaisen ihmisen luontoa tuhoavasta elämäntavasta. Lopulta hän päätyi kyseenalaistamaan perususkonkappaleemme: olemmeko me todella järjen ohjaamia olentoja, viisaita luomakunnan valtiaita, vaiko vain kannibaaleja hienoissa vaatteissa? Déja vu-tunteen syytä ei tarvinnut kauan miettiä. Monet toimivat kuten Kiiskinen: kysyvät, ahdistuvat –ja elävät kuten ennenkin. Jos loppu tulee huomenna, parasta nauttia elämästä niin kauan kuin voi! Ajattelevan keskiluokkaisen kuntosalilla treenatussa ja Thaimaassa rusketetussa ruumiin temppelissä asuu ahmimishäiriöisen sielu. Ihminen tietää ettei valtakulttuurissa ole päätä eikä häntää, tieto ahdistaa- ja sitä lohdutetaan yksinkertaisimmalla mahdollisella tarpeentyydytyksen tavalla: ostetaan jotakin kivaa.

Kulttuurin muutos kestävämpään ja inhimillisempään suuntaan ei kuulosta erityisen kamalalta. Kaikkihan me haluamme reilumman, lempeämmän ja puhtaamman maailman. Mistä tämä kaikki ahdistus sitten tulee? Kun katselee miten tiedostavat ihmiset juoksevat oravanpyörässä rinta rinnan niiden kanssa jotka eivät päätään turhalla ajattelemisella vaivaa, tuntuu pinnalliselta kuitata ilmiö pelkkänä muutosvastarintana. Eihän meidän kulttuurissamme edes pelätä uutta, päinvastoin. Neuvottomuuskaan ei kuulosta hyvältä: olemmehan hyvin koulutettuja, vaativissa töissä olevia fiksuja ihmisiä. Miksi ajatukset eivät muutu teoiksi? Miksi liian usein käy niin että tiedostavan ja ajattelemattoman ihmisen erottaa toisistaan vain heidän kokemansa ahdistuksen määrä?

Ympäristövalistus on alkanut muistuttaa paljon laihdutusvalistusta: kun tiedät että syömällä vähemmän ja liikkumalla enemmän laihtuu ja sitten vain menet ja teet, homma toimii. Jos näin ei käy, vika on joko ymmärryksessä tai kyse on laiskuudessa ja paranee sillä että ihmistä valistetaan, paheksutaan ja pelotellaan vähän lisää. Kun tiedät että maailmassa on vikaa ja muutat elintapojasi kestävämpään suuntaan, asiat siirtyvät oikeaan suuntaan juuri sen verran. Jos näin ei tapahdu, sinua on selvästi valistettu liian vähän.

Mutta me tiedämme, lihomme ja saastutamme. Ja ahdistumme. Onko mikään ihme että monet haluavat jo varjella tietämättömyyttään ja toivovat että kansanvalistajat sulkisivat suunsa edes hetkeksi? Ajattelumalli on tuttu jo Sokrateelta: Sokrates ajatteli että jos ihminen todella tietää, mikä on oikein, hän menee ja tekee niin, onhan hän pohjimmiltaan hyvää haluava järkiolento. Aristoteles toi keskusteluun mukaan akrasian eli tahdonheikkouden: vaikka järki sanoisi mitä, joskus tahdonvoima vain ei riitä. Sigmund Freud puolestaan esitti että ihmistä ohjaavat myös hänen halunsa joista monet ovat tiedostamattomia. Ihminen ei olekaan pelkkä järkiolento vaan moniulotteinen kokonaisuus joka tahtoo, tuntee, unelmoi ja luovii sosiaalisessa maailmassa. Valistus ei ratkaise kaikkea eikä ahdistuminen ole tiedostavaa sielua puhdistava kiirastuli. On keksittävä jotakin muuta. Mutta mitä?


Mielenkiinnolla odotan, mitä ahdistunut nuorten aikuisten luokka vielä keksiikään. Kansoittaako se psykiatrien vastaanotot? Entäpä jos psykiatrit ovatkin lukeneet Fromminsa ja toteavat että sairaassa yhteiskunnassa ahdistuminen on oikeastaan terve reaktio? Silloin ahdistuksen syitä ehkä tarkasteltaisiin laajemmin. Entäpä jos ahdistuneet löytävätkin jostain toivoa? Entä jos he alkavatkin ihmiskunnan pahuuden ja järjettömyyden sijasta miettiä, onko kulutusyhteiskunnan onni täydellistä vai voisiko postkonsumeristisessa yhteiskunnassa olla oma, parempi onnensa?

Sikainfluenssa tulla sipsuttelee


Sikainfluenssasta on ollut uutisissa juttua jo niin kauan ettei siitä jaksa oikein edes panikoida. Meidän perheessä paniikkimielialaa saa muutenkin etsiä kissojen ja mäyrien kanssa. Suuri huoli oli ja meni jo keväällä kun Aviomies saapui 1500 ihmisen kansainvälisestä konferenssista ja sai seuraavana päivänä korkean kuumeen jota seurasivat taivaita tavoittelevat tulehdusarvot. Soitettuani lääkäriin pääsimme oikein sikainfluenssa-puhelintenttiin. Mutta vaikka puolison taudinkuva kuulemma sopi täydellisesti sikainfluenssaan, lääkärin mukaan kyseessä ei ollut sikainfluenssa siitä syystä ettei kyseinen 1500 ihmisen konferenssi sijainnut Pohjois-Amerikassa. Loogista, eikö totta?


