Yksinkertaisen elämäntavan sudenkuopista

Nykyään meillä on kunnon puitteet joissa voi toteuttaa itseään: on vanha talo maalla, on puu-uunit, perunakellari ja kasvimaa. On jopa pihakaivo, pieni kanala ja ulkohuussi odottamassa kunnostusta. Hyvähän täällä on kasvatella kurpitsoja tuntien suurta itsetyytyväisyyttä siitä miten yksinkertaisen tyylikkäästi me elämmekään. Tyylikkäästi ja juuri yhtä kaukana reaalimaailmasta kuin filosofitalouksien yleisesti uskotaankin olevan. Toisaalta jatkuva hengissä selviytymisemme kyllä todistaa että yksinkertainen elämäntapa on tämän päivän Suomessakin järkevä ja joten kuten toteutettavissa oleva ihanne- toisaalta taas samaista elämää voidaan käyttää todisteena sen puolesta että tavallisen kaupunkilaisduunarien on parasta jättää ideologiset eksperimentit muille. Vaatiihan niiden toteuttaminen selvästi aivan erityisiä olosuhteita joihin verrattuna keskivertokansalaisen elämästä saa parhaimmillaankin vaan säälittävää cityvihreilyä.

Yksinkertaistaminenkin voi mennä välineurheiluksi jos motiivina on rahanpuutteen sijasta elämänkatsomus. Internetin maailmanlaajuiselta markkinapaikalta löytyy rajattomasti houkutuksia luddiittiseenkin makuun: kirjallisuutta, tarpeellista tavaraa ja kiehtovaa kodintekniikkaa, yksinkertaisia vaatteita ja monenlaista välttämätöntä puutarhaan. Antiikki- käsityö- ja puutarhakaupat tarjoavat myös runsaasti viattomia houkutuksia: tuon kun ostaisi, niin voisi… Runsauden kääntöpuolena onkin tietty snobismi: yksinkertaisuuden (ja hyvän ihmisyyden) aste alkaa vaivihkaa määrittyä sen kautta että omistaa oikeanlaisia tavaroita ja harrastaa oikeita asioita, juuri niin kuin siinä suuressa hullussa yhteiskunnassa johon tässä yritettiin eroa tehdä. Pohjalla on vakaumus siitä että yksinkertaisen elämäntavan eetoksen näkee päältä päin siinä että ihminen on saavuttanut tietyn standardin, ja se standardi on mieluiten saavutettava siltä istumalta kun valaistus koittaa. Vaikka elämä kuinka olisi prosessi ja ilo on matkan tekemisessä eikä perille pääsemisessä, kenellä on kanttia näyttää reilusti aloittelijalta tai muuten vaan pahasti keskeneräiseltä?

Köyhällä ei ole varaa valita tavaroitaan, mutta moni vapaaehtoisesti elämäänsä yksinkertaistava huomaa että että elämään on vuosien varrella kertynyt paljon sopimatonta tavaraa: juuri ennen valaistusta hankittuja hienoja vaatteita, sukulaistädin tuliaisena tuoma merkkilaukku, häälahjaksi saatuja kristalleja. Kun on olemassa paljon tavaraa joka ei sovi ihanteisiin, käyttökelpoisestakin tavarasta luovutaan (pahimmassa tapauksessa roskiin heittämällä) pelkästään siksi että se ei enää sovi uuteen syvähenkiseen tyyliin. Eihän nyt yksinkertaisesti elävä voi ajaa Audilla, omistaa hienoja koruja tai espressokeitintä… ajatus siitä että lähimmäinen voisi tietää parhaiten omat asiansa ja tilanteensa, on yllättävän vaikea sisäistää. Puhumattakaan ajatuksesta että minä itse voisin pyrkiä elämään yksinkertaisesti vaikka muut eivät ehkä heti päältä päin näkisi kuinka korkeat ihanteet minulla onkaan.

Elämäntapamuutos pitäisi siis aloittaa siitä mitä on. Se tarkoittaa yleensä sitä että olosuhteet ovat kaikin puolin vääränlaiset. Harva herää kulutusjuhlien jälkeiseen krapulaan tuoreelta leivältä tuoksuvasta tuvasta jonka ikkunasta avautuvat näkymät vehreään omenatarhaan- kyllä tavallisempi ympäristö on pieni, tunkkainen ja krääsän täyttämä kerrostalokaksio. Näin ainakin meillä. Alkaessani pohdiskella elämäntaparemonttia, asuimme kaupunkilaiskaksiossa joka oli kooltaan melko tarkalleen kolmannes nykyisestä kodista ja tupaten täynnä enemmän ja vähemmän tarpeellista tavaraa. Puutarhan sijasta meillä oli parveke jonka alakerrassa asusti kiukkuinen täti joka valitti heti jos hänen parvekkeelleen putosi parikin vesipisaraa kukkia kastellessa. Oli pakko aloittaa pienestä: opettelin leipomaan leipää ja palautin käsityöt tehtävälistalle. Sekin riitti parantamaan elämänlaatua ja oli hyvä alku tielle jonka varrelta aikanaan löytyi se maalaistalokin.

Vanheneva ja aina vain enemmän vikaantuva Audi meillä on vieläkin.

Tähtiä odotellessa

Taivaan sini on taittunut päivän kirkkaudesta pehmeän puuterinsävyyn. Kuumuus ei enää väreile vaan tiivistyy lempeäksi lämmöksi. Pihajänis lepäilee heinikossa ryhdikkäänä kuin Albrecht Dürerin akvarellissa. Omasta mielestään se omistaa koko tontin. Ja mikäpä minä olen sille vastaan väittämään. Ei se laittanut puumerkkiään kauppakirjoihin. Se kuuluu maahan niin kuin kaikkialla kasvavat pienet kukatkin: tyytyväisenä jos olen sille hyvä naapuri, häipyen hiljaa tiehensä koskaan palaamatta jos en olisi. Kannan vettä päivän aikana nuutuneille kasveille. Omenapuiden latvukset sekoittuvat nyt toisiinsa, muodostavat matalan vihreän katon joka saa taivaan tuntumaan käsittämättömän korkealta, kuin ohuelta kirkkaalta mereltä jossa poutapilvet purjehtivat lempeinä vaahtopäinä. Minä katselen ylöspäin pohjalta, näen korkealle mutta en sittenkään kovin kauas. Avaruus, koko suuri maailmankaikkeus pilvimeren yllä jää piiloon.

