Krätyakka pyysi jokin aika sitten blogissaan kirjoittamaan jotakin elämän tarkoituksesta. Aika moni siitä tuntuukin kirjoittaneen, useimmat jo hyvän aikaa sitten. Puolustuksekseni sanon vain, että sen minkä nopeudessa häviän, yritän saada takaisin syvällisyydessä. Elämän tarkoitus. Se on sitä filosofista peruskauraa. Toisaalta loppuunkaluttu, toisaalta kysymys jota ei voi selvittää tyhjentävästi jo sen lähtökohtaisen epämääräisyyden vuoksi...ja jotain sellaista joka koskettaa jokaista. Mitä minulla on lisättävää siihen mitä siitä on jo sanottu?

Puoliso totesi kerran toivovansa kovasti että elämäni tarkoitus sisältää omenapiiraiden leipomista. Minusta se oli tavattoman viisaasti sanottu. Ensinnäkin, se viittaa siihen että elämän tarkoitus on sekä subjektiivista että laajemman perspektiivin kysymys, eikä ole mitenkään selvää mitä perspektiiviä tulisi pitää tärkeämpänä. Jos joku jonakin päivänä kirjoittaa minusta nekrologin, hän todennäköisesti mainitsee siinä joitakin ammattillisia aikaansaannoksiani. Aviomies, siis ihminen jolle elämälläni on suuri merkitys, on taas perustellusti sitä mieltä että tärkeitä ja arvostettavia ovat myös monet sellaiset asiat joille kukaan tuskin palstamillejä uhraisi, kuten leivonnaiset, kotityöt ja halit. Itselleni taas on tärkeintä yrittää ymmärtää maailmankaikkeutta niiltä osin kuin osaan sitä ajatella ja elää siinä parhaan taitoni mukaan. Ja entäs jos historian valossa käykin niin että elämäni tärkeimmäksi aikaansaannokseksi päätyykin jokin ajatuksenpoikanen joka on sujahtanut vaikka Puolison tieteelliseen artikkeliin kommenttieni ansiosta? Ajatus, jota kukaan ei ikinä tule yhdistämään minuun?
Hieno juttuhan sekin olisi.

Se että en ymmärrä elämäni tarkoitusta (enkä usko voivanikaan ymmärtää) ei tarkoita sitä etteikö tarkoitusta olisi. Lähinnä se tarkoittaa sitä elämä on mielestäni tehty ennen kaikkea elettäväksi. Minulla on kohtalaisen hyvä käsitys siitä mitä on hyvä elämä ja millaisten periaatteiden mukaan on hyvä elää. Tavoitteeni ovat selvillä. Yritän elää parhaan taitoni mukaan siten että olemassaoloni jälkeen maailma on parempi paikka kuin se oli ennen minua. Yritän pitää mielessäni että maailmassa ei olekaan muuta kuin ihmeitä, ja yritän huolehtia siitä että huomaan niistä mahdollisimman monta. Yritän ymmärtää kaiken, mukaan lukien ne asiat joista murehtiminen on turhaa tai tyhjänpäiväistä. Yritän aina tehdä sen minkä voin- en yhtään vähempää mutta en myöskään vaadi itseltäni mahdottomia. Toisaalta, yritän kehittyä jotta tulevaisuudessa voisin enemmän kuin nyt. Yritän muistaa että elämäni on rajallinen ja että siksi aikaa ei pidä koskaan tappaa vaan sille pitää löytää sisältö ja merkitys. Ennen muuta, yritän pitää mielessäni että käsite "paras ymmärrykseni" on jotakin jonka on syytä kehittyä ja muuttua kun kasvan ja viisastun. Siinä se. Luulisin että kun elelee tämäntapaista reseptiä soveltaen, alkaa elämään syntyä merkitystä ja tarkoitusta ihan sivutuotteena. Sitten kun tärkein, eli se resepti, on sisäistetty.

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monen viikon ajan eurovaaleista. Luulisi että juttua riittäisi. Olenhan poliittisesti aktiivinen, valtiotieteilijä ja kiinnostunut myös kansainvälisestä politiikasta. Vaan kuinkas tässä on käynytkään? Todellisuudessa olen paremmin perillä silaaneista (mahdollisista piipohjaisista elämänmuodoista joita saattaa elää eräissä eksoympäristöissä joissa hiilipohjaista elämää ei voisi esiintyä) kuin EU-politiikan kiemuroista. Tiedostan, että EU vaikuttaa arkielämääni monella tavalla ja että siksi kansalaisena minun on tärkeää sanoa tilaisuuden tullen oma mielipiteeni myös siitä. Toisaalta monissa asioissa lainsäädäntö halutaan säilyttää kansallisena. Käsi pystyyn, kuka tietää mitkä asiat ovat mitäkin? Pohjimmiltaan, EU tuntuu minusta pieneltä Brysselissä sijaitsevalta mustalta aukolta jonne tasaisin välein lähetetään lasti meppejä ja josta seuraavien vuosien ajan kohoaa epämääräisiä ja byrokratian outojen lakien mukaan toimivia direktiivejä- poliittisen maailman Hawkingin säteilyä.

Mistä tämä johtuu? Minusta vika on tiedotuksessa. EU on monimutkainen ja kaukainenkin, ja siksi toimittajienkaan on vaikea saada siitä otetta. EU:sta on vaikea kirjoittaa napakoita juttuja joissa on sähäkkä otsikko. Edes EU-vaalien kynnyksellä vaalitunnelmaa ja keskustelua ei näy muualla kuin ehdokkaiden kesken. Kunnallivaalit olivat aivan toista- niissä toki valittiin ihmisiä päättämään monesta arkielämään vaikuttavasta tärkeästä asiasta. Mutta kai yhteiskunnallisiin rakenteisiin vaikuttaminen koko Euroopan tasollakin on tärkeää? Puolueet hokevat että EU:ssa päätetään tärkeistä kysymyksistä, mutta harva vaivautuu konkretisoimaan edes sen vertaa että valtiotieteiden maisterille valkenisi, mistä tarkalleen ottaen on puhe. Jopa suuri osa ehdokkaista tuntuu olevan pihalla siitä mihin EU:ssa voi vaikuttaa ja miten. Yleinen tietämättömyys verhotaan sitten ylevän epämääräiseen retoriikkaan. Puheesta tulee mukafilosofointia: puhutaan arvoista, asioista jotka ovat ehdokkaalle tärkeitä ja joiden puolesta hän haluaisi EU:ssa toimia. Kuulostaa kivalta, niin kauan kuin kukaan ei erehdy kysymään ehdokkaalta, miten hän on käytännössä ajatellut toimia. Tai edes, millaiset mahdollisuudet europarlamentti tarjoaa kunkin ehdokkaan ylevien päämäärien ajamiseen. Joku sanoo haluavansa oikein muuttaa EU:n rakenteita ihmisystävällisempään suuntaan. Miten hän aikoo käytännössä pyrkiä siihen olemassaolevien rakenteiden ja toimintatapojen puitteissa? Strategia tänne, kiitos, jotta äänestäjät voivat arvioida sitä.

Tällä viikolla harrastan vaalitoimitsemista. Istun joka päivä jonkun tunnin Virkkalan kirjastossa jonne äänestäjiä onkin virrannut tasaisen rauhallisena virtana. Äänestysvilkkaus on toistaiseksi ollut minulle ja muillekin toimitsijoille myönteinen yllätys. Ainakin täällä Virkkalassa elätellään jo toiveita siitä että äänestysprosentti nousisi viime EU-vaaleista. Mutta alle nelikymppisiä äänestäjiä ei ainakaan minun vuoroillani ole montaa näkynyt. Se huolestuttaa. Poliittinen järjestelmämme kun toimii siten että tietty määrä henkilöitä valitaan edustamaan kansaa joka tapauksessa, vaikka sitten pikkuisen vähemmistön voimin. Äänestämättä jättäminen ei ole välinpitämättömyyden ilmaisu tai hienostunut protesti vaan tehokas keino vaikuttaa sen puolesta että ne ehdokkaat jotka ovat mielestäsi kaikkein kyvyttömimpiä ja ärsyttävimpiä pääsevät yhteiskunnan johtopaikoille. Äänestysvilkkauden keskittyminen tietyille ikäluokille tarkoittaa myös vallan keskittymistä. Kotimaan politiikka taas todistaa että vanhempien rakkaus lapsiaan kohtaan on hyvin spesifiä- kun puhutaan nuoremmasta sukupolvesta kollektiivisesti, sitä voi reippaasti syrjiä. Se ei ole oikein -minusta politiikassa pitäisi pyrkiä ajamaan muidenkin kuin itsensä kaltaisten etua- mutta tehokkain keino parantaa tilannetta olisi että nuoremmatkin käyttäisivät sitä valtaa joka heillä jo on. Äänestäminen ei ehkä ole paljon, mutta silti se on tärkeää.

Platonin mukaan rikkaruoho on kasvi ilman metafyysistä ajatusta. Puutarhakirjailija Pentti Alangon mielipide on lähes täysin päinvastainen: hänen mukaansa rikkaruohot ovat kasveja jotka viihtyvät puutarhassa liiankin hyvin. Tyypillinen suomalainen kotipuutarhuri on sitten ihminen joka huolehtii loputtomasti siitä miten hänen puupioninsa ja kärhönsä saisi pysymään joten kuten elävien kirjoissa ja joka toisaalta pyrkii tarkasti ja keinoja kaihtamatta hävittämään jokaisen kullankeltaisen voikukan mykerön nurmikostaan. Alangon ajatusta voisi jatkaa toteamalla että kauneus ei ole pelkkä esteettinen arvostelma vaan myös paljon muuta: kun sanomme että jokin on kaunista, julistamme sen myös haluttavaksi. Eikä sellainen hyvä jota on tarjolla rajattomasti, ole koskaan erityisen haluttavaa. Voiko se olla kaunistakaan? Vai voiko kaunis olla olemassa vain arkipäiväisen, ruman ja mauttoman taustaa vasten? Jos eläisimme paratiisissa, voisimmeko tietää että elämme siellä?

Omistin tämän alkuillan yrttimaan kunnostamiselle. Reilussa kahdessa tunnissa epämääräinen heinikko muuttui istutukseksi jonka tunnistaa jo kauempaa somaksi ryytimaaksi. Jostakin paikalle ilmestyneet pienet violettikukkaiset orvokit ja rohtosormustinkukat saivat kuitenkin armon kitkijän silmissä. Tyydyin keräämään niiden taimet lähekkäin sopiviin väleihin. Ovatko spontaanisti sinne tänne putkahtelevat kasvit rikkaruohoja? Onko voikukkien kauneus ylipäätään jotenkin banaalimpaa kuin euron petunioiden kauneus? Entä sitten daaliat ja kannat? Ne ovat ainakin kalliita ja eksoottisen oloisia suurine värikkäine kukkineen. Mutta kun sanon että ne ovat kauniita, puhunko varmasti puhtaasta esteettisestä elämyksestä vaiko arvosopasta jossa esteettisyys on vain yksi osatekijä?