Kokemuksiamme vasten ei ole erityisen yllättävää että tällä hetkellä Suomessa arvioidaan olevan sikainfluenssapotilaita jopa kymmenen kertaa enemmän kuin diagnosoituja tapauksia. Varmasti on, jos terveydenhuollon logiikka on se miltä se näyttää. Sikainfluenssan diagnosoinnin alkuvaiheessakaan terveydenhuoltojärjestelmän tavoitteena ei selvästikään ole ollut löytää kaikkia sairastuneita vaan pikemminkin antaa julkisuuteen kuva siitä että järjestelmä tekee jotakin, samalla rahanmenoa välttäen. Se on sitä riskienarviointia, ja vaikka olenkin sitä mieltä että riskienarviointia ei pidä toteuttaa huolestuneiden kansalaisten keskuudessa järjestettävällä huutoäänestyksellä, vaikuttaa tämä mukatoiminta hiukan moraalittomalta. Jos huolellista diagnosointia ei katsota tarpeelliseksi, kai sen olisi voinut kertoa, perustelujen kera? Kansalaiset voivat olla puupäitä, mutta sellaisia puupäitä joilla on oikeus hyvään hallintoon.

Puoliso kuitenkin parani noin viikossa. Minä en saanut juuri minkäänlaisia oireita tästä mikälieneeolikaan-influenssasta. Virallisen totuuden mukaan sikainfluenssaepidemiakin pyyhkäisee maan yli aikanaan yhtä leppoisasti. Keväinen episodimme kävi siis ainakin kenraaliharjoituksesta. Vain talouselämää huolestuttaa. Luvassa on vähintään sairauspoissaolojen aalto. Jos oikein ikävästi menee, palvelujen saatavuuskin voi hiukan takkuilla. On tässä siis jotakin pelättävää.


Nyky-yhteiskuntamme on haavoittuvainen. Eivätkä monet ole kovin hyvin varautuneita ensiluokkaista huonompiin palveluihin, edes tilapäisesti. Meillä on normaalitilanteessa ruokaa varastoituna noin kuukauden tarpeiksi. Se määrä kalpenee verrattuna mormonien ihanteeseen jonka mukaan jokaisella perheellä tulisi olla varastossa ruokaa noin vuoden tarpeisiin, mutta toisaalta ylittää reippaasti valtiovallan viikon varmuusvarastosuosituksen. Ja jotenkin epäilen etteivät läheskään kaikki suomalaiset pystyisi syömään edes viikkoa hyvin ilman kaupassa käymistä. Miten voisivatkaan, kun uudempien asuntojenkin ruuan säilytykseen sopivat varastotilat käsittävät jääkaappipakastimen ja pari hassua kaappia kuiva-aineita varten? Teknologiavaltion elämänmeno on vauhdikasta ja tyylikästä mutta myös tavattoman haavoittuvaa. Tehokkaat pikku keittiöt ja pelkästään sähköpattereilla lämpenevät huoneistot on tehty täydellistä maailmaa varten. Tästä syystä muutaman päivän sähkökatkot muuttuvat helposti sankaritarinoiksi joissa ihmiset lopuksi selviytyvät- juuri ja juuri. On tietenkin hienoa että ihmiset vielä selviävät hengissä vastoinkäymisistä- kunnes mieleen tulee että sata vuotta sitten sähkökatkos ei olisi pahemmin hetkauttanut kenenkään elämää.

Meillä ei odoteta maailmanloppua mutta pyrimme siihen ettei elämämme suistuisi raiteiltaan siinäkään tapauksessa että yhteiskunnan palvelut pettäisivät hetkellisesti. Sähkökatkokset, vesikriisit, kauppojen tavaratoimituksia hidastavat lakot ja sen sellaiset eivät ole kauhuskenaarioita vaan ikäviä juttuja joita aina silloin tällöin tapahtuu. Vaikka yksittäiset onnettomuudet ovat epätodennäköisiä, on järkevää varautua siihen että aina välillä jotakin sattuu. Voimme vaikuttaa melko vähän siihen tapahtuuko onnettomuuksia vai ei, mutta sitäkin enemmän siihen kuinka paljon elämä häiriintyy sellaisten osuessa kohdalle.

Jokaisessa meissä asuu pieni hihhuli

Ateistien suusta kuulee usein väitteen että valistus ja tieteen voittokulku johtavat vähitellen uskonnon katoamiseen. Tässä on mielenkiintoista paitsi se, että he ovat samaa mieltä Yhdysvaltain amishien kanssa (jotka eivät tästä syystä salli lapsilleen 8. luokkaa korkeampaa koulutusta…loogista eikö vain…), myös se, että se kertoo paljon sanojastaan. Monille ateisteille uskonto näyttäytyy nimittäin tiedollisena rakennelmana joka kilpailee tieteen kanssa siitä kummalla on oikea maailmanselitys. Jotkut uskovaiset ovat samaa mieltä. Esimerkiksi kreationismi on uskontoon pohjautuvaa pseudotiedettä, jonka taustaoletuksena on se, että tieteellinen menetelmä on loppupeleissä totuuden mitta. Tämä näkemys kuitenkin sivuuttaa sen seikan, että uskonto on sen lisäksi- ehkä jopa enimmäkseen- keksintö, joka vastaa psykologisiin tarpeisiin.