Tänään poutapilvet lähtevät mukaan ajatusleikkiini. Olen näkevinäni valkoisissa hattaroissa kalojen hahmoja, iso pilvi on kuin laiva jonka kannella kapteeni seisoo tähystämässä kaukoputkeensa. Heittäydyn makaamaan selälleni maahumalan ja peltotädykkeiden värittämälle nurmelle, ja mietin tuntuuko kaloista tältä kun ne uivat Pohjois-Atlantin aaltoilevilla meriruohoniityillä. Illasta aurinko ei enää häikäise, vaikka tähtiä onkin vielä turha odottaa esiin. Minun on odotettava reilusti nukkumaanmenoajan yli jos haluan nähdä vain aavistuksenkin sinisen verhon taakse piiloutuneesta maailmankaikkeudesta: kenties Vegan, Denebin ja Altairin muodostaman Kesäkolmion tai Kassiopeian. Oikein hyvällä onnella tai turvautumalla tähtikiikareihin voisin löytää Joutsenesta jopa kauniin kaksoistähden Albireon. Mutta tänään ei tarvitse. Riittää että tiedän että ne ovat siellä, palatakseen luokseni taas muutaman viikon päästä, kun yöt ovat jälleen tummuneet.

Tähtiä odotellessani mietin, miksi minäkin haluan aina kaiken, heti, mulle, nyt. Onhan omistaminen tilapäistä ja vain jakaminen kestävää. Se taas herättää kysymään, kuinka paljon käytän voimiani siihen että voisin omistaa, pitää hallussani ja ulottuvillani ja kuinka paljon suren sitä kun asiat jotka haluaisin pitää, karkaavat ulottumattomiin. Ja sitä, mitä ovat ne asiat joita jaan ja joita rakennan. Ovatko ne jakamisen arvoisia?


Ainakin kukat virkistyivät niille kantamastani vedestä.

Maalaispäiväkirja 18.6.2009

Ikkunasta näkyy...sinistä. On se aika vuodesta jolloin pimeää ei tule ollenkaan, vain sininen hämärä jota vasten puut piirtyvät tummina siluetteina. Pimeys, tähdet ja Linnunrata palaavat vasta ensi kuun lopussa.

Tänään mietin... Miten äkkiä aika kuluu. Vasta pääsin ruohoa leikkaamasta ja nyt ulkona on taas kunnon viidakko. Mitään syvällistä en ole tänään ehtinyt enkä jaksanut pohdiskella vimmatun luuttuamisen lomassa. Se onkin ollut oikein virkistävää.

Päivän asu on... vaaleanliila mekko, kolmen eri essun kanssa ja kermanvärinen intialaistyylinen huivi.

Tänään olen... lähinnä siivonnut ja konvertoinut ompeluhuonettani vierashuoneeksi. Emme mene minnekään juhannukseksi vaan asumme siellä minne ihmiset tulevat juhannukseksi (naapurustosta löytyykin ainakin yksi kesämökki). Lisäksi olen leiponut, korjannut puolison vaatteita ja tehnyt pari paperityötä alta pois. Siinä se päivä on mennyt. Tunnen olleeni huippuaikaansaapa!

Aion... mennä nukkumaan. Ja ostaa uuden kannettavan viikon sisällä. Tämä vetelee viimeisiään.

Päivän ruoka oli... tonnikala- pastasalaattia vastapaistetun leivän kera, jälkiruuaksi suklaata.

Olen iloinen siitä että... yläkerta kiiltää.

Aion mennä… katsomaan uuden Terminator-elokuvan niin pian kuin mahdollista.

Luen... Marcus Chown: Päättymättömät päivät kuolleena: uutisia tieteen eturintamalta, Katja Bargum ja Hanna Kokko: Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä, Aulis Aarnio: Philosophical perspectives to jurisprudence. Kirjat on sijoiteltu strategisesti eri puolille taloa niin että kun minulle koittaa pienikin vapaahetki, jokin niistä on ulottuvilla.
Olen muuten saanut kuulla runsaasti saarnaamista aiheesta “elät kyllä ihan omassa maailmassasi” mentyäni sanomaan täällä jokunen postaus sitten että luen aika vähän. Se on kuulemma omituisinta mitä olen koskaan täällä kirjoittanut. Tarkoitin tietenkin, että käytän kirjojen lukemiseen aikaa paljon vähemmän kuin olen joskus aiemmin käyttänyt, ja paljon vähemmän kuin Aviomies siihen käyttää. Ja sitä että olen tällä hetkellä pahasti jäljessä sadan kirjan vuositavoitteestani. Minulta jäi huomaamatta se seikka että lukunopeuteni on helposti reilusti yli sata sivua tunnissa. Olen kuulemma maailman ainoa ihminen joka kuvittelee olevansa laiska lukija kirjan viikkovauhdilla.
Puoliso, oletko nyt tyytyväinen? ;)

Olen tekemässä... hyväntekeväisyyssukkia. Jotenkin innostuin niiden väsäämisestä ja nyt menossa on jo neljäs pari. Päätin puuhata sukkien parissa tämän kuun loppuun, sitten pitää palata muiden projektien pariin. Tilkkutäkki tuntuu kyllä karkaavan aina vain kauemmaksi tulevaisuuteen- ehdinköhän aloittaa sitä edes tämän vuoden puolella?