Ja mitä ihmeen väliä tällä kaikella on? Tähän kysymykseen sentään osaan vastata. Ainakin minulle tällaisista mietiskelyistä on se hyöty että niiden seurauksena ymmärrän parhaassa tapauksessa itseäni vähän paremmin: miksi ajattelen niin kuin ajattelen? Mitkä asiat tekevät maailmastani minun maailmani? Olenko toivottomasti kulttuurini vanki vai voinko edes ajatuksissani tavoittaa jotakin kauneuden ikuisesta arvosta? Ehkäpä, samalla kun opin ymmärtämään paremmin kauneutta, opin myös paremmin luomaan sitä omaani ja läheisteni elämään. Siinä on jalo päämäärä parhaasta päästä.

Joskus kauan sitten, asuessani kaupungissa jossa liikenteen melu pauhasi aina taustalla, naapurit kolistelivat ja ravintoloista koteihinsa ryömivät humalaiset räyhäsivät kaduilla kuvittelin, että maalla olisi öisin hiljaista. Katin kontit ja kanin koivet, sanon siihen nyt.
Esimerkiksi viime yönä meillä oli tällaista

22:45 (alkusoitto) Havaitaan että pussilakanaan on ilmestynyt jostain isoja reikiä. Lähemmässä tarkastelussa sängystä löytyy kuin saksilla leikattuja pussilakanan palasia. Siivosimme aiemmin päivällä kanien tarhan, ja sen aikaa riiviöt saivat peuhata sängyllä. Peuhattu on. Emme enää jaksa alkaa lakanoiden vaihtoon, joten kirjaamme hävikin ja päätämme että huomenna jänöläisille koittaa kynsienleikkuupäivä.

23:00 Käymme nukkumaan. Vähän myöhässä, koska sain illan lopuksi työhulluuskohtauksen ja raadoin ruohonleikkuupuuhissa kunnes en jaksanut heti raahautua edes suihkuun. Pihamme leikattavasta nurmikosta tulikin leikattua noin kolmannes. Juttelemme tekemättömistä puutarhatöistä ja päätämme mennä huomenna (siis tänään) Agri-Markettiin.
On kuuma. Päätämme myös vihdoin hankkia sen ilmalämpöpumpun, ASAP. Isännän innosti tositoimiin se, että iltaurheiluksi hän jahtasi makuuhuoneesta kaksi ampiaista.

04:00 Varis laskeutuu ikkunan alla olevaan puuhun ja aloittaa taukoamattoman ”kaipaan naarasta”-kantaatin. Tunnetta ja volyymiä on huomattavasti enemmän kuin taitoa. Minä kaivaudun tyynyjen alle ja rukoilen hyviä jumalia antamaan varikselle naaraan mahd.nop. Isäntä on toiminnan mies ja kapuaa sulkemaan ikkunan päätettyään että kuumuus ja hapenpuute ovat siedettävämpää seuraa kuin varis.

04:15 Havaitsemme että sängyssä pöllyävät höyhenet. Lumppari (tai, ainakin Lumppari) on siis hajottanut muutakin kuin pussilakanan. Lupaan yrittää paikata peiton sitten aamulla. Nukahdamme.

04:40 Kanit heräävät viereisessä huoneessa ja päättävät aloittaa päivänsä reippaalla parkour-treenillä. Jänöjen versio parkourista ei ole ihan yhtä hienostunut kuin se jota ihmiset harrastavat: sallittua on myös tiellä olevien tavaroiden heittely syrjään ja asioita päin rynnistäminen siinä toivossa että niistä pääsee läpi. Herään hetkeksi rytinään ja hävitykseen, mutta nukahdan pian uudelleen, kiitollisena siitä että äänistä päätellen kanit sentään ovat vielä tarhassa eivätkä esimerkiksi kirjahyllyssä josta ne joutuisi palauttamaan kotiinsa. Tähän meteliin olen kuitenkin tottunut. Sen joka väittää että kanit ovat hiljaisia eläimiä, täytyy olla kuuro.

07:00 Ikkuna on kiinni, mutta äänestä ei voi erehtyä. Jostakin makuuhuoneeseen on materialisoitunut ampiainen. Pakenen taas peiton alle sillä välin kun sankarini hyökkää ampiaisen kimppuun ja tekee siitä selvän.
Jonkin ajan päästä onkin jo aika herätä uuteen päivään.
Herätessämme sänky on täynnä untuvaa, ja meille selviää että pupukullat ovat pistäneet parinsadan euron peiton paikkauskelvottomaan kuntoon. Lisäämme peitonhankintaretken tehtävälistalle. Kömpiessämme ylös kaikkialla vallitsee ihana maaseudun hiljaisuus. Kanitarha on siisti ja hiljainen pupujen mentyä jo päiväunille.

Kuvapostauksista ei sitten tule tämän plokin tapaa. ;) Tässä kuitenkin muutama tunnelmakuva suosikkipaikastani maailmassa. Tänne minä yleensä olen eksynyt silloin kun en selviydy bloggaamaan/töihin/siivoamaan.





Kukkapenkissä kasvaa tulppaaneja (ja näemmä myös kriikunanvesoja).



Nurmikossa kasvaa vaikka mitä. Hyvä tekosyy vältellä ruohonleikkuuta!



Täällä asuvat sinitiaiset.



Kriikuna-aita.




70-vuotispäiviään viettänyt omenapuuvanhus on ainoa omenapuumme joka välttyy jokavuotiselta leikkuulta...



Näkymä pihakeinusta: työtä, työtä, ja loputtomasti huvia

Toisinaan kaupassa kierrellessä sitä ihmettelee, miten ihmiskunta selvisikään olemassaolonsa ensimmäiset reilut sata tuhatta vuotta, aikana ilman nykyaikaista kemianteollisuutta. Tämä pohdinta on yllättävän hyödyllistä- olen esimerkiksi huomannut että tällaisia ajatuspolkuja seuraamalla päätyy sekä säästämään rahaa että elämään ihmis-ja ympäristöystävällisemmin.

Näin kesän korvilla, auringon alkaessa paistaa aina vain lämpimämmin, meille kaupataan aurinkorasvoja ja –suihkeita. Niitä on lätkittävä iholle runsaasti ja usein (mikä on tietenkin hyvä juttu valmistajien kannalta). Itse suojakertoimen lisäksi niissä on kaikenlaisia jännittäviä oheistuotteita kuten parabeeneja, mineraaliöljyjä ja silikoneja jotka tutkimusten mukaan ovat suoranaisen haitallisia ihmisille. Mutta ilman niitä ei pärjää. Jotenkin ihosyöpäfobiaa lietsovat huolestuneet ammattilaiset ovat onnistuneet unohtamaan lähes täysin kaikkein halvimman ja yksinkertaisimman ratkaisun tappajasäteitä vastaan: vaatteet. Pukeutuminen kevyisiin, hengittäviin mutta pinta-alaltaan riittäviin vaatteisiin -kuten maalaismekkoihin- suojaa ihon vähintään yhtä tehokkaasti kuin aurinkorasva. Vaatteiden toimintamekanismi ei edellytä niiden imeyttämistä ihoon, eikä ihmisellä voi olla pienintäkään epäselvyyttä siitä ovatko vaatteet päällä vai eivät. Mielettömän kätevää, eikö? Samoin, lähes kaikki kesähiusten ongelmat voi ratkaista joko hankkimalla kattavan sarjan kosteuttavia, suojaavia ja hoitavia kemiantuotteita tai sitten käyttämällä huivia tai muuta päähinettä. Lisätoimintona huivi suojaa hiuksia myös roskilta, yli-innokkailta puunoksilta ja tuulen tuiverrukselta.

Kylpyhuoneessa, keittiössä ja siivouskaapin syvyyksiin kurkistellessa tällaisia tulee pohdittua saman tien enemmänkin. Kuinka paljon kemikaaleja me käytämmekään tavallisena päivänä, lähes tiedostamattomasti? Tiedämmekö edes, mitä käyttämämme kemikaalit ovat ja ovatko ne haitattomia? Esimerkiksi suihkutuotteissa ja jopa hammastahnoissa yleinen natriumlauryylisulfaatti (sodium lauryl sulphate) on aine, jota epäillään syövälle altistavaksi. Ratkaisevia tutkimustuloksia ei ole, ja niiden puuttuessa ainetta voidaan surutta käyttää. Yleisen epäilyttävyytensä lisäksi sulfaatit ovat kemiallisesti liuottimia- ne räjäyttävät lian niin ihmisestä kuin kylpyhuoneen kaakeleistakin. Ihmisen tapauksessa, ne räjäyttävät mennessään myös ihon luonnollisen rasva-happovaipan. Vahinkoa voi sitten paikkailla voiteilla ja hoitoaineilla- eikä maksa kuin vähän lisää. Bonuksena kosteuttavien ainesosien ohella saa nahkaansa jälleen uuden annoksen vähän oudompia aineita.

Muttamutta...eikö kaikkea testata? Lyhyesti sanottuna: ei. Markkinoille pukataan vuosittain lukemattomia uusia yhdisteitä, ja tuotteiden turvallisuus tarkoittaa silloin väistämättä sitä että tuotteita pidetään turvallisina kunnes toisin todistetaan. Ympäristöterveyslainsäädäntöön on toki kirjattu kaikenlaisia kauniita ajatuksia, mutta se miten homma todellisuudessa toimii, on resurssikysymys. Jos tuoteturvallisuuden tarkkaan valvontaan ei ole resursseja, niin ei ole. Silloin valvonta nojaa satunnaisiin pistokokeisiin ja hälytystehtäviin joissa tuote vedetään markkinoilta siinä vaiheessa kun se on jo aiheuttanut kuluttajille dramaattista ja näkyvää haittaa. Ja onhan asiassa aina se taloudellinenkin puoli: turvallisuuden valvonta on pitkälti viranomaistoimintaa, siis veronmaksajien rahoilla kustannettua työtä, kun taas tavaroiden valmistaminen on yritystoimintaa, siis työtä joka tuottaa verotuloja. Tuoteturvallisuuden valvonnassa on siis osaksi kysymys oikean riskitason määrittelemisestä: toisaalta yritystoimintaa ei pidä hankaloittaa liikaa, toisaalta taas yritystoiminnallekin on pahasta jos asiakkaat kuolevat. Paljon lasketaan sen varaan että yritykset haluavat pysyä hyvämaineisina ja välttyä skandaaleilta.
Asialla on myös syvällisempi eettinen puoli. Turvallisuus- ja tehokkuustestit tarkoittavat eläinkokeita, ja lakisääteiset eläinkokeet ovat yleensä todella rankkoja. Sitä paitsi, useimmat uudet kemikaalit ovat pohjimmiltaan vain vaihtoehtoja jo olemassaoleville, kohtuullisen hyvin toimiville ainesosille ja tuotteille. Minun etiikan ymmärrykselläni on mahdotonta oikeuttaa tuhansien eläinten kiduttaminen hengiltä vain jotta kuluttajat saisivat ulottuvilleen vähän vaihtelua.