Esimerkiksi kristinusko tarjoaa seuraajilleen armoa, anteeksiantoa, jumalallista hyväksyntää, kasan ihan kelvollisia elämänohjeita ja rakkautta. Tämäntapainen paletti vetoaa moniin ihmisiin. Mutta ei esimerkiksi allekirjoittaneeseen. Sen sijaan ymmärrän erinomaisesti monien ateistien pyrkimystä totuuteen ja virheellisten uskomusten välttämiseen. Ja suomenusko, joka näyttää opastavan minua hyvien kysymysten kysymiseen ja antaa hyviä ideoita pyöriteltäväksi vastaa psykologisiin tarpeisiini jokseenkin täydellisesti.

Psykologisissa tarpeissa on mielenkiintoista se, että ne voi yleensä tyydyttää monella tavalla, ja jotkut niistä tavoista ovat sairaita. Tai, jotkut tarpeet ovat meissä niin syvällä että olemme ne tyydyttääksemme valmiita luopumaan
vaikka mistä ja tekemään vaikka mitä. Toiseksi, merkillepantavaa on se etteivät psykologiset tarpeemme välttämättä ole ollenkaan rationaalisia. Ajatus ihmisestä järkiolentona joka kehittyy kohti täydellistä emotionaalisen puolensa kuolettamista kuin Star Trekin vulcanuslaiset on toiveajattelua. Emotionaalisuus istuu meissä tiukasti ja sen tukahduttaminen johtaa usein kontrollin täydelliseen menettämiseen kun hyvä onni hylkää. Kuten Star Trekin vulcanuslaisille sankareille aina silloin tällöin käy. Erehtyminen on helpointa silloin jos on liian varma omasta erehtymättömyydestään.

Uskoisin että kaikista katsomuksista löytyy tervehenkisiä (millä en suinkaan tarkoita ”vallitsevan yhteiskunnan arvojen mukaista”) muotoja. Toisaalta, juuri siksi että uskonnot eivät vetoa pelkästään järkeen vaan myös niihin psyyken osiin jotka tunnemme huonommin, fiksutkin ihmiset voivat hurahtaa. Hurahtamista usein edesauttaa että uskonnot pyrkivät esiintymään julkisuudessa helposti lähestyttävinä ja paljastavat nurjat puolensa vasta sitten kun ovat sitouttaneet kannattajansa riittävän tiukasti. Olen varma siitä että tämänkin päivän ihmistä voi lähestyä helposti jos viesti vain on oikea. Jehovantodistajilla ja vastaavilla näin ei yleensä ole. Mutta jos viesti on riittävän maltillinen, ei heti lyö tervettä järkeä korville mutta kuitenkin houkuttelee sopivasti, ja sen esittäjänä on taho jota yleinen mielipide ei ole leimannut epäilyttäväksi, se voisi mennä perille mitä yllättävimmille ihmisille. Esimerkiksi yhteisöllisyys viehättäisi varmasti monia tänäkin päivänä, samoin elämän sisältö ylipäätään- tunne siitä että on mukana jossain omaa pientä itseään merkityksellisemmässä.

Toisaalta nykyihmisen rationaalisen luonteen korostus voi jopa hankaloittaa uskonnon uhrien asemaa. Kun ihmiselle alkaa valjeta että hän on hurahtanut pahimman luokan huuhaa-lahkoon, seurauksena on häpeä. Kuka haluaa valita yksinäisyyden lisäksi häpeän siinä vaiheessa kun ensimmäiset epäilykset siitä mihin tässä on tullut sotkeuduttua, heräävät? Minusta tuntuu että tälläkin hetkellä, Suomessakin, on ihmisiä jotka uppoavat yhä syvemmälle vahingollisiin uskonlahkoihin koska eivät uskalla valita totuutta, yksinäisyyttä ja häpeää jos epäilykset vaientamalla saa nauttia samanhenkisten yhteydestä ja edes valheellisesta itsekunnioituksesta.


Tämän vuoksi, fiksutkin ihmiset –kuten korkeasti koulutetut espoolaiset (googlettakaapa vaikka sanalla maitobaari ja ihmetelkää)- voivat hurahtaa. Ja siksi minusta yhteiskunnan, etenkin sen uskonnottoman ja pakanallisen osan, tulisi kiireesti lakata uskomasta että hurahtamisessa on jotain hävettävää ja että se on osoitus typeryydestä ja rationaalisuuden puutteesta. Jokainen erehtyy joskus, ja me kaikki uskomme taatusti tällä hetkellä ainakin jokusen asian jonka tiede tulevaisuudessa tulee heittämään harhauskomusten romukoppaan. Vasta tiedostamansa virheen korjaamatta jättäminen on hävettävää. Ja kannoilla tulee erehdyksensä myöntäneiden pilkkaaminen, sillä se kannustaa ihmisiä jatkamaan tietämättömyyden teillä.