Toivon... että tulevana viikonloppuna olisi kaunis sää. Tällä hetkellä toivo näyttää hiipuvan tummien pilvien vyöryessä taivaankannen poikki.


Kuulen... ylhäältä pientä kolistelua. Puoliso iltapuuhissa, puput valmistautumassa villiin yöhön.

Parasta juuri nyt... Amorphiksen Skyforger. Ihan mielettömän hyvä levy, jonka todennäköisesti ´kulutan puhki. Uusi Star Trek-elokuva. Pelkään pahoin että se voi olla jopa parempi kuin kauan odottamani uusi Terminator. Oman kasvimaan yrtit, retiisi ja lehtisalaatti.

Viikonloppuna aion... viettää Ukon juhlaa kotosalla
.

Ukon naisen jäljillä

Tuiskahti tulikipenä
läpi maan, läpi mannon
läpi neitsyen kämmenpään.
Siinä putkehen puhalsi,
siihen sijansi sai

(Pohjanmaa, 1600-l)

Tasa-arvotaistelussa on nyt päästy siihen että naisilla on vapaus, toisinaan jopa pakko, elää ja käyttäytyä kuten miehet. Samaan aikaan kun olemme saaneet mahdollisuuden hallita omaisuuttamme, tehdä uraa ja pukeutua housuihin, on naiseus kuitenkin alkanut kadota. Kun iltapäivälehdessä on naisten sivut, tarkoitetaan niillä sivuja joista löytyy hömppää, horoskooppeja, kauneudenhoitovinkkejä ja ihmissuhdesoppaa. Joidenkin naisten mielestä toki huulipunat ja laukut ovat ihan yhtä jaloja keskustelunaiheita kuin miesten autot ja osakkeet. Olen samaa mieltä- naiset jotka jaksavat pähkäillä tuntikaupalla huulipunien sävyeroja tai uusia jumppaliikkeitä ovat epäilemättä ansainneet miehet joiden päässä pyörivät lähinnä urheilutulokset ja keskiolutmerkkien väliset erot.


Kun mainoksessa mainitaan naisellisuus tarkoitetaan sillä yleensä ulkonäköä tai seksuaalista vetovoimaa. Siihenkö naiseus rajoittuu että ihmisellä on tissit ja hän voi käyttää meikkiä ilman että vanhukset ihmettelevät? Tai siihen että hänellä on biologiset edellytykset synnyttää? Feminiinisyys, naiseuden henkinen puoli, tuntuu vajoavan aina vain syvempään kuoppaan: työelämän arvot ovat maskuliinisia kilpailun ja kamppailun arvoja, perinteiset naiselliset ammatit kärsivät aliarvostuksesta ja maassa jossa pahoinvointi kodeissa lisääntyy jatkuvasti, kotirouvan ura ei ole tavallisille naisille sopivaksi katsottu vaihtoehto. Jotta naisia arvostettaisiin, heidän on kätkettävä naiseutensa, leikattava tukkansa ja pukeuduttava vaatteisiin jotka muistuttavat paljon enemmän miesten pukuja kuin esiäitien vermeitä. Kun sanotaan etteivät naiset ja miehet eroa toisistaan oikeastaan mitenkään(mikä osittain pitääkin paikkansa, esimerkiksi kyvykkyyden suhteen), jostain syystä normiksi päätyy yleensä se mikä on maskuliinista ja feminiininen tulkitaan joko heikkoudeksi tai kielletään kokonaan.

Pakanallisessa Suomessa, toisin kuin jo Skandinaviassa, naisten asema on ollut monessa suhteessa nykypäivää parempi. Naiset ovat olleet naisia ja miehet miehiä, mutta molempia on arvostettu ja molemmat ovat voineet kohota tärkeisiin asemiin yhteisössä. Esimerkiksi tietäjä tai shamaani on voinut olla kumpaa sukupuolta hyvänsä. Tarustossamme on paitsi sankareita, myös vahvoja jumalattaria kuten Louhi ja Lempo- usein nämä hahmot on kristillisellä ajalla alettu esittää negatiivisessa valossa. Onko Louhi alkujaan ollut ilkeä Pohjan akka vaiko vain voimakas ja pätevä jumalatar ja sellaisena täysin sopimaton kristilliseen "nainen vaietkoon seurakunnassa"-mentaliteettiin? On viitteitä siitä että suomalaiset jumalat ovat esiintyneet vanhastaan pareina –Tapio ja Mielikki, Ahti ja Vellamo ja niin edelleen, ja että vasta naisvihamielisen kristinuskon rantauduttua jumalattaret ja emuut (myyttiset kantaäidit) ovat alkaneet menettää asemaansa. Naiseuteen on myös liitetty erityisiä maagisia voimia joita nainen on voinut käyttää myös perheen miesten suojelemiseen. Naisen väen voimaa on voitu pyytää esimerkiksi metsästysretkelle lähtiessä. Ortodoksisessa Karjalassa jossa vanhat tavat säilyivät pisimpään, harjoitettiin vielä 1800-luvulla harakointia, rituaalia jossa perheen väkevin (vanhin) nainen kulki kahareisin siunattavan, esimerkiksi karjan yli.

Naisena oleminen on vaikeaa kun koko ajan pitää pitää varansa ettei joku yritä alistaa. Kaikkein päättäväisimmin pitää tapella niitä vastaan joita rakastaa eniten koska rakkaus tunnetusti sumentaa arvostelukyvyn ja terveen järjen. Samalla miehiä pyritään miellyttämään kaikin keinoin ja heiltä hyväksytään melkein minkälaista käytöstä vain. Ajatus miehestä joka tulisi tekemään tuttavuutta selvin päin, kirkkaassa päivänvalossa ja vielä aloittaisi keskustelun jotenkin muuten kuin kommentoimalla naisen ulkonäköä on monen nuoren tytön mielestä silkkaa utopiaa- vakaviakin suhteita tavoitellaan paikoissa ja varustuksessa joka sopisi paremmin yhden yön juttujen etsintään. Luulisin, että synkkiä avioerotilastoja selittääkin osaksi se että vasta vanhemmiten nykynaiset löytävät sisäisen ämmänsä, vahvan naisen joka tietää että kunnioitus on se mistä lähdetään, ei jotakin jota mies hiljalleen oppii osoittamaan –jos oppii. Kun miehet eivät ole oppineet kunnioittamaan naisia vaan arvostelemaan heitä -naisten itsensä ystävällisellä avustuksella-, sitä on vaikea oppia myöhemminkään, sitten kun itsestään epävarma ja miellyttämisenhaluinen nainen vihdoinkin keksii että hän on ihan itsessäänkin jotakin.