Useimmat arkiset kemikaalintarpeet tyydyttyvät yksinkertaisilla keinoilla. Tavallinen viinietikka, sooda ja lähikaupan aineksista valmistettu kotitekoinen saippua riittävät kotitaloudessa ihmeellisen pitkälle. Tietenkään ne eivät yleensä tuoksu ruusutarhan läpi virtaaville vuoripuroille, vaahtoa tai kupli. Mutta ei kai se tärkeintä ollutkaan? Eihän?

Ja tänään filosofin päivän pilasi tieto siitä että hallitus on päässyt sopuun kolmen prosentin valtakunnallisesta äänikynnyksestä. Konservatismi on taas ottanut pienen mutta tärkeän erävoiton taistelussaan jäykemmän yhteiskunnan puolesta.

Monipuoluedemokratiassa eduskuntapuolueiden taival on usein auennut siitä että eduskuntaan on saatu yksi edustaja, yhdestä vaalipiiristä. Valtakunnallinen kannatusprosentti on voinut olla hyvinkin pieni jo siitäkin syystä ettei aloittelevilla puolueilla välttämättä ole organisaatiota ja resursseja maanlaajuiseen kampanjointiin. Ajan myötä, kun oma kansanedustaja on tuonut puolueelleen näkyvyyttä ja katu-uskottavuutta, eduskuntaryhmä on sitten kasvanut. Näin demokratia uudistuu ja sen valtarakenteet voivat rauhanomaisesti muotoutua vastaamaan kansan tahtoa.

Valtakunnallinen äänikynnys ei vaikuta juuri mitenkään vakiintuneiden eduskuntapuolueiden toimintaan, mutta se on tehokas keino estää uusien aatteiden pääsyä poliittisen vallan lähteille. Se vaikeuttaa demokratian uudistumista. Monipuoluejärjestelmässä eduskunnassa toki ovat edustettuna edelleen monet aatteet. Mutta miten käy pitkän aikavälin kehityksen?

Entä onko sattumaa että äänikynnys on tullut ajankohtaiseksi juuri nyt? Vai onko se karu repliikki maailmassa jossa edeltävät puheenvuorot ovat käyttäneet ympäristökatastrofi, kansainvaellukset ja horjuva talousjärjestelmä? Onko pyrkimys sementöidä status quo:ta vaikka väkisin oikeastaan sen sanomista että tilanne on muuttunut olennaisesti epävarmemmaksi?

Taitaa olla aika siirtyä tietokoneen äärestä porkkanamaalle.

Niin maratonpostaus kuin eilinen olikin, siitä jäi sittenkin paljon uupumaan. Nämä ovat todella monimutkaisia asioita... Ma-Riikka nosti kommentissaan esiin tärkeän teeman jonka olin jättänyt käsittelemättä: eikö kontrollia voi olla myös vaatimus sellaisesta vapaudesta jota toinen ei ole valmis antamaan? Tai, niin kuin etenkin feministit ovat tuoneet esille: eikö parisuhteissa aina esiinny vallankäyttöä jossain muodossa? Tämän ajattelutavan mukaan rakkaus on vain pintakiiltoa joka kuluu aikanaan pois ja jäljelle jäävät ihmisyydelle jotenkin perustavammat tunteet kuten itsekkyys ja vallanhalu. Kauhistelemme vanharoomalaisia joille kihlaus, sponsalicia, oli lähes puhdasveristä kaupantekoa. Mutta todellisuudessa olemme vain oppineet lisäämään naimakauppainstituutioon kermakuorrutuksen ja individualismin joka tekee asiasta kahden kaupan. Sisimmässämme olemme yhä varmoja siitä että toisen ihmisen voi jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla omistaa, ja siihen myös pyrimme.

Kuten Ma-Riikka sanoikin, asiaan tulee tällöin kaksi puolta: ensinnäkin, toisen aikuisen täysivaltaisen ihmisen omistamisen ajatus on aika karmaiseva, kun tarkemmin ajattelee. Jos tänä päivänä puhutaan yleisellä tasolla halusta kontrolloida ihmisten ajatuksia, tekoja ja tunteita totalitarismin tapaan, sitä osataan jo kauhistella- paitsi jos kontrollin kohde löytyy omasta perheestä. Perhe on totalitarismin viimeinen linnake.
Toisaalta kontrollin idea on juurtunut ihmiseen syvälle ja siksi kontrollia voi myös olla vaatimus täydellisestä vapaudesta. Feministit ja Foucault ovat tehneet ihmiskunnalle palveluksen osoittaessaan että tehokas vallankäyttö voi olla hyvinkin hienostunutta ja vähäeleistä. Minusta vallankäyttöasetelman pystyttämiseen tarvitaan oikeastaan vain yksi asia: sen verran itsekkyyttä että on valmis asettamaan omat halunsa toisen edelle. Juuri sen verran että uskoo oikeuden ja kohtuuden olevan omalla puolella niin varmasti että puolison on syytä taipua.

Todella hankalaksi tilanteen tekee usein se, että tällaiseen asenteeseen toteuttamiselle on olemassa järkevät syyt. Jopa parisuhteessa olevan ihmisen on usein viime kädessä huolehdittava itsestään koska puoliso ei tule niin tekemään. Jos et pidä kiinni oikeuksistasi, toinen ei niitä kunnioita. Jos et ole mustasukkainen, hän ajattelee ettet välitä. Taisteluvalmiuden laskeminen johtaa siihen että ennen pitkää makaat maassa ja sinua potkitaan. Hahmottelemani perheonni taas perustuu siihen että molemmat luopuvat tasapuolisesti oikeuksistaan kuin Rousseaun yhteiskuntasopimuksessa. Valtaa ei voi käyttää jos on perusteellisen vakuuttunut siitä että sitä ei ole. Molemmilla on vain velvollisuutensa ja luottamus siihen että puoliso kyllä huolehtii minun hyvästäni. Ikuinen rauha alkaa siitä kun ei enää ole etuja joita pitäisi itse valvoa ja siitä että tuntee olevansa turvassa vaikka ei omista mitään.

Rauha siis edellyttää suurta luottamusta ja turvallisuudentunnetta. Että olo pohjaan asti kuin kirkas järvi. Miten siihen päästään? Pitkältä ja vaikealta näyttää tie joka alkaa tuntemattomien kohtaamisesta. Pitäisi puhua, pitäisi uskaltaa. Pitäisi, mutta pystyykö? Ainakin pitäisi yrittää. Jos ihminen ei saavuta todellista rauhaa edes omassa kodissaan ja läheisimmissä ihmissuhteissaan, mitä toivoa kansojen välisellä maailmanrauhalla on?

Arkielämän etiikkaa ei tule pohdittua niinkään usein akateemisissa ympyröissä vaan drinksulasi (mieluummin kuitenkin ensimmäinen kuin viides) kädessä tanssibiitin säestyksellä. Niin minulle kävi männäviikonloppuna jolloin puheenaiheeksi nousi taas pettäminen, tuo vakiintuneiden ihmisten moraalisten pulmien kestosuosikki. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta pienen johdannon jo tänne. Nyt onkin hyvä hetki tehdä filosofit ja kääntää asia -pinnallisesti tarkasteltuna- päälaelleen.

Jos tilastoja katsotaan, niin suuressa osassa parisuhteita esiintyy jossakin vaiheessa syrjähyppyjä ja sivupolkuja. Niissäkin liitoissa, joissa molemmat puolisot ovat joka ikinen yö löytäneet omaan sänkyyn, on yleensä jossain vaiheessa ollut ulkopuolisia ihastuksia. Ja jos tässä maassa vallitsee mistään syvä yksimielisyys on, että tästä aiheesta tulee olla hiljaa etenkin oman puolison seurassa. Ainoa oikea avioliiton (joksi jatkossa lasken myös ne kuuluisat avioliitonomaiset suhteet) malli sisältää ehdottoman käskyn rajoittaa seksuaalisuus ja romanttiset tunteet kotiin. Pettäminen ei tällöin määrity lupausten ja luottamuksen pettämiseksi vaan tiukasti seksuaalisuuteen liittyväksi asiaksi. Ollaan kuin aloittelevia pituussukeltajia jotka yrittävät ensimmäisellä sukelluksellaan päästä uima-altaan päästä päähän nousematta välillä pintaan. Aivan varmasti, jos yrittäjiä on tarpeeksi monta, esimerkiksi suuri osa Suomen aikuisväestöstä, joku onnistuu siinä joko luonnonlahjakkuuden tai hyvän tuurin ansiosta. Mutta todennäköistä on, että niin ei käy, ja kuka hyvänsä jonossa vuoroaan odottavista yrittäjistä on järkevä jos etukäteen arvelee että ei hyvästä yrityksestä huolimatta varmaankaan ole tällainen harvinainen tapaus. Moraalisuutta osoittaa siis se, että muita ei katsella. Esimerkiksi ympäriinsä flirttailu arkipäiväisenä hupina on minusta väärin siitä syystä että flirttailu edellyttää toisten ihmisten skannailua ja heidän viehättävyytensä havainnointia. Mutta entäs jos vastaan vain tulee joku? Entäs jos ihan aidosti kaipaa hetken verran hupia jota puoliso ei syystä tai toisesta tarjoa? Entä jos kaikista ylevistä periaatteista huolimatta rakastuu? Jos tällaisiin tilanteisiin ei ole varautunut vaan kieltäytyy ajattelemastakaan niiden olemassaoloa (muuna kuin lopun alkuna), tilastot osoittavat että useimpien ihmisten kohdalla pöytä on jo katettu vähintään syyllisyydelle ja itseruoskinnalle, mahdollisesti jopa suurelle kriisille.

Vallitseva Ajattelutapa tietää miten tulee toimia jos jotakin sattuisi: ollaan ihan hiljaa. Jos jäädään kiinni, se on suhteen loppu. Vaihtoehdot ovat joko täydellinen onnistuminen tai täydellinen epäonnistuminen. Koska tämä vaatimus ei ole ihan tästä maailmasta, suosituksi ratkaisuksi on tullut höllentää avioliiton ehtoja: onnistutaan täydellisesti niin kauan kuin pystytään ja hyväksytään että avioliitto on käytännössä korkeintaan noin kymmenen vuoden YYA-sopimus. Saman hautakiven alle puolison kanssa voivat odottaa päätyvänsä yli-ihmiset ja ne jotka osaavat olla hyvin hissukseen tietyistä asioista. Hyve-eetikon silmille on ongelmallista että jos ihanteena on ehdoton uskollisuus, on ihmisellä hyvät mahdollisuudet toteuttaa sitä myös muista kuin hyveellisyydestä johtuvista syistä. Esimerkiksi, jos ihminen on tavattoman ruma ja asuu keskellä korpea, hänen mahdollisuutensa täysuskollisuuteen ovat paljon paremmat kuin viehättävällä kaupunkilaisserkulla. Tämä ei kuitenkaan ole mikään syy tuntea moraalista ylemmyyttä. Eikä korkeaa moraalia osoita myöskään uskollisuus joka johtuu kiinni jäämisen –siis tavallaan oman puolison- pelosta.