Metsän väki ja nauravat kaniinit

Kuinka älykkäitä eläimet ovat? Pitäisikö suurille ihmisapinoille antaa ihmisoikeudet? Saako delfiineillä tehdä eläinkokeita? Saako millään muullakaan oikeastaan tehdä eläinkokeita? Ja niin edelleen. Eettisten pohdintojen laajentuessa koskemaan ihmisten välisten suhteiden lisäksi ihmisen suhdetta eläimiin ja ympäristöön, kysymykset muuttuvat yhä vain häiritsevimmiksi. Toisaalta logiikan teräksinen vanne puristaa tieteenharjoittajan päätä yhtä tiukasti kuin aina, toisaalta mielen pohjalla alkaa sarastaa tietoisuus että nyt ajatus on kantanut kulkijan sellaisille seuduille joissa vääränlaiset johtopäätökset kyseenalaistavat koko elämäntapamme ja kulttuurimme oikeutuksen. Hic sunt leones.

Toisaalta eläimiä ei saisi inhimillistää liikaa. Toisaalta eläinten inhimillisyyden täyskielto on pohjimmiltaan epälooginen kaiken sen valossa minkä olemme viime vuosisatoina oppineet evoluutiosta ja siitä että koko luomakunta on samaa juurta ja erot lajien välillä aste-eroja. Geenivirran katkeaminen kuulostaa suoraviivaiselta määritelmältä lajille, mutta kyllä siitäkin voidaan vääntää jos niikseen aletaan. Sitten on vielä sekin näkökulma että kysymys eläinten inhimillisyydestä on kaikkea muuta kuin akateeminen: eläinten kohteleminen biologisina koneina on yksi kulttuurimme perusteista. Sen ansiosta meillä on särkylääkkeitä, lihaa pöydässä vaikka joka päivä ja valta niin hakata metsät maan tasalle kuin sopia jonkin alueen rauhoittamisesta. Toisaalta kosminen yksinäisyys kalvaa meitä, toisaalta haluamme vimmatusti olla yksin ainakin tällä planeetalla. Kirvoja paimentavat muurahaiset eivät ole älykkäitä samalla tavalla kuin ensimmäiset lammaspaimenet. Kaniinien tanssi ei ole naurua koska niillä ei ole kieltä, ja ääntäkin vain vähän. Mutta miksi näin on?

Näistä asioista voisi kirjoittaa pitkästi, ja niin minä teenkin tieteellisillä foorumeilla, jos luojat ja rahoittajat suovat. Mutta perimmäisen johtopäätökseni voi tiivistää lyhyesti: eläimet ovat tänä päivänä täsmälleen sitä mitä haluamme niiden olevan. Objektiivinen tutkimus aiheesta on ymmärtääkseni käytännössä mahdotonta, koska me kaikki olemme jäävejä tutkijoita. Se millaisia sanomme eläinten olevan –olemme sitten risupartaisia aktivisteja tai MTK:n propagandisteja- kertoo ennen kaikkea meistä itsestämme ja päämääristämme. Das Dinge an sich, olio sinänsä, on olemassa mutta jo melkein näkymätön.

No pitäisikö sitten olla tutkimatta ja ajattelematta? Ei tietenkään. Se että jokin vaikuttaa mahdottomalta tai peräti on sitä, ei ole yhdellekään kunnon filosofimielelle este vaan haaste. Kun ymmärrys oman ajattelun rajoista kasvaa, voi alkaa myös miettimään, miten rajoja saisi työnnettyä kauemmaksi kuin entinen naapuri rajakiviä. Missä olisi se vuori jonka huipulle voisimme kavuta ja nähdä miten asiat todella ovat? Siellä missä eläinten mahdollisen inhimillisyyden, tuntoisuuden ja itseisarvon myöntäminen ei paljon väräytä suuntaan eikä toiseen, siellä missä sen kieltäminen ei saa meitä kohtelemaan niitä tarpeettoman julmasti. Siellä missä elämme oikealla paikalla, rauhassa maailmankaikkeuden kanssa.

Sitä paikkaa kohti voi pyrkiä, ja jo pyrkimys muuttaa hitusen verran maailmaa. Ehkä minä en pääse perille, mutta sekin riittää että tasoitan hiukan polkua niin että toiset aikanaan pääsevät. Siksi en enää vain juokse metsään marjakorin kanssa, vaan vien myös mukanani palasen itse leivottua leipää. Ehkä metsän väkeä ei ole, mutta ainakin heidän pitäisi olla minun mielessäni. Koska jos he ovat siellä, minä muistan että tasapainoa on se ettei ole vain ottaja vaan myös se joka antaa.
Että maailma ei ole vain minun tupani jossa häärään herrana vaan koti meille kaikille, evoluution pitkän matkan kulkeneille.

Tulevissa hetkissä elämisestä

Yksi asia jota maalla ei ainakaan opi on hetkessä eläminen. Puutarha näyttää taas viidakolta ja Pähkinäniemen uimarannalla vesi on lämmintä. Vaan ajatukset ovat jo kääntymässä talvea kohti. Siivotaan varastoja ja kannetaan niihin talvea odottamaan kasoittain polttopuita, mietitään montaako sorttia mitäkin säilykettä tarvitaan jotta talvehtiminen sujuisi miellyttävästi. Uusi villatakkikin pitäisi saada kohtapuoleen työn alle jotta se olisi varmasti valmis vastaanottamaan ensimmäisiä syysviileitä.