Lähestyvä Ukon Juhla muistuttaa pakanoita siitä miten asioiden tulisi olla. Ukon Juhlan vietto linkittyy meilläkin eurooppalaispakanalliseen hieros gamos- perinteeseen jossa juhlitaan pyhää avioliittoa taivaan ja maan välillä. Suomessa avioliiton on ajateltu tapahtuvan sään ja ukkosen jumalan Ukon ja Ukon naisen välillä. Nuoret neidot nostavat lempeä. Kokkoja poltetaan katsellen tulitukkaisen Lemmon tanssia liekeissä. Rouviintuneet filosofit tuijottelevat grillin hiillokseen. Puutarhassa tuoksuu vihreälle, metallimusiikki raikaa ja ilmassa tuntuu sopu, frith, hyvä tahto joka perustuu kunnioitukseen ja turvallisuudentunteeseen. Makkarat poksahtelevat halki kuumuudessa, sinappi kiertää ja nostetaan malja Ukolle, iloitaan ystävyydestä ja rakkaudesta, juhlitaan jumalten kanssa. Hetken maailma on taas sellainen kuin sen tulisi aina olla.

Kutistuvan pihvin tyytyväinen syöjä ja muita eetikon keittiön ihmeitä

Olen sitten viime kirjoittaman pohtinut työasioiden ohessa nykymaailman monimutkaisuutta (varmaan useammankin blogipostauksen tarpeiksi). Koska tulin tähän sohvannurkkaan juuri illalliselta, aloitan aiheen purkamisen kuitenkin sieltä käytännöllisimmästä päästä. Olen hiukan kestotympiintynyt Suureen Kasvisruokakeskusteluun. Veganismi ei monestakaan syystä häämötä tämän perheen tulevaisuudessa. Osa niistä syistä on eettisiä. Se on monimutkaista- minäkin toivoisin että keittiöetiikan sotkuihin olisi löydettävissä yksinkertainen ratkaisu, vaikka se vaatisikin uusien ruokailutottumusten opettelemista. Mutta näin ei näytä olevan. Riisi, soijapapu ja maitotuotteet ovat ympäristökuormittajia ja esimerkiksi soijapeltojen tieltä on raivattu sademetsiä. Moni myös pohtii vakavasti, onko ruokavalio johon saa monipuolisuutta ja vaihtelua haalimalla ruoka-aineet ympäri planeettaa, todella ylivertaisen eettinen verrattuna eettisesti mietittyyn sekaruokavalioon. Fennoveganismissa tämäkin ongelma on korjattu- ja tuloksena on ankea, hyvin riisuttu ruokavalio jossa ravintoaineiden puutoksilta on lähes mahdoton välttyä ilman ravintolisiä ja pääsyä erinomaiselle keittiökasvimaalle. Luonnollista? Sellaista ruokaa jota kaikkien pitäisi tyytyväisinä syödä? Ja muutama vuosi sitten nyttemmin eläkkeelle jäänyt Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtaja Risto Rydman totesi minulle, että hevosenlihan syöminen on tämän päivän Suomessa suorastaan eläinsuojeluteko- hevosenlihan kysyntä kun auttaisi motivoimaan hevosenomistajia lopettamaan suureläimensä asianmukaisesti ja ajoissa.

Vakaumukselliset kasvissyöjät ovat kuitenkin oikeassa sanoessaan että lihan kulutus länsimaissa on karannut käsistä. Ihminen ei tarvitse liharuokaa joka aterialle. Kasvissyöjillä on kuitenkin taipumus yksinkertaistaa keskustelua vähän liikaa: tärkeää ei ole ainoastaan se, kuinka monella viikottaisella aterialla lihaa syö vaan myös se millaista lihaa syö ja kuinka paljon sitä kerralla syö. Ekologisesti katsottuna, kahdensadan gramman pihvi naudan sisäfilettä (naudanlihalla ylipäätään on suuri hiilijalanjälki) sijaitsee ihan eri sarjassa kuin makkaravoileipä. Kuitenkin periaatteessa, kumman tahansa syöminen on lihan syömistä. Kun tämän huomaa, huomaa myös että sekä luontoa että kukkaroa voi säästää vähentämällä lihankulutusta reilusti mutta ilman suuria elämäntapamuutoksia. Sekaruokavalio on myös yhteiskunnassamme yksinkertaisin: sekasyöjän ei tarvitse kieltäytyä ruuasta ja siten mahdollisesti aiheuttaa jo valmistetun ruuan haaskausta.

Suomen armeijan ja jokaisen jotenkuten pätevän kotikokin laskelmien mukaan esimerkiksi jauhelihapizzaan kuluu paljon vähemmän lihaa kuin padalliseen possupataa. Siksi jauhelihapizza löytyy myös armeijan perusruokalistalta –niiden ruokien joukosta joita teollisuus voi väestölle toimittaa kriisiaikanakin-, kun taas kokoliha loistaa poissaolollaan. Kuitenkin jauhelihapizzan syöjä on tyytyväinen lihansyöjä, autuaan tietämätön siitä että hän on juuri joutunut ympäristötietoisen kokin tulilinjalle. Onhan nenän alla selvästi oikeaa lihaa eikä jotain papuja itukastikkeessa. Useimmille lihansyöjille on tärkeää että ruuasta selvästi löytyy sitä lihaa ja että annos on riittävä. Se, montako grammaa lihaa ateriassa on annosta kohden, on jo niin korkeaa matematiikkaa ettei sen pohdinta nälkäisenä onnistu sitten millään. Siivu parmankinkkua tai muutama hitu pekonia sopivan näkyvässä paikassa saavat vannoutuneen lihansyöjänkin hotkimaan ilolla aterian suoraan keittokirjan kasvisruokaluvusta.