Epärealistisissa moraalisäännöissä on sama ongelma kuin epärealistisissa laeissa joita ei pystytä valvomaan tehokkaasti. Sen sijaan että ne lähettäisivät jonkin “signaalin” siitä mikä on oikein ja mikä väärin, ne syövät järjestelmän kunnioitusta yleisemmällä ja vakavammalla tasolla. Moraalista tulee sitä mikä on kivaa ja mitä sääntöjä jaksaa noudattaa. Laeista tulee kuolleita kirjaimia tai –kuten punaisia valoja päin kävelemisestä- sääntöjä joita noudatetaan silloin kun se sattuu tuntumaan itsestä järkevältä (kyllä vain, itse lopetin punaisia päin kulkemisen sinä päivänä kun tämän opin). Viime kädessä pelissä on kunnia –juuri se joka hyvästä syystä on aivan eri asia kuin kunniallisuus. Ihmisen kunnia ei siedä sitä ettei hän olisikaan ainoa ihminen puolisonsa maailmassa nyt ja ikuisesti, eikä mihinkään kunnianloukkaukseksi tulkittavissa olevaa voi suhtautua muutoin kuin äärimmäisin sanktioin.

Minusta vallitseva ajattelutapa on pahasti pielessä. Etiikka voi asettaa ihmisille ihanteita –hyviä ihanteita- mutta ei ehdottomia raskaita vaatimuksia -kuten tunteiden ja halujen täydellinen kontrolli, jos kyseessä ovat niinkin syvät tunteet kuin seksuaalisuus (tästä syystä emme voi verrata tilannetta esimerkiksi murhanhimoon)- joiden rangaistuskäytännöt on reseptoitu moraalitajuntaamme jostain Saudi-Arabian aavikoilta. Sankarillisuus on toimintaa poikkeustilanteissa. Niitä kyllä löytyy ihmissuhdemaailmasta paljonkin, mutta pohjimmiltaan asioita jotka löytyvät jossain vaiheessa suurimmasta osasta parisuhteita ja tuntuvat historiantutkimuksen valossa olevan osa itse ihmisluontoa, ei voi tyhjentävästi käsitellä sankarillisuuden tematiikan avulla.

Avioliitolle ei voi olla hyväksi että on olemassa asioita ja tilanteita joista oman puolison kanssa ei edes teoriassa voi keskustella täysin rehellisesti ja avoimesti. Päinvastoin: jos puolisot tietävät ettei jostakin asiasta vain voi kotona puhua, se seikka toimii perusteena hiippailla vaimon tai aviomiehen selän takana jos asiat alkavat kehittyä siihen suuntaan. Se rohkaisee pettämään puolison luottamuksen, ja luottamuksen pettäminen todella on ison kriisin paikka. Paradoksaalisesti, ulkopuolisten suhteiden täyskielto tehostettuna raskailla sanktioilla edesauttaa juuri sitä mitä sen piti estää: omien halujen orjuuteen joutumista. Jos elämäänsä rakentaa alueen jonne puolisoa ei voi päästää tueksi ja turvaksi, on yksin oman typeryytensä ja harkitsemattomuutensa kanssa.

Avioliitossa ihmisillä on oikeuksia ja velvollisuuksia. Niistä tärkeimpiä on mielestäni asettaa puolison hyvä oman edun edelle. Haaste on siinä että tämä vaatimus koskee molempia puolisoita samanaikaisesti. Rakastetun hyvän on mentävä hetkellisen huvittelunhalun ja mukavuudenhalun edelle. Hänellä on oikeus tulla kohdelluksi kunnioituksella, avoimesti ja rehellisesti. Se taas on helpointa ellei elämässä ole asioita joiden suhteen rakastettua tekisi mieli kohdella jotenkin toisin. Tähän asti kaikki nyökyttelevät: filosofi puhuu viisaita.
Sitten tulee se suuri mutta: puolison elämästä ei saisi tehdä raskasta. Pitkissä parisuhteissa sattuu ja tapahtuu luonnostaankin ja siksi hyvä puoliso yrittää kaikkensa jotta suhde olisi kumppanille kevyt kantaa. Miksi on yleisesti hyväksyttyä ja ihan oikein pakottaa puolisonsa uhkailun voimalla luopumaan ehdottomasti ja ikuisesti monista asioista jotka saattaisivat tuottaa hänelle nautintoa ja mielihyvää? Eikö se ole henkistä väkivaltaa (tosielämässä fyysinen väkivaltakaan ei ole ennen kuulumatonta)? Jos puolisoni on itsenäinen ihminen ja rakkaus jotakin joka perustuu vapauteen, lempeyteen ja toisen vaalimiseen, miten siitä päästään kuvitelmaan että hänen seksuaalisuutensa tai romanttiset tunteensa ovat yksityisomaisuuttani josta minun on pidettävä kiinni kaikin keinoin, myös sellaisin joita en käyttäisi minkään muun parisuhteen osa-alueen ylläpidossa? Eikö näitä asioita kerta kaikkiaan voi hoitaa mitenkään muuten kuin avioerojuristien ja lentävien lautasten avulla?

Rakkaus on lempeä. Minusta lempeys sisältää paitsi sen että yritän välttää puolisoni loukkaamista ja haavoittamista itsekkäistä motiiveista, myös sen että en yritä kahlita häntä uhkauksin ja pakoin. Siihen sisältyy myös se, ettei puolisoltaan vaadi yli-ihmisyyttä, vaikka yleisen mielipiteen mukaan niin voisikin tehdä. Lempeää on olla vaatimatta puolisoa tukahduttamaan itseään tai taistelemaan kiellettyjen tunteiden ja halujen kanssa loppuikäänsä. Toisaalta aviopuolison velvollisuus on huolehtia toisesta ja varmistaa ettei seikkailunhalun takaa löydy tyytymättömyyttä tai parisuhdeongelmaa joka pitäisi nostaa esiin ja ratkoa, tai ettei “ihastus” ole jollakin tapaa vahingollinen ihminen kuten hyväksikäyttäjä. Jotenkin, minusta tuntuu että lempeys ja avoimuus myös pitävät puolisot lähempänä toisiaan kuin mustasukkainen kyttäys. Onko parempi toivoa pysyvänsä ikuisesti yhdessä hyvän onnen turvin vai siksi etteivät mahdolliset ihastukset ja rakastumisetkaan hajota liiton perustana olevia arvoja kuten avoimuutta, rehellisyyttä, luottamusta ja huolenpitoa puolisosta? Ja siksipä myös siitä jos ihastuu johonkuhun toiseen, haluaa hetkeksi huviluvan tai peräti rakastuu, kannattaisi pystyä puhumaan kotona rakentavasti. Yleisemmällä tasolla, näistä asioista pitäisi minusta keskustella puolisoiden kesken jo hyvissä ajoin. Siinä vaiheessa kun täysuskollisuus alkaa rakoilla, rauhallinen ja intohimoton periaatekeskustelu alkaa olla jo vaikeampaa.

Se että kaikesta voi puhua taas edellyttää sitä että puhumisella on jonkinlaiset mahdollisuudet saavuttaa se mitä puhuja toivoo.
Miksi avautua puolisolle, jos lopputulos on joka tapauksessa selvä: huutoa, mökötystä, ehdoton ei ja erouhka? Se että kaikesta voi puhua edellyttää sitä että siihen annetaan aito mahdollisuus. En voi vaatia puolisoa olemaan minua kohtaan avoin ja rehellinen vain antaakseni hänen kuulla kunniansa niin että ikkunat helisevät siinä tapauksessa että hän erehtyy ottamaan sanani todesta. Toinen suosittu vaihtoehto on erilleen kasvaminen- se että ajan myötä suhteeseen alkaa kertyä asioita joista ei voi puhua. Sitten lainataan Wittgensteiniä ja todetaan että siitä mistä ei voi puhua, täytyy vaieta. Läheisimpien ihmisten välille alkaa kasvaa paperiseinä, josta kasvaa kivimuuri, josta kasvaa Kiinan muuri…ja sitten ei enää puhuta mistään, koskaan. Kun molemmat itkevät yksin tahoillaan, on maassa tavallaan rauha. Onko niin hyvä?

Kun puoliso ei ole suojelemassa ihmistä tämän omalta typeryydeltä, käy helposti niinkin että kolmatta pyörää käytetään kurjan liiton paikkaamiseen: ulkopuolisella romantiikalla ostetaan pitkää pinnaa silloinkin kun oikea toimintatapa olisi aloittaa puolison kanssa keskustelu parisuhteen ongelmakohdista. Alkuperäinen ongelma pääsee hiljaisuudessa vain pahenemaan ja saa lisäksi seurakseen toisenkin ison ongelman. Tämän erityisen sotkun seurauksia voikin todennäköisesti jokainen yli kolmekymppinen havainnoida tuttavapiiristään. Uusi ihastus –vaikkakin vain hetkellinen- olisi parhaassakin tapauksessa aika iso asia otettavaksi puheeksi kotona. Jos ihminen tietää että siitäkin paitsi tulee, myös voi puhua, mieleen nousee tosi äkkiä kysymys siitä onko tämä tilanne sellainen josta haluan keskustella myös puolison kanssa. Pettäjästä tekee petollisen nimen omaan se että hän asettuu tuomariksi omassa asiassaan: hän katsoo oikeudekseen päättää ettei jokin mieliteko ole vakava, että piristyksen etsiminen kodin ulkopuolelta on ihan ok ja niin edelleen asiassa jossa puolisolla olisi paljonkin sanottavaa. Jos häneltä vain kysyisi. Kuten jäävit ihmiset yleensäkin, hän on myös vahvasti taipuvainen arvostelemaan väärin: se mikä näytti harmittomalta yökerhossa, onkin iso juttu siinä vaiheessa kun asia olisi aika ottaa esille kotona.

Lempeyden etiikka ei ole helppoa. Se rakastaa kaikkea sitä mitä totuuskin rakastaa eikä sen piirissä ole tilaa itsekkyydelle. Se ei huolehdi sovinnaisuudesta ja sen mukaan toimivaa on helppo syyttää jopa moraaliltaan löyhäksi. Mutta todellisuudessa sen mukaan eläminen edellyttää aivan erityistä moraalista selkärankaa ja hyvää suoriutumista useiden hyveiden kuten rohkeuden, epäitsekkyyden, rehellisyyden ja suoraselkäisyyden toteuttamisessa.

Taas meinasi mennä pepsimaxit väärään kurkkuun, kun luin verkkolehdestä Espoossa sattuneesta tapauksesta jossa mies oli työntänyt 8-vuotiaan somalitytön junasta selkä edellä laituriin. Onneksi tyttö ei loukkaantunut vakavasti. Järkyttävää silti.