Vähitellen meillä on opittu että talvellakin voi tehdä kaikenlaista mikä vastaavasti helpottaa kesäajan kiireitä. Talvi-iltoina tehdään vaatteita ja muita käsitöitä, valmistetaan saippuat ja laitetaan kotia. Kerätään uusia ideoita- kesällähän ei paljon ehdi kuitenkaan ajatella. Eikä kesällä hyvän elämän mallia haeta väsymättömästi ahertavilta muurahaisilta vaan terassille asettuneilta sisiliskoilta jotka paistattelevat päivää ja suhtautuvat nurjasti häiriköihin. Joidenkin ideoiden toteutumisessa kestää. Esimerkiksi tomaattipenkki tuntuu olevan aina tulossa meille sitten ”ensi kesänä”. Niin myös ensi vuonna.
Vaikka hyvästähän ennakointi ja suunnitteleminen vain on. Yleensä siitä että jotakin tarvitsee Heti Paikalla, saa kiireestään maksaa ylimääräistä tavalla tai toisella. Ottaen huomioon sen miten kaikki tietävät ettei kiireessä huitoen hyvää tule, on ihmeellistä että kiireestä on tullut jonkinlainen hyve. No, pohjimmiltaan tehokkuus kai oli se hyve, mutta koska tehokkuus ja kiire näyttävät usein samalta ja vaikutelmat ratkaisevat, arvostusta saa osakseen yleensä yksinkertaisesti se jolla on näyttävimmin kiire.

Elämän sovittelu vuodenaikojen rytmiin tarkoittaa että toisinaan tehtäviä riittää, mutta toisaalta se on lohdullista: kesä tulee ensi vuonnakin, jos nyt ei kaikkea ehtisikään. Se tehdään mikä suinkin keretään ja jaksetaan, mutta välillä, kun maass' on hanki ja järvet jäässä, levätään. Muutaman viikon hiljaiselon jälkeen postilaatikkoon putoavat siemenluettelot ilahduttavat ja puheisiin hiipii taas kuukausien päässä odottava kevät.

Kesäaskartelua

Tilkkutäkki jota aloin keväällä suunnitella, on toistaiseksi jäänyt haaveeksi vain. Saapa nähdä josko sitä työn alle ehdin tänä vuonna saadakaan. Kiireellisempää tehtävää on vain jotenkin riittänyt. Tämän vuoden toistaiseksi omaperäisin käsityöprojekti on tässä.

Photobucket

Viritys on siis ripustin hiusneuloille. Se on virkattu jämälangoista (Mandarin Petit) ja kriikunanoksasta. Lyhyttukkaiset voisivat ripustaa tällaiseen vaikka siveltimiä, kyniä, koruja...

posted under , | 3 Comments

Mistä tietää kuka on Se Oikea?

Tuttavapiirissä on ollut viime aikoina draamaa. Ilmassa on eroja, kriisejä ja tehtyjen valintojen kyseenalaistamista. Tässäkö elämä on? Jos on, miten se on niin paljon vähemmän kuin sen piti olla? Mistä tietää, kuka on se oikea? Tai: mistä voin tietää, onko hän se oikea? Keneltäpäs näitäkään kyselisi ellei filosofilta (joka nykyään voikin vastata blogissa, etenkin sellaisiin kysymyksiin joita lyhyen ajan sisällä kysyy useampi ihminen).

Suomalaisessa kulttuurissa on se ongelma että parisuhteelle on olemassa vain yksi malli, ja suhteen vakavuus ja syvällisyys määritellään sen tiiviyden ja pituuden –siis ulkoisesti havaittavissa olevien ja helposti mitattavien- seikkojen perusteella. Yhden yön juttu ei tällä logiikalla koskaan voi olla muuta kuin harmiton lyhyen kestonsa vuoksi, kun taas kymmenen vuoden avioliitto on aina tosi syvällinen. Etäsuhde on huterampi kuin pienessä pirtissä metsän keskellä kahdestaan nököttäminen. Jotta kaava toimisi, pitää suhteessa edetä hyvässä järjestyksessä etapilta toiselle. Mutta usein, näyttäisi siltä että tosi usein elämä ei ole eikä mene ihan näin. Sille ei ole kaavaa.

Missä meni pieleen vaikka parinvalinta sujui yleisesti hyväksyttyjen kriteerien mukaan ja aikanaan mukaan tuli noukittua hyvän näköinen, mukava ihminen jolla on sama koulutustaso, kohtuullisen hyvät tulot ja samoja kiinnostuksenkohteita?
En tiedä. Mutta sen tiedän, että kun minä joskus muinaisuudessa vakiinnuin näihin kriteereihin (silloin) sopineen ihmisen seurassa, liittouma päättyi vaikeaan eroon ja traumoihin joiden parantelussa kesti vuosikaupalla. Kun vähän ympärilleen katselee, huomaa että mieltymystensä miettiminen näyttää olevan vain huonosti peitettyä hakuammuntaa. Mitä mieltä muuttuvaisten ihmisten tämän hetken mieltymyksillä voisikaan olla pitemmällä aikavälillä? Monet joiden ajatus kantaa tähän pisteeseen, päättelevät kyynisesti että koska mieltymykset ovat petollisia, kestävät liitot todella ovat onnenkauppaa ja realistinen ihminen on se joka ei toivo eikä odota pysyvyyttä. Mutta entä jos ongelma onkin niissä kriteereissä, ja jostain voisi löytää paremmat? Silloin lopputulos voisi näyttää vaikka tältä...