Toinen asia johon meillä kiinnitetään huomiota on halpojen ruhonosien ostaminen. Keittiöni pyhässä kirjassa, 50-lukulaisessa kotikeittotaidon järkäleessä, opastetaan miten tehdään hyvää ruokaa jokseenkin kaikista eläimen osista. Moderneissa keittokirjoissa reseptit keskittyvät lähes järjestään kalliiden ruhonosien ja jauhelihan käyttöön. Muut osat toki kelpaavat teollisuudelle ja jauhelihaksi, mutta silti: jos kokolihaa on saatava, on minusta eettisempää pyrkiä omalta osaltaan varmistamaan että koko eläin tulee käytettyä. Yleensä vähemmän halutut ruhon osat ovat myös halpoja: vertaillaan vaikka maustamattomien kanan rintafileiden ja koipien hintaa.

Kolmas niksini on keskittää lihan syönti sinne missä sillä on suurin psykologinen vaikutus, siis päivän pääaterialle. Joka voileivän päällä ei tarvitse olla lihaisaa leikkelettä eikä illanistujaispiiraaseen tarvitse tunkea kinkkua jos aiemmin päivällä on jo syöty kunnon ateria. Hyvinvointi-Suomessa on vain totuttu siihen että pieniä määriä lihaa mutustetaan joka aterialla, sen lisäksi että päivän pääaterialla syödään annos joka tyydyttäisi hyvin koko päivän ellei parinkin lihan tarpeen.

Alun alkaen runsas lihansyönti oli statussymboli jollaiseen kaikilla ei ollut varaa. Tänä päivänä ollaan siinä pisteessä että kaikilla on varaa syödä lihaa, ja statussymbolin asemaa ovat vuorostaan menettämässä kalliit ruhonosat. Seuraava trendi joka oli ainakin vielä viime vuonna tuloillaan, ovat sitten eksoottiset ja kalliit eläinlajit. Kansan yrittämisestä huolimatta, eliitti pysyy aina askeleen edellä. Ehkäpä materiaalisilla statussymboleilla kilpailun sijasta voisi seuraavaksi alkaa kilpailla sydämen sivistyksen ja moraalisuuden aloilla? Olisi siinä sosiologeillekin vähän ihmeteltävää.

Muutama miete köyhyydestä

Sukanneulontaprojektini on tähän mennessä johtanut paitsi valtavan sukkalankakasan uudelleenlöytämiseen lankakaapin syvyyksistä, myös pohdiskeluun. Itse olen venytellyt viime viikot senttejä maksettuani opintolainan kokonaisuudessaan pois juuri ennen kuin pari isompaa odottamatonta menoerää putosi niskaan. Kiitän itseäni myöhemmin, onhan keveämmän lainataakan kanssa mukavampi elää. Mutta luultavasti en olisi toteuttanut lainanmaksuoperaatiota juuri nyt jos olisin omannut selvänäkijän lahjoja. Talouden tasapainottamistoimet ovat kohdallani kuitenkin varsin lempeitä: perusasioista ei tarvitse tinkiä, ja yksinkertaisuutta ihannoiva elämäntapani ei luonnostaankaan sisällä kalliita huveja. Tarkan euron kausi on myös hyvin tilapäinen- kuukauden päästä tilanne on taas normaali. Todellisesta puutteesta en pääse oppimaan vielä yhtään mitään.

Köyhyys on oikeastaan harhaanjohtava käsite- niin monenlaisia ihmisiä köyhien joukkoon mahtuu. On suhteellista köyhyyttä, absoluuttista köyhyyttä, tilapäistä, pitkittynyttä, elämäntilanteesta tai syrjäytymisestä johtuvaa köyhyyttä. Yhteinen nimittäjä näille tilanteille on vain se etteivät tulot riitä kattamaan perustarpeita (joista niistäkin vallitsee erimielisyys). Suomalaisessa yhteiskunnassa jossa omillaan pärjääminen on miltei uskonkappale, yhteistä köyhille on myös häpeä. Köyhyydestä puhutaan vähän, ja kun siitä puhutaan vähän, siitä tulee näkymätöntä. Köyhyys on marginaali-ilmiö, vaikka vilkaisu tilastoihin ja dyscalculikon matematiikka riittävät kertomaan että tämän päivän Suomessakin jonkinasteinen köyhyys koskettaa merkittävää osaa väestöstä.

Kun aletaan puhua suhteellisesta köyhyydestä, alkavat hyväosaiset heti narista että koko termi on älytön. Rikkaassa maassa köyhänkin asiat ovat aika hyvin –mikseivät mukaköyhät vain älyä lakata vertailemasta itseään niihin joilla menee vielä paremmin? Toisaalta suhteellisen köyhyyden käsite paljastaa köyhyydestä jotakin aivan olennaista. Meidän yhteiskunnassamme vauraus ja sen näyttäminen ovat keskeisessä asemassa vaikka silloin tällöin köyhäily onkin trendikästä. Täällä ei tarvita absoluuttista kurjuutta jotta ihmiset tuntisivat olonsa kurjiksi ja osattomiksi. Varakkaalta näyttäminen kertoo yhteiskunnassa myös kunniallisuudesta. Taloudellisesti menestyminen on meillä moraalista. Köyhyys on vastaavasti myös moraalisesti epäilyttävää, stigma, siitäkin huolimatta että yhteiskunnalliset rakenteet vaikuttavat vahvasti sekä köyhien osuuteen väestöstä että köyhyyden syvyyteen. Ihmisten varallisuuden vertailun pärstäkertoimen perusteella ollessa ruma osa kulttuuriamme myös suhteellinen köyhyys aiheuttaa kärsimystä.