Suoraan sanoen, en tiedä mitä olisin tehnyt jos olisin joutunut todistamaan tapausta. Tahtoo sanoa että en tiedä olisinko soittanut poliisille siltä istumalta vaiko heittänyt kaverin junanseinälle siksi aikaa kun joku kanssamatkustaja olisi saanut luvan soittaa poliisit korjaamaan hyypiön talteensa. Ihmeellistä tässä tapauksessa onkin että kukaan paikalla olleista silminnäkijöistä ei tehnyt kumpaakaan. Sen sijaan, poliisi joutuu nyt epäillyn lisäksi etsimään osaa silminnäkijöistä. Joku sentään älysi mennä auttamaan tyttöä. Olisiko pikkutyttö kaadettu niin helposti laituriin jos pahoinpitelijä olisi tiennyt että hyvin todennäköisesti, sellaisella tempauksella olisi nopeat ja hyvin ikävät seuraamukset?

Mutta, todennäköisemmin edes lapsen pahoinpitelyllä julkisella paikalla ei hetkauteta suomalaisen järkkymätöntä mielenrauhaa. Hesarin keskustelupalstakin täyttyi alta aikayksikön keittiölakimiesten kommenteista joissa muistutettiin että tilanteeseen saattaa liittyä lieventäviä asianhaaroja joita toimittaja ei voinut tai halunnut huomioida juttua kirjoittaessaan. Pikkutyttö on esimerkiksi saattanut provosoida isoa miestä, tai valehdella tapahtumien kulusta. Uutisointi saattaa muutenkin olla tarkoitushakuista koska tyttö sattui olemaan tummaihoinen. Jostain syystä raskauttavat asianhaarat, kuten että tyttö olisi voinut kuolla tai vammautua pysyvästi kaatumisen seurauksena, sivuutettiin sujuvasti. Pahasti käymiseen ei tarvita isoa pudotusta. Ihan maan tasossa kaatuminenkin voi riittää. Mutta, tässä vaiheessa ei edes tarvita mestarillisia keittiölakimiehiä jotka olisivat osanneet paikan päällä jakaa oikeudenmukaisen tuomion. Vaan edes yksi tai pari ihmistä joiden ripeän toiminnan ansiosta epäilty pahoinpitelijä olisi saatu heti toimitettua poliisin suojiin. Kuka teki, mitä teki ja miksi ovat kysymyksiä jotka poliisi ja oikeuslaitos kyllä selvittävät mielellään. Mutta selvitystyötä yleensä helpottaa aika tavalla se että epäilty on poliisin hallussa. Miksi tässä epäonnistuttiin tällä kertaa, vilkkaalla julkisella paikalla keskellä kirkasta päivää?

Filosofian päätoimisessa harrastamisessa on sellainenkin hyvä (ja rankka) puoli, että omat moraaliset käsityksensä suunnilleen kaikesta mahdollisesta joutuu käymään läpi huolella ja niitä joutuu usein muuttamaan paljonkin. Minusta esimerkiksi on tullut lähes täydellinen pasifisti sen jälkeen kun pääsin tutustumaan pahan filosofiaan ja sodankäynnin filosofiaan. Esimerkiksi itsepuolustus on minusta syvästi eettisesti ongelmallista. En ole varma, pystyisinkö olemaan tekemättä vastarintaa jos joku hyökkäisi kimppuuni murha mielessä. Mutta vähintään tuntisin kaameaa syyllisyyttä vastarinnan tekemisestä koska minulla on hyviä syitä epäillä sen moraalista oikeutusta edes näin äärimmäisessä tilanteessa. Just war- doktriini, jonka mukaan väkivaltaan turvautuminen on oikeutettua tiettyjen ehtojen vallitessa, esimerkiksi silloin kun joutuu oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi eikä muuta keinoa pysäyttää hyökkäys ole, on suosittu niin kansainvälisessä oikeudessa kuin arkiajattelussakin. Vaan kun asiaa aletaan tarkemmin miettimään, siitä löytyy (ylitsepääsemättömiä) moraalisia ongelmia. Arkiajattelu on hyvä lähtökohta eettisille pohdinnoille, mutta usein pohdinnat vievät lopulta aivan toisaalle. Mitä kansainväliseen oikeuteen tulee, just war-doktriini halutaan säilyttää muistakin syistä kuin siksi että sen sisäänrakennettu logiikka on vastaansanomattoman vakuuttava. Kansakunnat eivät ehkä halua sotia juuri tietyn valtion kanssa juuri nyt, mutta ne haluavat noin ylipäätään pitää tiukasti kiinni mahdollisuudestaan sotia.

Ainoa tilanne jossa väkivaltaan turvautuminen on minusta hyväksyttävää ja jopa moraalista, on toisen ihmisen puolustaminen välittömästi uhkaavalta väkivallan vaaralta. Siinä menee minun pasifismini raja. Koska omissio eli tekemättä jättäminen on myös toimintaa siinä mielessä että silläkin on seurauksia, esimerkiksi lapsen pahoinpitelemisen katsominen sivusta on väärin siinä tapauksessa jos väliin menemällä pahoinpitelyn saattaisi saada loppumaan ja siihen syyllistyneen pidätettyä siksi aikaa että ratsuväki ehtii saapua paikalle. Esimerkiksi, hennolla naisella tai osteoporoosista kärsivällä vanhuksella ei ole velvollisuutta mennä väliin koska se olisi uhkarohkeaa eikä vastarinta olisi todennäköisesti riittävä pysäyttämään pahoinpitelyä. Tällainenkaan ihminen ei kuitenkaan ole oikeutettu tyytymään sivustakatsojan rooliin vaan hänenkin tulisi tehdä voitavansa avun hankkimiseksi, esimerkiksi soittaa poliisit.

Se että toisen puolustaminen on todennäköisesti oman välittömän etuni vastaista –saattaisin saada itse selkääni ja vielä todennäköisemmin oikeusvaltiomme muistaisi minuakin pahoinpitelysyytteellä- on harhakuvitelma. Todellisuudessa, oman etuni vastaista on ennen kaikkea se jos toimin niin että minusta tulee ihminen jonka seurassa lasten ja muiden itseäni heikompien on syytä pelätä joutuvansa pahoinpidellyksi. Onko sellainen ihminen hyvä, vaikka hän ei itse koskaan löisi pienempäänsä? Samalla välinpitämättömyys vahvistaa myös yhteiskuntaa jossa hullut voivat riehua miten huvittaa- eikä sellaisessa yhteiskunnassa minunkaan ole hyvä elää, ainakaan sitten kun minusta taas jonakin päivänä tulee heikko ja kipeä.

Nähdäkseni itsepuolustus ei ole aina automaattisesti kiellettyä. Ehdottomia sääntöjä –sellaisia joista ei koskaan ja missään tilanteessa olisi moraalista poiketa- ei tietääkseni olekaan (no, deontologit ovat toki toista mieltä). Esimerkiksi jos joku kävisi kimppuuni liikkuessani Aviomiehen seurassa, minun ei mielestäni olisi oikein jättää pasifismini nimissä puolustautumatta, koska kieltäytymisestäni seuraisi tällöin että Aviomies joka a) on ihminen jonka hyvinvoinnin asettaminen omani edelle on erityinen velvollisuuteni ja joka b) ei todennäköisesti pärjäisi tappelussa ihan yhtä hyvin kuin minä, joutuisi tappelemaan meidän molempien edestä. Tässä tilanteessa pasifismini ei siis ratkaisisi ongelmaa eikä pysäyttäisi pahaa vaan päinvastoin lisäisi sitä. Tämä on kuitenkin niitä poikkeuksia jotka pikemminkin vahvistavat säännön kuin kumoavat sen.

Sanotaan että ihmisellä joka osaa nauraa itselleen, on elämässään loputtomasti hupia. Tässä piilee viisauden siemen.

Varattujen ihmisten ei pidä katsella muita. Mutta sataprosenttisiin mielikuvitusolentoihin voi pikkuisen ihastua. Ja sitten kun katsoo, mitä kaikkea listalle päätyi voi miettiä, onko ihan terve. Myönteiseen vastaukseen voi päätyä sitten kun on kuullut, keistä tutut pitävät. Pääsee nauramaan sekä itselleen että muille. Täydellistä! Greg House? Ette voi olla tosissanne. Jean-Luc Picard? Hercule Poirot??? Mieleen nousevat kuvat alkavat muistuttaa Mikael Niemen novelleja. Yhtäkkiä omalta listalta löytyvät Judge Dredd ja Stargate SG-1:n Jack O’Neill (jota esittää Ihmemies Richard Dean Anderson) alkavat tuntumaan paitsi huvittavilta, myös varsin tasokkailta. Harry Potter- elokuvien Lucius Malfoylla ei hänelläkään tuntuisi olevan mitään vaikeuksia perustaa halutessaan vaikka kokonaista haaremia. Sen sijaan, en ole vielä tavannut itseni lisäksi ketään jonka katse kirkastuu aina kun Haldir vilahtaa Taru Sormusten Herrassa- elokuvassa. Kaikki suippokorvien ystävät vaikuttavat liian kiireisiltä kuolaamaan kukkakeppi-Legolasin perään. Päivän opetus: kannattaa valita huolella, kehen itseään vertaa.

Vastentahtoisia sinkkuja varmasti piristää tieto siitä että mikäli fiktiiviset ihastukset ovat yhtään suuntaa-antavia, voi hyvin uskoa että jokaiselle kyllä löytyy jostakin joku joka tykkää. Fanittajia löytyy niin hobiteille kuin Homeroksen Odysseuksellekin, hirviöille kuin humanoideillekin. Fiktion ystävät ovat suurpiirteistä väkeä, mitä tulee pinnallisiin pikkuseikkoihin kuten lonkeroiden tai mielenvikaisuuden määrään. Tai molempiin: Davy Joneskin on kuulemani mukaan onnistunut vetoamaan naisihmisen helliin tunteisiin (ei, ei minun). Ylipäätään, luonteen jaloudella ei ole niinkään väliä, päätellen siitä miten suosittuja niin isot kuin pienetkin pahikset ovat. Jopa sellaiset hahmot jotka ovat sekä ärsyttäviä, moraalittomia että rumia, kuten yllä mainittu Greg House ja LOST:in Sawyer, ovat monen mielestä aivan ihkuja. Niinpä. Kun universaaleista vakioista on paha kiistellä, väitellään sitten makuasioista. Kun kyse on tämän tason jutuista, vapaahetken voi myös viettää sellaisista ylevistä periaatteista kuin että vastapuolen argumentteihin pitäisi suhtautua aina avoimesti vaikka itse olisikin varma siitä että tämä on väärässä. Omassa maailmassani minä päätän luonnonvakiot ja niihin kuuluu se että Judge Dredd on hot.