-Kunnioitettavuus. En pidä useimmista ihmisistä. Mutta mukavien ihmistenkin joukko on suuren suuri verrattuna siihen kuinka montaa ihmistä aidosti kunnioitan. Nämä joukot eivät myöskään ole täysin päällekkäisiä. Miellyttävyys ei ole kunnioitettavuuden edellytys. Mutta jos kunnioitus on molemminpuolista, siitä seuraa myös aito halu miellyttää toista. Jos taas joku pyrkii parhaansa mukaan olemaan hyvä juuri minulle, ei ole väliä sillä onko hän yleisesti ottaen rakastettava luonne. Miellyttävyydestä taas puuttuu dynamiikka, ja niinpä pitämiseen perustuva suhde lässähtääkin helposti.
Yleensä kunnioitettavuus on myös luonteenominaisuus joka näkyy ihmisestä aika nopeasti (vaikka sitä ei voikaan päätellä pinnallisista seikoista kuten asemasta tai varallisuudesta). Se vain on tavattoman harvinaista. Omalla kohdallani, ainoa asia joka ansaitsee kunnioitusta osakseen on hyve -joka sitten ei ole sama asia kuin sovinnainen moralismi- ja se että ihminen yrittää elää hyvin ja hyvää edistäen, jopa omien pinnallisten etujensa kustannuksella (näin epätäydellisessä maailmassa jossa yhteiskunta harvemmin hyveestä palkitsee). Kunnioituksen arvoiset piirteet ovat parasta mitä toisessa voi nähdä, ja toisaalta ne herättävät itsessä halun pyrkiä hyvään. Myönteinen noidankehä pyörähtää käyntiin, sellainen joka Aristoteleella oli mielessään kun hän kirjoitti ystävyydestä. Jos ihmisiä yhdistää rakkaus hyvään, siinä on yhtäläisyyksiä ihan riittävästi, ja lisäksi vielä työvälineet eroavaisuuksien hiomiseen.

-Kehityskelpoisuus. Parhailla ja ihailtavimmillakin ihmisillä on huonot, typerät ja päättömät hetkensä. Sen huomatakseen ei tarvitse kuin odottaa että elämää ehtii tarpeeksi kulua. Avioliittokaan ei muuta, saati sitten poista tätä ärsyttävää taipumusta. Ihminen joka vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta todennäköisesti on ihminen jota ei tunne ollenkaan niin hyvin kuin pitäisi. Sen sijaan ihminen joka uskaltaa tuoda esiin myös virheensä ja järjen puutteensa ja on vieläpä sekä valmis että kykenevä tarpeen tullen parantamaan tapojaan ja ottamaan opiksi tehdyistä virheistä, on kultakimpale. Koskaan ei voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan. Mutta onnellista on jos on puoliso jonka tietää kykenevän kehittymään, ei vain muuttumaan, elämän haasteissa. Millaisiin typeryyksiin ihminen on kykenevä -siis millaisiin kolhuihin tässä pitäisi varautua- on kysymys johon on tavattoman vaikea vastata. Mutta jos tietää että vierellä on kehityskelpoinen ihminen, ei tämäkään kysymys saa öitä valvomaan.

-Sitoutuminen. Yleensä ajatellaan että sitoutuminen on asia joka selviää ajan kanssa, tai järjestyy jotenkin itsestään. Mutta elämä on rajallista ja sitoutumiskammo yleistä. Tarkemmin ajatellen, sitoutumiskyky on tärkeimpiä asioita joita vakavaa parisuhdetta tavoitteleva voi osoittaa. Häilyväisyys on toki tavallaan mielenkiintoista, mutta se ei sovi samaan lauseeseen turvallisen ihmissuhteen kanssa. Ja mikä voi olla pidemmän päälle tärkeämpää kuin turvallisuus? Turvattomassa suhteessa ihminen joutuu aina varomaan tunteitaan, sanomisiaan ja tekemisiään. Kenestä hylätyksi tulemisen pelko tuo esille parhaat puolet? Onneksi ei vaadita suuren salapoliisin taitoja jotta voisi saada selville, onko joku sinusta tosissaan kiinnostunut vaiko ei. Lempeä mutta päättäväinen piiritys on taitolaji joka onnistuessaan osoittaa ainakin sen että ihminen on kykenevä olemaan jotakin tiettyä mieltä pidemmän aikaa ja sitoutunut päämääräänsä, vieläpä vähemmän ihanteellisissa olosuhteissa. Lempeyttä, päättäväisyyttä ja sitoutumista tarvitaan myöhemmin vielä monet kerrat. Satunnaisissa seikkailuissa ei sinänsä ole mitään vikaa- kunhan ei kuvittele että ihminen jolle olet hetken hupi voisi sängyssä valaistua siitä että oletkin hänen elämänsä rakkaus. Kaipa niinkin on joskus maailmanhistorian aikana tapahtunut, mutta murskaavalla todennäköisyydellä, se joka kuvittelee että seikkailemalla aarteen löytää, pettyy pahasti sitten kun aamu koittaa ja aletaan keräillä kattolamppuihin ja viherkasvien päälle mystisesti lentäneitä vaatteita.