Nyky-Suomessa kuten viktoriaanisessa Englannissakin voi hyvin jaottelu deserving/undeserving poor, vapaasti suomennettuna jako viattomiin köyhiin ja itseaiheutetusti köyhiin. Tässä jaottelussa on montakin ongelmaa. Aloitetaan siitä, että ihmisellä on ihan yhtä nälkä jos hän ei ole syönyt vuorokauteen riippumatta siitä, mistä syystä hänellä ei ole rahaa ruokaan. Toiseksi, ”itseaiheutetun” käsite on mitä suurimmassa määrin suhteellinen. Hyväksyttävä köyhä on suunnattoman tarmokas, nöyrä, kekseliäs ja raitis. Hän osaa kokata loputtomasti herkullisia variaatioita perunoista, sipuleista ja kauraryyneistä, osaa ja jaksaa taistella etuuksiensa puolesta byrokratiaviidakossa ja ymmärtää ettei hänellä ole oikeutta mihinkään niistä nautinnoista joita koko muu yhteiskunta pitää perusasioina. Pitkittyvä köyhyys ei aiheuta hänelle terveysongelmia eikä masennusta- onhan hänellä aikaa hoitaa itseään pitkillä kävelylenkeillä ja kirjastoissa itseään sivistäen. Hyvä köyhä täydentää ruokavaliotaan marjastamalla ja sienestämällä (hänhän asuu metsän vieressä ja omistaa paitsi kodin, myös ison pakastimen ja hyvän kellarin johon huokeat herkut voi mukavasti säilöä). Hän ei myöskään ole turhan ylpeä ja pidä kulisseja kunnossa viimeiseen asti vaan näyttää rohkeasti köyhältä jotta kaikki näkevät heti päältä päin että kunniallisuudestaan huolimatta tämä ihminen kärsii puutetta. Oikeanlainen köyhyys on kokopäivätyötä jonka menestyksekäs harjoittaminen on todennäköisesti paljon haastavampaa ja raskaampaa kuin keskivaativa palkkatyö. Mutta jos tästä ihanteesta lipsuu, köyhyys johtuu osittain omasta osaamattomuudesta, laiskuudesta tai muusta paheesta ja silloin esimerkiksi nälkä ei ole oikeaa nälkää vaan jotakin josta ihmisen voi antaa rauhassa kärsiä. Eihän ihmisen olisi pakko olla nälkäinen, jos hän vain kykenisi olemaan oikein hyvä köyhä. Koska moni puutteenalainen epäonnistuu joltain osin kunniallisen köyhän ideaalin saavuttamisessa, Suomella ei ole mitään todellista köyhyysongelmaa. On vain liian epätäydellisiä köyhiä joiden täydellisyyden puute osoittaa että köyhyys on heidän oma valintansa.

Jotkut ovat sitä mieltä että ihmisten on annettava toisinaan pudota pohjalle. Se kun voi herättää heidät ottamaan vastuuta itsestään. Minusta sellainen asenne on yksinkertaisesti julma. Siinä että ihmisten antaa pudota pohjalle on se ongelma, että kaikki eivät sieltä nouse. Toisilla ei vain riitä voimia eikä sisua. Luonto on juuri tällä tavalla julma, mutta me ihmiset emme ole luontoa. Olemme moraalisia toimijoita, vastuullisia olentoja. Tekojen ja sanojen lisäksi merkitystä on myös tekemättä ja sanomatta jättämisillä. Jos näen että joku on pohjalla enkä auta häntä vaikka voisin, se on moraalinen valinta. Kyllä, jos oikein hyvä tuuri käy, hän voi kokea herätyksen. Mutta jos niin ei käy, lopputulos on karmea, tilanteessa jossa sen olisi voinut estää. Jos etsin tilaisuuden tullen tekosyitä sille ettei minun tarvitse auttaa sen sijaan että tartun toimeen, se kertoo minusta aika paljon. Jos ensimmäinen reaktioni toisen ihmisen hätään on, että alan etsiä hänestä vikoja, luulisin että vielä isompia vikoja löytyisi peiliin katsomalla.


Niin paljon elämässä riippuu onnesta, niin hyvä- kuin huono-osaisillakin. Pikainen vilkaisu peiliin kertoo ainakin minulle sen, että hyvin moni “saavutukseni” elämässä on omaa ansiotani vain osittain, jos senkään vertaa. Esimerkiksi, tein kyllä paljon töitä tullakseni filosofiksi. Mutta jos en olisi saanut synnyinlahjaksi minkäänlaista lahjakkuutta ja kohtuullisen hyviä älynlahjoja, minulla ei olisi koskaan ollut tilaisuutta edes yrittää. Jos olisin sairastunut vakavasti opiskeluaikana, en myöskään olisi tässä. Jos, jos, jos…onni on haurasta, eikä sen tavoittaminen johdu pelkästään omasta etevyydestä tai siitä että jokin mystinen metafyysinen mekanismi maailmassa palkitsisi ihmiset heidän luonteensa erinomaisuuksista. Adam Smithin markkinoiden näkymätön käsi ei ainakaan ole sellainen mekanismi. Onni on onnea, toisilla sitä on ja toisilla ei. Maailma ei ole erityisen reilu, mutta ihmiset voivat sitä olla jos niin valitsevat. Onnea olisi useammilla, jos suhteellisen hyväosaisten joukossa olisi enemmän niitä jotka jaksaisivat välittää kanssaihmisistään.