Olen niin raihnainen. Minulla on kaikenlaisia allergioita niin että myöhäisestä keväästä alkusyksyyn lääkitsen allergioitani kahden perus- ja yhden tarvittaessa otettavan lääkkeen voimin. Siinä välissä joudun välttelemään koiria ja monia muita karvaeläimiä, eikä sittenkään voi olla ihan varma etteikö jostain tulisi yllätysreaktiota. Kun lääkitys on päällä, joudun koko ajan pelkäämään, koska tulee se ”tarve” jolloin kolmatta lääkettä on otettava.
Sitten minulla on dyscalculia. Suomeksi sanottuna, aivoni on rakennettu niin että en pysty ajattelemaan matemaattisesti paljon kertotaulua pitemmälle, edes laskimen avulla. Se on asia jota ei pahemmin kannata nykyään mainostaa uusille tuttavuuksille ellei halua saada idiootin leimaa otsaansa. Ja arvatkaa vaan kuinka rankkaa minulla on kun nykyään joudun työni takia olemaan tekemisissä rakettitieteilijöiden, fyysikoiden ja vastaavien kanssa! Muutakin harmia siitä on: kartanluku on yhtä tuskaa, ja sivutuotteena olen ekstraherkkä koville äänille ja räikeille väreille. Enkä osaa erottaa oikeaa ja vasenta ilman että erikseen mietin sitä, ja se on noloa se. Onnettomuuksien huipuksi olen vähän enemmänkin pyöreä. Sekin on tunnetusti suorastaan rampauttava tila, ja kertoo lisäksi että päässäni ja moraalissani ei ole kaikki kohdallaan. Ainakin kuolen ennenaikaisesti. Tosin, kun ottaa huomioon miten raihnainen muutenkin olen, se ei ehkä ole huono asia. Poistunpahan kuluttamasta yhteiskunnan varoja.

Pitäisiköhän listaan vielä lisätä jonkinasteinen harhaisuus, sillä perusteella että ennen kuin aloin erityisesti miettimään asiaa kaivellessani allergialääkereseptejä uusimista varten, tunsin itseni täysin terveeksi ja hyvinvoivaksi. Allergioiden kanssa olen elänyt koko ikäni. Minun kesäni tuoksuvat nenäsumutteelle, ja tietyissä asioissa huolellisesti toimiminen on minulle itsestäänselvyys jota ei tarvitse kummemmin miettiä. Dyscalculia sitten...no, pakollisesta matematiikasta suoriutuminen oli aikoinaan yhtä tuskaa- etenkin kun dyscalculia, toisin kuin lähisukulaisensa lukihäiriö, ei ole koulumaailmassa kovin hyvin tunnettu, huolimatta siitä että se on jopa viidellä prosentilla väestöstä. Se on siis lähes yhtä yleistä kuin suomenruotsalaisuus. Mutta filosofille tärkeä logiikka onnistuu. Loogiset lauseet kun voi verbalisoida aika pitkälle, ja koska dyscalculiaan liittyy minunkin kohdallani verbaalinen lahjakkuus, argumentaatio ja muu abstrakti ajatteleminen sujuvat sitäkin paremmin. Ottaen huomioon traumaisan menneisyyteni, logiikan jatkokurssista saatu huippuarvosana tuntuikin oikein suloiselta. Dyscalculiaan liittyy yleensä myös taiteellinen lahjakkuus. En haluaisi vaihtaa taiteellisia lahjojani keskinkertaiseen laskupäähän. Ja onhan minun myönnettävä että dyscalculia todennäköisesti tekee hyvää luonteelleni. Minun on toisinaan pyydettävä muilta apua ihan tavallisissa asioissa, tai tunnustettava ettei kaikki suju. Ainakin toivon että pienten arkipäiväisten nöyryytysten tasainen virta ehkäisee hiukan filosofien ammattitauteihin kuuluvaa egon liikakasvua. Ylipainoisuuskaan ei minusta ole erityisen hirveää. Olen ihan tyytyväinen kehooni, ja pystyn suoriutumaan kaikista niistä asioista joista minun on arjessa tarpeen suoriutua. En ole erityisen huonokuntoinen. Eikä minun tarvitse koskaan miettiä, lakkaisiko mies pitämästä minusta jos lihoisin (toisin kuin pari hoikkaa tuttavaa ovat minulle huolehtineet). Tai sitä, näyttääkö takapuoleni isolta. Varmasti näyttää, jos verrataan koon 38 takapuoleen. Mutta miksi olisin masokisti ja vertaisin? Pinnallisilta ihmisiltä ei voi kai koskaan täysin välttyä, mutta pahimmat läskifasistit ovat pysytelleet minusta kaukana. Mikä on luullakseni pelkästään hyvä asia. Mitä ennenaikaiseen kuolemaan tulee, minulle elämässä on tärkeämpää sen laatu kuin määrä. Mieluummin elän kohtuullisesti elämästä nauttien vähemmän aikaa kuin spartalaisessa kurissa satavuotiaaksi.

Asiaa voi miettiä syvällisemminkin. Ruumiillisuus on muotiaihe myös filosofiassa, ja kulttuurissamme vallitsee suorastaan pakkomielle kaikkeen siihen mikä on fyysistä. Tämä pakkomielle tekee terveistäkin ihmisistä ruumiin vankeja- onhan terveys ja hyvinvointi katoavaista ja siten jotakin josta voi tuntea jatkuvaa huolta. Jos taas toimintakyky poikkeaa hiukankin arjalaisesta ihanteesta, on oma rajallisuutensa syytä tuntea luuytimissä asti niin että väistämättömän fyysisen epämukavuuden takia kärsii myös henkisesti. Voi jossitella, mitä kaikkea voisi tehdä ellei... Voi tuntea alemmuutta parempivointiselta näyttäviä kanssaeläjiä kohtaan. Oikeastaan, jos tälle tielle lähdetään, mahdollisuudet ovat rajattomat. Ainoa edellytys on, että kykenee sujuvasti unohtamaan etteivät fyysisesti hyvinvoivatkaan välttämättä pysty toteuttamaan unelmiaan. Kuten eläinkoelautakunnassa mielelläni huomauttelen, riittävän terveyden määritelmää ei ole vielä keksitty. Ehkäpä onnen saavuttamisessa onkin oleellista osata unelmoida oikein? Ehkä täydellisyyttä tärkeämpää olisi kyky tulla toimeen sillä mitä on saanut? Kohtuullisuus on tällöin sitä että on valmis näkemään jonkin verran (mikä on yksilöllistä) vaivaa itsensä eteen, mutta toisaalta ei ole valmis tekemään mitä hyvänsä terveyden nimissä.

Ovatko parhaita terveyden ja hyvinvoinnin määrittelijöitä sittenkään vianmäärityksen ammattilaiset ja markkinointikoneisto joka tietää hyvin että itsestään epävarmat ja tyytymättömät ihmiset sortuvat helposti houkutuksiin?
Ehkä terveyskin sopisi paremmin hyvän elämän palvelijaksi kuin sen määrittelijäksi? Ehkä inhimillinen kukoistus on mahdollista niin terveenä, sairaana kuin jossain siellä välissä jossa useimmat kuolevaiset elävät.

Alias Edmund ihmetteli vähän aikaa sitten blogissaan, miksi nykyfilosofit puhuvat niin vähän filosofian ytimestä- totuuden rakastamisesta. Hyvä kysymys. Sellainen jonka kuullessaan tämä filosofi tuntee velvollisuuden nykäisyn hihassaan.

Alias Edmund listaa filosofeille kovia vaatimuksia: pitää suorastaan tuoksua totuudelle ja uskaltaa pyytää pelottavat totuudet tanssiin. Toiset ovat esittäneet toisenlaisia vaatimuksia: Platonin mukaan filosofeissa tulisi olla ainesta kuninkaiksi. Ronald Dworkinin mukaan filosofit ovat oikeuden valtakunnan uneksijoita ja näkijöitä. Väitöskirjani ohjaaja Arto Siitonen on sanonut että filosofien tulisi olla järjen ja harkinnan ääni hälisevässä maailmassa. Ja niin edelleen. Vähän suorituspaineita…

Ja sitten on suomalaisen ei-trendikkään tieteen harjoittamisen arkitodellisuus: pienipalkkaiset pätkätyöt yliopistolla, epävarmat uranäkymät ja niukka rahoitus jonka saamiseksi ihminen joutuu huolehtimaan meritoitumisesta vähintään yhtä paljon kuin Totuudesta. Tutkimusaiheita miettiessä ensimmäinen kysymys on, mille saa rahoitusta. Kuka ylipäätään suostuisi rahoittamaan filosofista tutkimusta tässä maassa jossa tutkimustuloksen on pääsääntöisesti oltava jokin härävärkki tai vähintään jotakin jonka voi nopeassa aikataulussa tuotteistaa ja myydä? Löytyykö filosofian laitosten pienistä, sotkuisista työhuoneista kuninkaita? En tiedä. Löytyykö sieltä rakkautta totuuteen? Oi kyllä. Siksihän me olemme vielä maisemissa.

Uskoisin että me totuutta rakastavat olemme mielellämme hiljaa tunteistamme, koska totuutta ei rakasteta vapaaehtoisesti. On jotenkin hämmästyttävää että inhimillisistä pyrkimyksistä rationaalisimman ytimessä on jotakin niin analyysia uhmaavaa. Niin se vain kuitenkin on. Aikana jolloin empiiristen tieteiden harjoittajat vääntävät rakkaudesta tutkimustuloksia joka kuukausi (kaikenlaista puolitiedostamatonta laskelmointia joka tähtää vähintään yhteisön säilymiseen), rakkaus totuuteen tuntuu muuttuvan aina vain käsittämättömämmäksi. Totuuden rakastamisesta kun ei tunnu seuraavan kuin harmia. Retoriikkaa on hyvä osata, sitähän voisi käyttää vaikka jonkin markkinointiin. Ja on hyvä olla sen verran analyyttinen että osaa haistaa, mikä yhteisössä on kulloinkin Oikea Mielipide. Sen esille tuomisesta sitten aina palkitaan. Mutta totuutta harva haluaa etsittävän, ja vielä harvempi haluaa sen löytää. Sitä ei voi rakastaa mistään muusta syystä kuin sen itsensä tähden, usein hampaita kiristellen.

Totuus ei nimittäin ole mikään ihannerakastettu. Se on tunnetusti etäinen, epämääräinen ellei peräti käsittämätön, häilyväinen ja toisinaan julma. Sitä oppii pelkäämään nopeasti. Vaikka se parhaimmillaan on täydellisyyttä, se yleensä ei ole parhaimmillaan. Mitä enemmän siitä välittää, sitä tuskallisemmaksi se voi rakastajansa elämän tehdä. Ja vaikka filosofiksi mielivien on jossain vaiheessa voitettava totuuden pelkonsa, se ei koskaan häviä. Aina on olemassa vaara, että kun totuuden viimein ehkä saisi kiinni, päättelyään ei uskallakaan seurata loppuun asti, syystä tai toisesta, yleensä monesta. Toiset päätyvät myymään rakkautensa ja siirtyvät puuhastelemaan muuta. Jotkut tekevät filosofiasta vain peliä, ovat kuin eivät enää rakastaisi. Jotkut menevät totuuden perässä minne vain, unohtaen itsensä, ja kärsivät siitä nahoissaan. Tasapainosta olemme kaikki kuulleet, mutta elävät esimerkit ovat harvinaisempia.