Merkkejä sitoutumiskyvystä kannattaa tarkkailla alusta asti jo siksikin että ajan kuluminen sinänsä ei sitouta ketään mihinkään. Pitkä yhdessäolo sinänsä ei ole turvatakuu eikä todiste sitoutumishalusta. Monet pariskunnat vain ajautuvat yhteen, ajautuakseen aikanaan erilleen. Suhde jossa ihmiset ovat alusta pitäen tienneet mitä tahtovat voi mennä pieleen monella tavalla, muttei ainakaan tällä nimenomaisella yleisellä tavalla.

Kolme kriteeriä, riittävän vähän jotta sen muistaa helposti. En lupaa universaalia toimivuutta- mutta itse olen näiden avulla löytänyt hyvän puolison. Yhden, kaikista maailman ihmisistä.

posted under , | 0 Comments

Miksi tahdon olla alkemisti

Klassisessa tarot-korttipakassa ensimmäinen kortti on Maagi. Maagi kuvaa käytännöllistä luovuutta- ihmisen kykyä muuttaa aineita toisiksi. Hän on alkemisti joka muuttaa saven tiiliksi, puun tuhkaksi ja arvottomat metallit kullaksi. Historiasta toki tiedämme, etteivät vanhan ajan alkemistit lopulta onnistuneet muuttamaan halpametalleja kullaksi. Mutta heidän puuhastelunsa loivat pohjan uuden tieteen, kemian, synnylle. Kemia puolestaan on varsinainen modernin maailman sampo jota on pitkälti kiittäminen siitä että elämme teknologisessa sivilisaatiossa. Joten tavallaan, alkemistit löysivät kultaa, he vain eivät osanneet tunnistaa sitä. Heidän työnsä pohjusti maailmaa jossa meillä on petrokemiaa, biomateriaaleja, liuottimia...

Minun kohdallani luovuus on enimmäkseen sitä laatua joka osaa nyhjäistä tyhjästä yhtä sun toista: ajatuksia, kuvia, ratkaisuja. Mutta ”Mitä tästä saisi vielä aikaan?” on minulle kaikessa arkipäiväisyydessään vaikea kysymys. Hankin tavarani tiettyä käyttötarkoitusta varten ja sitten kun ne ovat aikansa palvelleet, ne tietenkin ovat loppuunkäytettyjä. Tämä ajattelutapa on kuitenkin paitsi epäekologinen, myös -mikä vieläkin pahempaa- selvästi epätosi.Kaupungilla vastaan tulevat kahvipusseista ommellut kauppakassit ja modernin kansanperinteen sadat sukkahousujen uudelleenkäyttöniksit todistavat että usein se mikä minusta näyttää tiensä päähän tulleelta, on jollekin toiselle täysin käyttökelpoista raaka-ainetta. Esimerkiksi Bryant Holsenbeck näkee metallinpaloissa ja vanhoissa luottokorteissa roskan sijasta kauneutta. Celia Smith näkee lintuveistoksia vanhassa rautalangassa jonka minä kiikuttaisin oitis roskikseen. Mielikuvitus. Toisilla sitä riittää niin paljon että se on maagista.

Onneksi käytännöllistä mielikuvitustakin voi harjoittaa. Koti on siihen yksi parhaita paikkoja. Miten taikoa eilisen päivän ruuantähteistä jotakin uutta ja erinäköistä? Mitä langanjämistä ja kangastilkuista voisi vielä tehdä? Kuinka monta käyttötapaa keksin omenille? Luovuus ei ole vain luonnonlahja vaan se on myös työtä. Tämä on hyvä uutinen kaltaisilleni. Kyky ja halu tehdä työtä oppimisen eteen eivät ehkä ole ihan puoli voittoa, mutta hyvä alku kuitenkin.

Näin taantuma-aikana säästeliäisyydestä johon arkipäiväinen luovuus yleensä kytkeytyy, tihkuu myös valtavirtamuotiin. Onhan kaikkinainen tuunailu ja kierrätys ainakin vastapainoa viime kaudelle. Ehkä tulevaisuudessa talous taas toipuu niin että alkemistinen luovuus alkaa näyttää entistäkin turhanpäiväisemmältä vaivannäöltä. Usko rahan kaikkivoipuuteen näkyy siinä että ”puute” tarkoittaa lähes samaa kuin käteisen puute. Jos ihmisellä on rahaa, hän voi ostaa mitä haluaa ja jos rahaa ei ole, on oltava ilman ja kärsittävä. Ongelmanratkaisutoiminta keskittyy silloin siihen, mistä saisi rahaa. Sen takana siintävä kysymys siitä miten voisin saada sen mitä tarvitsen, on kuitenkin paljon laajempi ja usein siihen voi vastata luovasti.

Kun ylimääräisen rahan määrä ylittää mielikuvituksen rikkauden, syntyy kysyntää popcornkoneille ja muille täsmävimpaimille joita voi käyttää vain vain yhden asian tekemiseen ja liiallisen kaappitilan täyttämiseen. Mutta jos patenttiratkaisu jokaiseen tarpeeseen on kauppaan meno, mielikuvitus surkastuu. Eikä luovuutta voi ostaa. Maagi ei ole vain ympäristön ja kukkaron ystävä, vaan myös ihmismielen hienoimpien piirteiden ystävä. Hyvin toimiva mieli ei ole vain tietokone joka osaa varastoida, käsitellä ja tulostaa dataa. Se osaa myös luoda uutta, joko tyhjästä nyhjäisemällä tai näkemällä asioita uudessa valossa. Luova ihminen pääsee nauttimaan paitsi työnsä tuloksista, myös hiukan paremmasta maailmasta ja kirkkaammasta mielestä. Kuten kierrätystaiteilijat osoittavat, oikein innostuessaan valloilleen päästetty sisäinen Maagi voi saavuttaa vaikka mitä.