Hyväntekeväisyys ei tule minulle luonnostaan. Siksi olen päättänyt kiinnittää siihen tänä vuonna erityistä huomiota. Näin siksi että en halua olla sellainen ihminen joka ei auta lähimmäistään silloin kun siihen olisi tarjolla mahdollisuus.

posted under , | 4 Comments

Minun vuoroni haastaa...

Synkistelyt on tältä erää synkistelty ja on taas aika miettiä, miten sitä maailmaa voisi parantaa.

Haastan kaikki sukanneulontataitoiset lukijat osallistumaan Kaikki Puikoissa- neulehaasteeseen. Haaste on alkanut jo huhtikuussa, mutta osallistumisaikaa on heinäkuun loppuun asti. Tehtävä on neuloa villasukat Heikki Hurstin Laupeudentyö ry:lle, joka toimittaa ne tarvitseville. Miesten sukille on suurin kysyntä, mutta myös naisten kokoja tarvitaan.

Sukkien toimitusosoite sekä tarkempia tietoja haasteesta täältä

Itse lupaan täten neuloa määräaikaan mennessä ainakin kaksi paria sukkia (ja koska kyseessä on haaste, lupaan jopa postata kuvan tänne).

Jos aiot osallistua haasteeseen, kerrothan siitä kommentilla. Neulomisen iloa!

Vaalien jälkeinen masennus

Tietokoneongelmien lisäksi blogistia ovat pitäneet kiireisenä eurovaalit joita olin järjestelemässä. Nyt ne ovat vihdoin ohi, ja maailma näyttää taas vähän synkemmältä.

Minun näkökulmastani, vaaleissa meni pieleen suunnilleen kaikki mikä pieleen mennä voi. Ensinnäkin, äänestysprosentti laski, ylittäen nyt nipin napin 40. Laskua edellisistä eurovaaleista oli lähes prosentin verran, joten jos kehitys jatkuu samanlaisena, alittuu traagisenmaaginen 40 prosentin raja ensi vaaleissa. Omalla alueellani, Virkkalan keskustassa meni vaalipäivänä vielä surkeammin: äänestysprosentti jäi alle kahdenkymmenen. Tämäkö on demokratiamme tulevaisuus etenkin kun mutu-tuntumalla mitattu äänestysaktiivisuus alle nelikymppisten keskuudessa oli huomattavasti alle sen neljänkymmenen prosentin. Mitä tapahtuu kun vanhat polvet jotka ottavat sanan "kansalaisvelvollisuus" edelleen vakavasti, kuolevat pois? Valtioita (ja valtioiden liittoutumia) pitää aina hallita jollakin tavalla, ja jos demokratia ei toimi, sen tilalle on kyllä tulijoita, vahvimpana ehdokkaana korporatismi. Äänestysaktiivisuuden lasku tarkoittaa siis kaikkea muuta kuin rauhanomaista siirtymää kohti valistunutta aristokratiaa jossa kansan valistunein ja aktiivisin osa käyttäisi valtaa kokonaisuuden eduksi.

Toiseksi, Vasemmistoliitto menetti meppinsä. Se on iso tappio puolueelle, mutta toisaalta jotain mitä osattiinkin pelätä. Vasemmiston kannatuksen laskua ei enää nimitä "notkahdukseksi" suurinkaan optimisti. Kyllä kysymys on vahvasta kansallisesta ja kansainvälisestä trendistä jonka voimistuminen on nyt nähty useissa vaaleissa. Vasemmistolla on paha imago-ongelma, hajanainen kenttä, häilyväinen kannattajakunta (jota enimmäkseen on kalasteltu ay-liikkeestä jossa potentiaalisia kannattajia enää ei pahemmin ole). Tähän kaikkeen hukkuu se olennainen seikka että vasemmiston ohjelma on ajankohtainen, terävä ja puolustaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja kestävää yhteiskuntakehitystä. Hukkuuko visio ja sanoma jonnekin? Onko politiikan tekemisen tapa tällä hetkellä sellainen ettei pelissä voi menestyä vasemmistolaisella asenteella? Vai onko puolueella vain ajan henkeen nähden ihan väärät arvot ja asenteet?

Mistä päästäänkin kolmanteen ja suurimpaan ongelmaan: siihen keille ne paikat sitten menivät ja millaista yhteiskunnallista kehitystä vaalitulos pohjustaa. Suomalaiset mepit edustavat nyt konservatiivisuuden monia sävyjä. Yhteenlaskettuna, perinteisillä oikeistopuolueilla (kokoomus + RKP + kristilliset + perussuomalaiset) on vahva edustus. Kun muistetaan että lisäksi kepu on arvoiltaan tukevasti oikealla ja Vihreistä on tulossa hyvää vauhtia Kokoomuksen puutarhakerho jolle punavihreä imago on vain hippiäänestäjien houkutin joka ei pahemmin näy politiikanteossa, voidaan sanoa että kunnallisvaalien jälkeen mandaatti oikeiston vallalle on vain vahvistunut. Perussuomalaiset ovat vahvistamassa asemaansa vakavasti otettavana keskisuurena puolueena vihreiden vierelle kun taas Vasemmistoliitto on laskeutumassa pienten puolueiden sarjaan. Vallan huippu on reilusti kallellaan oikealle. On vaikea sanoa, miten demarit sijoittuvat kuvioon. Perinteisesti sosiaalidemokraatit ovat edustaneet arvokeskustaa, ollen ehkä ainoa puolue jossa tilaa elää ja hengittää on riittänyt niinkin erilaisille hahmoille kuin Sailas ja Tuomioja. Kääntöpuolena tälle on, että demareiden politiikka on aidosti individualistista ja puolueen poliittiseen linjaan vaikuttaa erittäin vahvasti se, millainen ryhmä pääsee tärkeisiin asemiin. Selkeän vasemmiston vaikutuksen laskiessa on mielenkiintoista, ottavatko demarit riskin ja alkavat tekemään eroa oikeistoon nojaamalla selvästi vasemmalle, vai sitoutuuko SDP entistä tiukemmin paikkaan arvokeskustassa räksyttäen oikeistolle vain koska opposition kuuluu räksyttää hallitukselle.

Oikeistolaisuuden lisäksi myös kristillinen arvokonservativismi nostaa päätään: meppien joukossa on kristillisdemokraatti Sari Essayahin lisäksi myös roomalaiskatolinen Timo Soini sekä ortodoksipappi Mitro Repo. Vaikka jälkimmäiset eivät ole suuremmin ratsastaneet kristillisellä arvomaailmallaan vaalityössään, he ovat selkeästi sitoutuneita konservatiivisiin kristinuskon lahkoihin. Suomen kaltaisessa maallistuneessa yhteiskunnassa tämä on riemuvoitto kristilliselle demokratialle (minkä kristillisdemokraatit ovat jo itsekin ehtineet iloisesti myöntää). En nyt sano etteikö kristillisten arvojen joukossa olisi kannatettaviakin asioita. Politiikassa kristillisyys kuitenkin on koodinimi arvokonservativismille, oikeistolaiselle "sille jolla on paljon, annetaan"-eetokselle ja vähemmistöjen oikeuksien polkemiselle. Uskonnon ja politiikan liitto on Euroopassa hienovaraisempi kuin islamilaisessa maailmassa, mutta rumaa jälkeä siitä silti tulee. Arvovapauden ihanne ei ole kristillinen ihanne. Esimerkiksi toisuskoisten ja uskonnottomien sekä seksuaalivähemmistöjen asema ei ole hyvä maassa jossa ihanteena on yhteiskunnan muovaaminen heijastamaan yhden uskonnon arvomaailmaa.

posted under , | 0 Comments

Viisi kirjaani


Kukaan joka on nähnyt meidän kirjahyllymme (6 kpl, toistaiseksi) ei olisi niin julma että pakottaisi valitsemaan seasta vain viisi kirjaa. Mutta Krätyakka ei ole käynyt meillä, ja niinpä sain häneltä haasteen listata viisi suosikkiani. Siis mitä? Kaunokirjallisuutta? Tietokirjallisuutta? Filosofiaa? Ääk!

On taas aika tehdä synkkä tunnustus: makuni kirjallisuuden suhteen on aika huono. Kadehdin voimattomasti Puolisoa joka nauttii sellaisista tyylikkäistä kirjailijoista kuin John Fowles, Arundhati Roy, Günther Grass... Minä en pääse sellaisten kirjojen kanssa yleensä kymmentä sivua pidemmälle ennen kuin silmät alkavat painua kiinni ja ajatus harhailla. Tahdon kirjoiltani toimintaa, hirviöitä ja eksotiikkaa. Näkeehän sen arjen omin silminkin. Perusvaatimukseni kirjalle on, että sen on vietävä minut jonnekin kauas. Niin sulavin sanankääntein että tempaudun mukaan (H.P. Lovecraft jonka laskin kerran käyttäneen sanaa "miekkonen" 11 kertaa neljän sivun matkalla ja kaameisiin noitakliseisiin rakastunut J.K. Rowling ovat ainoat kirjailijat joille annan ilolla anteeksi) . Koska nämä vaatimukset ovat usein yhteensovittamattomia, luen loppujen lopuksi aika vähän. Ja vielä harvemmin kirja tekee vaikutuksen. Mutta on minulla jotakin.

1. Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka
Kirjoitettu lähes kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten. Syytetty kuivakkuudesta ja monesta pienemmästä pahasta (kuten älyttömyydestä ja todellisuudentajun puutteesta). Pettävän helppolukuinen, syvällinen kuin kaivosmies hautavajoamassa. Vaikuttavin kirja jonka olen lukenut.

2. Mika Waltari: Johannes Angelos
Johannes Angelos on Waltarin paras historiallinen romaani, ja se ei ole vähän sanottu se.Tarkemmin ajatellen, se voi hyvinkin olla paras koskaan lukemani kaunokirjallinen teos. Muistan kuinka alun perin kirjan takakansiteksti ei houkuttanut. "Kyllähän me kaikki tiedämme, miten Konstantinopolin kävi. Joten mitä kirjoitettavaa siitä on?" ajattelin, ja luin alta pois Turms Kuolemattoman ja Mikael Karvajalan. Ja niin jäi paras viimeiseksi.

3. Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin
Upean tyylikkäästi kirjoitettu, salaperäinen, kaunis teos.

4. Bill Bryson: A Short History of Nearly Everything: Nimi kertoo kaiken. Tässä on kirja minun makuuni! Ihan koko maailmankaikkeus ei mahdu näidenkään kansien väliin. Mutta yritys on kyllä hyvä.


5. Scifi-sarjan palkintosijan jakavat kaksi novellikokoelmaa. Mikael Niemi: Nahkakolo, Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol
Nahkakolosta on mahdotonta olla tykkäämättä. Se on oivaltava, älykäs, sen huumori on paikoitellen upean hirveää ja tietenkin Niemen tyyli sujahtaa alas kurkusta kuin voissa paistettu silakka. Ahmaisin sen yhdeltä istumalta.Nam.
Cordwainer Smithin teos taas on surullinen. Myös kaunis ja mielikuvituksellinen.

Mukaan eivät päässeet mm. Stephen King, Musta Torni 1-7 (kirjasarja)

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta (on myös oikeastaan useampi kirja)

Ralf König: Konrad ja Paul (on sarjakuva. Homosarjakuva.)

Uudemmat tekstit Vanhemmat tekstit Etusivu

Blogiluettelo

Kirjoittajasta

Oma valokuva
Saara R
Filosofi Saara Reimanin ylimääräisten ajatusten mausoleumi. Ajatuksia on jo aika paljon, aika monista aiheista. Palaute blogista: saara.j.reiman@gmail.com
Tarkastele profiilia

Blog Archive

Hae tästä blogista

Followers


Recent Comments