Ja lopulta sitä istuu jossain nurkassa tietoteoriansa ja metaetiikkansa kanssa, havahtuakseen miettimään, onko totuutta edes olemassa. Onko se todellista, vaiko vain kaunis illuusio? Jääkö siitä mitään jäljelle, sitten kun kaikki on analysoitu ja loppuun mietitty? Onko totuus liian hyvää ja kaunista ollakseen todella olemassa? Olenko koskaan hipaissutkaan sitä vaiko kuvitellut vain? Eksistentiaaliangsti alkaa tehdä taas tuloaan.

Juuri silloin se tapahtuu. Yhtäkkiä oivaltaa ettei filosofista tee filosofia se että hänellä on totuus rautaisesti hallussaan vaan se että hän rakastaa sitä. Että se todella riittää. Ja silloin, juuri kun on varma että sen on lopullisesti hukannut, totuus onkin taas siinä, lähellä ja yhtä loistavana kuin aina. Jos katsoo kelloa, sanoisi että hetken, mutta totuuden olemukseen kuuluu ikuisuus. Jos sen on nähnyt edes kerran, sitä voi katsella aina. Se inspiroi, antaa voimia ja hetken olo on kuin kuninkaalla ja näkijällä. Silloin muistaa että oli perimmäisten ontologisten kysymysten laita miten hyvänsä, minulla ei ole olemassa sitä vaihtoehtoa ettei totuus olisi tärkeintä.

Suunnilleen siitä asti kun kynä pysyi kädessäni, minusta oltiin koko suvun voimin tekemässä kuvataiteilijaa. Jaksoin olla hommassa mukana lukioon asti- toisin sanoen, siihen asti kun minulle alkoi selvitä, mistä taiteessa nykyään on kysymys. Sijoittamisesta, kilpailemisesta ja itsensä brändäämisestä. Taiteen ja kauneuden välinen yhteys on satunnainen ja sen yhteiskunnallinen merkitys kyseenalainen maailmassa joka hukkuu jo kuviin. La Guernica jaksoi vielä herätellä ihmisiä, mutta sekin on viesti maailmasta jossa kuvia oli tuhansia kertoja vähemmän kuin täällä. Emme enää millään voi tavoittaa keskiaikaiseen katedraaliin astuneen rahvaan ihmisen mielenmaisemaa hänen nähdessään kimaltavat, värikkäät lasimaalaukset ja kiveen veistetyt pyhimykset. Miltä Gallen-Kallelan maalaukset ovat tuntuneet yhteiskunnallisessa murrosvaiheessa, vahvoine värineen ja lujine, tarkkoine vetoineen? Entä Hugo Simbergin arat, rohkeat kuvat, kuin postikortit satumaailmasta? Onko taide jonka tarkoituksena on herättää huomiota ja nostaa tekijän nimi otsikoihin aina vain räikeämmin keinoin, hukannut itsensä? Osaako taide, jota tasa-arvoisen yhteiskunnan sisällä tehdään lähinnä rikkaiden ja vihkiytyneiden silmille, puhua sielun kieltä?

Uskoisin että taiteen arkipäiväistyminen ja emotionaalinen haalistuminen selittää osaltaan tatuointien ja muun kehotaiteen suosion kasvua. Tatuoinnit ovat (parhaimmillaan) taidetta jolla on merkitys. Pääsin filosofoimaan aiheesta oikein ajan ja asiantuntijan kanssa viime syksynä samalla kun otin ensimmäistä –vaan tuskin viimeistä­- kuvaani. Pohjana oli itse tehty luonnos, kuinkas muutenkaan. Lopputuloksessa on juuri niin paljon syvyyttä kuin toivoa voi, palasia taiteilijan mielestä, kauneutta. Kehotaiteen merkitykset ovat henkilökohtaisia, eivät yhteiskunnallisia. Sellaisina ne eivät kuitenkaan ole välttämättä yhtään sen vähäisempiä, onhan maailma pohjimmiltaan subjektiivinen kokemus. Parhaimmillaan, yhdessä kuvassa on kokonainen sanojen meri ja tärkeää on vain että se on. Piilotettunakin, se on täydellisen maailman taidetta.

Konservatiivit nyrpistelevät edelleen neniään kehotaiteelle. Sitten vanhana varmasti kaduttaa. Onko tämä nyt se kauan etsitty todiste siitä että konservatiivit ovat parempia ihmisiä? Ainakin minä nimittäin pahoin pelkään että minua tulevat kaduttamaan vanhana vallan muut, isommat asiat. Vai eivätkö konservatiivit vain huomaa todellisia paheita kuten kovasydämisyyttä ja ennakkoluuloisuutta? Kuulemma jonkinlaista sitoutumiskammoakin olisi hyvä potea: tatuointien suuri ongelma on se että ne ovat toistaiseksi niitä asioita jotka tässä maailmassa ovat todella pysyviä. Tällaisen väitteen kuuli muunmuassa se puolituttu joka valitsi itselleen tatuoidun vihkisormuksen…

Kipuakin pitäisi kuulemma pelätä. Kehonmuokkausta tulee välttää koska se sattuu. Jotenkin, tämän ajatusmallin kannattajat aikovat kyetä tarpomaan koko elämänsä halki kokematta kipua. Miten se onnistuu? Minä joka olen ehtinyt mahduttaa lyhyenpuoleiseen elämääni jo kaikenlaista kipua luunmurtumista sydänsärkyyn ajattelen pikemminkin että kerrankin kärsimyksestä todella seuraa pisara kauneutta joka pysyy. Havaintojeni mukaan se on harvinaista. Ja siksi olen sitä mieltä että taiteen vuoksi kannattaa kärsiä. Oikeastaan tekee mieli kysyä jopa, mikä olisi parempi syy kärsiä?

Alias Edmund kommentoi Työttömyydestä ja Ihmisarvosta- postaukseeni:

”Ihmisarvoajattelu on rappeutunut yleisen arvojen koventumisen myötä. Tämä näkyy erityisesti itsekkyyden kasvuna elämän eri alueilla ja yhteiskunnassa hyvin laajasti. Mistä tämä sitten johtuu tai kertoo? Itse ajattelen, että taustalla on nykyinen talousjärjestelmä, joka kannustaa itsekkääseen kilpailuun, jonka voittajia ovat rikkaimmat. Tämä on tietenkin koko talousjärjestelman idea, mutta erottaa ihmiset toisistaan atomistisiksi toimijoiksi, joille jokainen toinen on uhka, koska hän kilpailee samoista hyödykkeistä(esim. työpaikka) kuin ihminen itse. Tämä näkyy hyvin opiskelumaailmassa: opiskelusta on tullut kilpailua siitä kenellä on eniten tutkintoja ja arvosanoja työpaikkaa varten. Tällaiseen yleisen kilpailun maailmaan ei sovi empaattinen ihmisarvoajattelu. Tämä on vakava ongelma ja näkyy yleisenä sosiaalisena kurjistumisena.”

Jäin miettimään. Minusta oikeastaan tuntuu siltä että arvot eivät ole koventuneet. Jos näin olisi, koska niin olisi tapahtunut? Nousukaudella huolehdittiin ja moralisoitiin sitä että ihmiset juoksevat vain rahan perässä ja mittaavat kaiken arvon rahassa. Laskukaudella taas toivotaan että ihmiset huomaisivat mikä elämässä on tärkeää- mutta tilastojen mukaan kaikenlainen pahoinvointi lisääntyy. Kilpailu on kovaa kaikkina aikoina: laskukaudella kilpaillaan pärjäämisestä ja nousukaudella taas mikään ei riitä.

Päättelen, että kovat arvot ovat olleet Suomessa vallalla jo hyvin kauan. Aikaisemmin sitä ovat pehmittäneet hyvinvointivaltioajattelu –joka on osoittautumassa muotivirtaukseksi- ja yhteisöllisyys. Mutta yhteisöllisyyskin on perustunut osin pakkoihin, kuten naisten syrjimiseen sekä lainsäädännön (kuten aviomiehen edusmiehisyys ja rajoitukset korkeakoulutukseen pääsemisessä) että yhteiskunnallisten käytäntöjen voimin. Tai sitten taloudellisiin pakkoihin: Suomi on pitkään ollut maatalousvaltainen, köyhä maa jossa ihminen on pärjätäkseen tarvinnut suvun ja perheen turvaa. Urbaani sinkkuelämä vaatii pohjakseen taloudellisen yltäkylläisyyden.

Nykyään yhteisöllisyys on vapautunut sekä toivotuilla että ei-toivotuilla tavoilla. Ongelmaksi siis jää se että yhteisöllisyydestä vapautuminen edellyttää sitä että taloudessa menee niin hyvin etteivät useimmat tarvitse yhteisöä turvakseen. Markkinatalous taas ei kykene lunastamaan tätä lupausta, ja toisaalta on myös kyseenalaista, voiko atomistinen yhteiskunta olla ekologisestikaan kestävä(tilastollisestikin yksinasuminen on huomattavasti kuluttavampaa kuin järjestäytyminen perheiksi ja suurperheiksi).

Pärjääminen on Suomessa vanha arvo- suomenuskossakin tunnetaan itsellisyyden hyve. Mutta aikaisemmin yksilön pärjääminen oli sidoksissa perheen ja suvun hyvinvointiin ja ihminen myös oli selvästi riippuvainen maasta ja luonnosta. Itsellisyys siis oli pohjimmiltaan ei-atomistista, kenties sitä että ihminen ei rasittanut läheisiään enempää kuin oli tarpeen vaan pyrki mahdollisuuksiensa mukaan asemaan jossa hänestä oli enemmän hyötyä kuin harmia sidosryhmilleen. Tänä päivänä pärjääminen tarkoittaa ennen kaikkea yksilön pärjäämistä. Kuten alias Edmund sanoikin, yksilön pärjäämisen näyttämönä on kilpailu toisten yksilöiden kanssa. Korostuneinta tämä on työelämässä, mutta kilpailu ulottuu myös muille elämänalueille. Tätä on huomiotalous: tärkeäksi tulee se miten asiat ovat paketoitu, koska kenelläkään ei ole aikaa ottaa selville miten todellisuuden laita on. Kulissit kunniaan- talous olisikin minusta osuvampi nimitys.

Aikaisemmin ihminen oli osa suurempia kokonaisuuksia: sukua, kylää, säätyä. Pitkälti ihmisen viiteryhmät päätettiin jo syntymässä, ja koulussa meille kaikille on varmaan kerrottu että se oli ikävä juttu. Nykyajan vapaa ihminen on osa niitä kokonaisuuksia joita hän pystyy itse ylläpitämään, ja tyypillistä on että hänet voidaan myös muiden toimesta ulkoistaa koska hyvänsä mistä hyvänsä yhteisöstä. Nykyisessä järjestelmässä vahvimmilla on rajattomat mahdollisuudet. Muut voivat etsiä turvaa vakituisesta työpaikasta, avioliitosta tai lapsista ja kuvitella että irtisanomiset, avioerot ja lapset joilla on liian kiire jotta he voisivat ikinä vierailla, tapahtuvat muille, vähän huonommille ihmisille.

Jotta tilanteeseen voisi tulla muutos, arvelen että pitäisi tapahtua jotakin ennenkuulumatonta. Yhteiskunnan pitäisi ottaa lähtökohdaksi inhimillisen menestyksen sijasta inhimillisen kukoistuksen hauraus. Kunnon valtavirtakansalaisten pitäisi tunnustaa haurautensa ja tarvitsevuutensa ja tuntea myötätuntoa toisten haurautta kohtaan. Se on tavattoman vaikeaa. Se on suorastaan hulluutta lähentelevää sille joka ensimmäisenä uskaltaa. Kilpailuyhteiskunnassa heikkous ja tarvitsevuus kun ovat jotakin jota voi hyväksikäyttää, epätäydellisyyttä joka tekee ihmisestä häviäjän, matkalippu marginaaliin. Jotta parempi maailma olisi mahdollinen, olisi ensin hankkiuduttava eroon kapitalistisen ihmisen itsesuojeluvaistosta. Pitäisi uskaltaa olla kestämättä mitä vain. Ja sanoa se.

Nykyään kaikilla on jonnekin kiire. Ei tarvitse kuin astua ovesta ulos niin hektinen elämänmeno hyppää silmille. Tuossa lentää kivikkokimalainen, kiireisenä löytämään kukkia jotka kannattaisivat sen painon. Pikkulinnut kaahaavat päätä hipoen ja kaikkia liikennesääntöjä uhmaten kuin tuli pyrstön alla. Niinhän ne nyt kuvittelevat, pienet pöntöt. Odotetaanpas vaan vähän aikaa, siihen asti kun niiden poikaset kuoriutuvat. Sitten tiaisvanhemmat lentävät varhaisesta aamusta yömyöhään etsimässä jälkikasvulleen hyönteisiä ja tulevat tuntemaan todellisen kiireen. Vain perhosten on otettava rauhallisesti –navakat tuulenpuuskat paiskovat niitä joka suuntaan.

Kiire ei edes rajoitu eläinkuntaan. Vuorokaudessa puutarhaan ilmestyy uusia kukkia ja pieniä lehtiä. Viikossa koko pihan ilme ehtii jo muuttua. Vielä harmahtavaan nurmikkoon nousee keltaisia ja punaisia esikoita, kaunokaisia, kevätkaihonkukkia, kevättähtiä ja mukulaleinikkejä. Marjapensaisiin puhkeaa pikkuisia tuoksuvia lehtiä ja hedelmäpuiden silmut turpoavat melkein silmissä. Kylmästä alusta huolimatta kevät on päättänyt käydä läpi koko repertuaarinsa krookuksista viimeisiin tarhatulppaaneihin nopeutetussa aikataulussa.

Sekaan sopivat hyvin kiireiset puutarhurit. Joka puutarhassa tuntuu olevan projekteja meneillään ja aina jostain kaikuu moottorisahan laulu tai vasaran pauke. Kaivetaan kuoppia, istutetaan, korjataan ja rakennetaan. Minäkin kaivan, kitken, raahaan ja kärrään tuntikaupalla joka päivä. Ruumis rasittuu, käsivarret kirjavoituvat naarmuista ja hyttysenpuremista ja jalkapohjat saavat mustan värin joka pysyy kaikesta pesemisestä huolimatta pitkälle syksyyn saakka. Mieli lepää.

Teistä lukijoista en tiedä, mutta minusta tulisi surkea maailman napa. Edes oman maailmani. Sen, jossa koboltti, ultramariini ja pthalosyaaninsininen ovat ihan eri värejä (toisin kuin Aviomiehen maailmassa) ja jossa oikea ja vasen eivät ole erotettavissa ihan tuosta vain (toisin kuin niiden maailmassa jotka eivät elä dyscalculian kanssa). Maailmassani vierailee kaikenlaista väkeä, ja pystyn jopa kommunikoimaan järkevästi monista yleisistä vakioista muiden ihmisten kanssa, mutta tietyllä, tärkeällä tavalla olen yksin kuten kaikki muutkin, paitsi kenties ne jotka eivät tiedä olevansa yksin. Sen vielä kestää, mutta enpä haluaisi olla Taivaannaula jonka ympärillä todellisuus kiertyy, edes tässä pikkuisessa maailmassani. No, ainakaan enempää kuin on väistämätöntä.

Elämäni positiivisen perusvireen taustalla on osaltaan syvä vakuuttuneisuuteni tästä. Etteivät minun suruni, tuurini ja hyväoloni ole maailman isoimpia asioita. En tarkoita tällä ettenkö huolehtisi omasta hyvinvoinnistani kohtuullisessa määrin. Tietenkin ihmisen on hyvä tulla toimeen itsensä kanssa. Mutta vaikka tavallaan olenkin oman todellisuuteni ainoa asukas, en ole sen merkittävin asukas. Maailmassa on monta asiaa ja useampikin ihminen joiden etu menee omani edelle niin että perävalot vain vilahtavat. Ja minusta se on ihan oikein. Jos maailmassani ei olisi asioita jotka ovat tärkeämpiä kuin minä tai ihmisiä joiden hyvinvointi on minulle tärkeämpää kuin omani, asiani olisivat hullusti.

Ainakin joutuisin painumaan työttömyyskortistoon. Filosofin työssä on hetkensä, mutta olen löytänyt itseni myös hyvin ikävistä tilanteista. Sellaisista, mistä ei kyllä puhuttu Valtiotieteellisen valintaoppaassa eikä edes graduseminaareissa yhtään mitään. Tiukoissa tilanteissa on aivan kullanarvoista osata unohtaa ainakin toistaiseksi se miltä tuntuu ja yrittää tehdä niin kuin järkevästi ajatellen on parasta. Olen tullut siihen tulokseen että hyvällä filosofilla on ainakin keskinkertaisesti älyä ja reilusti yli keskiverron kärsivällisyyttä ja työteliästä luonteenlaatua. Mutta hänen omaneduntajunsa on oltava hyvin lähellä täyttä nollaa. Se on tavallaan tuskallista, mutta toisaalta maailmassa on monta asiaa pielessä nimen omaan siksi etteivät ihmiset ole valmiita riskeeraamaan henkilökohtaisia etujaan ja omaa mielihyväänsä suurempien ja tavallaan kaukaisempien arvojen toteuttamisen toivossa.

Sanotaan, että jos keskittyy itseensä tarpeeksi pontevasti, pystyy paremmin kestämään elämän vastoinkäymisiä. Olen eri mieltä. Jos ihminen keskittyy itseensä ja oman hyvinvointinsa ylläpitoon, saattaa käydä niinkin että kielteiset tunteet saavat vallan. Jos maailma oman kauniin kodin ulkopuolella näyttää liian ikävältä, ei oikea ratkaisu ole lukita ulko-ovea ja vetää verhoja kiinni vaan yrittää tehdä jotakin, sen minkä pystyy, vaikka se olisikin vain vähän. Joskus minua auttaa katseen nostaminen kirjaimellisesti. Tähtitaivasta katsellessa oman elämän murheet asettuvat kuin itsestään omaan kokoluokkaansa. Minä olen maailmani ainoa asukas, mutta se maailma on valtavan suuri ja täynnä ihmeitä. Olen monellakin tapaa hyvä tyyppi (ainakin omasta mielestäni), ja ainakin yritän kuulua niihin ihmisiin jotka jättävät jälkeensä maailman joka on hiukan parempi kuin se johon he saapuivat. Mutta pystyn tältä istumalta luettelemaan listan ihmisiä joiden hyvinvointi on minulle tärkeämpää kuin omani, ja vielä pidemmän listan asioita ja arvoja jotka ovat tärkeämpiä kuin omat mielihyväni.

Itseään täytyy rakastaa mutta Minä Itse on ankara ja julma jumala. Omasta onnellisuudesta ei voi sysätä vastuuta muille, mutta toisaalta ne jotka jahtaavat onnea eniten onnistuvat usein hukkaamaan sen perusteellisimmin. Sen sijaan onnen voi löytää silloin kun sen kadottaa huoleen itseä suuremmista asioista. Omassa maailmassani olen kuningas siinä mielessä että siitä miten asioihin suhtaudun riippuu pitkälti se miltä maailmani näyttää. Omassa elämässäni olen sen sijaan tyytyväinen vaatimattomampaankin virkaan suurten arvojen palveluksessa.

Kun Blogilistalla klikkaa blogini lisätiedot näkyviin, löytää tilaajatietojen lisäksi Googlen räätälöityjä mainoksia.

Sopii vain ihmetellä, millä perusteella google on mainoksensa sivulleni valinnut:

AJATUKSIA: Heitä ajatuksesi muhimaan aivomyrskyyn.

No jopas. Täällä on kyllä lähinnä ylijäämäajatuksia, sellaisia joille ei varsinaisesti ole käyttöä mutta joita ei raatsi ihan poiskaan heittää. Aivomyrskyt ovat toisaalla. Silloin kun ovat.

MUINAISIA LOITSUJA: 1880:

Tämän päivän historiantajusta (tai pikemminkin sen puutteesta) kertoo surullista tarinaansa se että 1880-luvulla kerätyt loitsut ovat olevinaan muinaisia…

ETIIKKA: maineella menestykseen

Kolmen sanan tiivistelmä siitä mikä kaikki bisnesetiikassa on ymmärtääkseni pielessä. Tehokasta.

PARISUHDE JA PERHE: Miten selvitä molemmista

Pyri aina yksinkertaisimpaan mahdollisimpaan konfiguraatioon. Jos et tiedä, mikä tilanteessasi on yksinkertaisin mahdollinen konfiguraatio, muista että kärsimys sentään kasvattaa ainakin joidenkin ihmisten luonnetta.

AVOHOITOA ALKOHOLISMIIN: Lue sivuiltamme millainen sairaus alkoholismi on.

Tässä plokissa sitä ei nimittäin kerrota. Vappuaattona minulta kului kokonaiset kolme siideriä.

GYALTON TULKU RINPOCHE Opettaa Helsingissä aiheena Bodhisattvan 37 harjoitusta.

Kun menee keskivertokirjakauppaan, filosofiahyllystä löytyy parin orvon Aristoteleen tai Platonin lisäksi metrikaupalla huuhaata, itämaisia guruja ja elämänhallintaoppaita. Eipä tarvitse ihmetellä, mistä ihmiset saavat kaikki omituiset filosofin ammattia koskevat käsityksensä. Ainoa lähellekään samaa tragikomedian tasoa yltävä osasto on psykologia.

Blogilistalaiset lukijat, jos ehditte ja viitsitte, kirjoittakaapa omaan plokiinne, mitä kivoja mainoksia teidän sivuilta löytyy!