Sukka poikineen

Photobucket

Tässäpä nämä lupaamani hyväntekeväisyyssukat nyt ovat perhepotretissa. Ne ovat ihan samanlaisia kuin ne sukat joita teen omaankin käyttöön. Sukkien koon voi päätellä raidoista: kaksiraitaiset sukat ja polkkasukat ovat naisten kokoa, kolmen raidan sukat miesten kokoa 42-44 ja koon 46 sukissa on kolme leveämpää raitaa (en tiedä kuinka hyvin erottuu, äärimmäisenä oikealla).

Hauskaa oli, mutta syksyyn asti taidan askarrella jonkin muun kuin sukkien parissa.

posted under | 0 Comments

Elämänhallinnan teoriaa

Talous alkaa osoittaa merkkejä elpymisestä ihan kohta. Eipäs alakaan. Itse asiassa, asiat ovat aina vain huonommin. Mutta pieniä merkkejä elpymisestä on jo havaittu Taka-Tongan saarilla…

Se mitä minä olen tästä kaikesta oppinut (jälleen kerran) on, ettei elämän ulkoistaminen ole hyvä idea, millään tavalla. Jos perheen pärjääminen riippuu täydellisesti asioista joihin ei voi vaikuttaa, mitä se pärjääminen on oikeastaan parhainakaan aikona? Onko se muuta kuin onnenkantamoisella ratsastamista? Vaikka ajatus täydellisestä oman elämän kontrollista on illuusio, aina voi kuitenkin omien voimavarojen puitteissa pyrkiä siihen etteivät vastoinkäymiset helposti muuttuisi lopun aluksi. Hamstrauksen moni suomalainen –minä mukaan lukien- hallitsee kiitettävästi, mutta usein oman elämän haltuunoton voi aloittaa halvemmallakin. Ajatustyöstä.

Suunnitteleminen Monella on tapana ajatella että kun säästötilillä on rahaa ja vakuutusasiat ovat kunnossa, on elämä järjestyksessä. Mutta raha ei ole kaikkivoipaa. Sen sijaan tilanteessa kuin tilanteessa on eduksi jos osaa ottaa rauhallisesti ja kehittää nopeasti hyvän toimintasuunnitelman. Se on taito jota voi harjoitella –ja jonka harjaannuttaminen on kaiken lisäksi hyödyllistä. Pitääkö joka päivä ravata ruokakaupassa vai olisiko järkevämpää käyttää viikosta reilu puolituntinen hyvän ruokalistan suunnitteluun ja hoitaa sitten ostokset kerralla?

Sijoitustoiminta Jokaisella on aina käytössään resursseja, kuten aikaa, kuusi neliötä tilaa tai viisi euroa, ja ne resurssit voi käyttää joko tuottavasti tai ei-tuottavasti. Kannattaako ostaa roskaromaani vaiko remontointiopas, kala vaiko onki? Riippuu tilanteesta, mutta vaihtoehtojen olemassaolo on hyvä tiedostaa samoin kuin se että eri valinnoilla on erilaiset vaikutukset pidemmällä aikavälillä.

Opiskelu Luovuus ei ole luonnonlahja, ja monet hyvät ideat on jo keksitty- niistä pitäisi vain lukea jostakin. Uusien asioiden oppiminen kannattaa aina. Uusien taitojen opettelu kannattaa aina. Lukeminen kannattaa aina.

Ystävyys Minusta yksi tärkeimpiä ominaisuuksia puolisossa on, että hän on se ihminen jonka haluaisi mukaansa jos pitäisi pelastautua uppoavasta laivasta autiolle saarelle haita kuhisevan meren ympäröimäksi. Ei, Aviomies ei ole risteytys Terminatoria ja Ihmemies McGyveriä, mutta hän on ihminen jonka kanssa puhallamme tarpeen vaatiessa yhteen hiileen niin tehokkaasti että kivihiilenkin on annettava periksi. Myös hyviltä ystäviltä saa tarpeen tullen ideoita ja neuvoja. Siksi hyvän parisuhteen ja ystävyyssuhteiden kasvattaminen ja hoito ovat myös sijoittamista pahan päivän varalle.


Yksinkertaistaminen Täältä se taas tuli! Mutta minkä sille voi, elämänhallintaa edistää se jos elämä on alun perinkin mahdollisimman ymmärrettävissä oleva kokonaisuus. Viimeisen muodin mukainen hektinen elämä harvemmin sitä on- jos on kiire jo siinä että saa elämänsä suoritettua ja onnistuu selviytymään tehtävälistallaan rastilta toiselle, on vaikeaa miettiä mitä se elämä oikeastaan on, mistä se todella koostuu, mikä on oikeasti tärkeää. Kun elämään alkaa kohdistua muutospaineita, on luoviminen helpompaa jos tällaiset asiat ovat selvillä.

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments